28.10.2014

Vehkosuon kuusenpihkavoide



Tapahtumaketju lähti kuvan palovammasta, jonka Keimo sai kiukaan luukusta pimeässä saunassa hapuillessaan. Kehotin laittamaan kuusenpihkavoidetta, jota olin saanut Leenalta tuliaisiksi ja jota olin jo menestyneesti käyttänyt yhteen avohaavaan. Hetken epäiltyään, Keimo alkoi hoitaa vammaansa voiteella. Parin päivän hoitokuurin jälkeen aloin huolestua, että voide loppuu sitä menoa. 
Tuli idea, että sitä voi valmistaa itse. Netistä löytyy lukuisia versioita  – siispä resepti tehtiin niitä soveltaen itsellemme sopivaksi. Tämä meidän on melko tujua, sillä kaupan valmisteissa pihkan osuus on yleensä vain 10%.

Pihkankeruureissulta tuli pikaisella kierroksella pari litraa kuivakkaa pihkaa, joka kuumennettiin hellalla lisäten joukkoon kasviöljyä notkistamaan koostumusta. Keitosta sekoitettiin tauotta. Seuraavaksi karsittiin roskat kaatamalla seos harson läpi purkkiin ja lopuksi joukkoon lisättiin vielä hunajaa, jotta voide tulisi hieman kiinteämmäksi.

Suhdeluvut olivat kutakuinkin seuraavat:

5 dl pihkaa kokkareina
2 dl kasviöljyä
1,5 dl hunajaa

Nyt metsässä on pihkankeruuseen tehty yksi kokeilukuusi, johon on tehty v:n muotoiset viillot ja alle asetettu pussi pihkaa varten. Saattaa olla, että ystävillä ja sukulaisilla on pihkainen joulu tiedossa. 


Tuliaisia talliin



24.10.2014

Mulla on systeemi



Kuvassa minä. En huuda. Haukottelen. 
On se ihmistä imarteleva ilme. Kuvan julkaiseminen viestii itsekriittisyyden pulasta.

On syyslomailtu Vehkosuolla melkein viikko. Olen odottanut hetkeä, jolloin luen naistenlehteä, kudon, kirjoitan blogia, juon kahvia edellä mainittujen toimintojen ohessa, nostan jalat ylös saunassa ja kuuntelen hiljaisuutta. Ajan kanssa. Tähänastisista hetkistä pysähtyneimmät ovat olleet päivittäinen tiskaus ja ulkohuussikäynti. Kummastakaan en järin nauti, mutta näissä puuhissa olen huomannut saavani olla rauhassa. 

Sitä aloin siinä tiskatessa miettiä, että mietinköhän sitten lasten muutettua kotoa pois, että kaipasin rauhaa, mutten tiennyt, että kun rauha laskeutuu, alankin kaivata älämölöä ja sitä kaikkea. Saattaa käydä niin, että asiat ja ajatukset pysyvät järjestyksessä ja ne löytyvät sieltä minne ne jätin, mutta ulkopuolisen epäjärjestyksen tuottajien puute tekee minut  neuroottiseksi. Alan arkistoida – mapittaa, aakkostaa, luetteloida, värikoodata, lokeroida – enkä huomaa, että nyt meni överiksi. Kaaoksen kaipuussa.

Sanoin tänään lapsille keittiön pöydän ääressä, että voisin mennä kohta yläkertaan kirjoittamaan blogia. "Joo, äiti. Voidaanks me tulla sinne kanssa, jos ollaan ihan hiljaa?" Myönnyin. Mutta sitten lapset lähtivatkin ulos seuraamaan Keimon motocros-revittelyä. Minulla oli aikaa. Aloin piirtää hetken mielijohteesta. Piirrellessä meni puoli tuntia. Nyt menen kirjoittamaan, ajattelin. Menin yläkertaan ja totesin, että pitää vähän siivoilla. Sitten tajusin, että pitää alkaa lämmittää. Ei puita. Hain. Sytyttelin uuneihin tulia, vuorotellen, kun nyt eivät tahtoneet lähteä palamaan. Ulkona alkoi hämärtää ja moottoripyörän pärinä lakkasi. Koko porukka ryntäsi yläkertaan. Tunti hukkui, ketä syytän? 

Kaaosteorian mukaan systeemin lopputulosta ei voi ennustaa systeemin alkutilasta. Todellisuus on monimuotoista, dynaamista ja ennustamatonta ja säännöllisyyden puuttuminen kuuluu asiaan. Lapsia omaavan henkilön kuulee usein huoahtavan, että tämä on yhtä kaaosta. Mitä sen sitten pitäisi olla? Miksi kaaos kuulostaa epämiellyttävältä tilalta? Ihminenhän on ITSE kaaos. Kaaos on luonnollinen tila.  

Teksti vaikuttaa huolestuttavati siltä, että olen ehtinyt ajatella. 

Vielä yksi juttu. Perhosefektin keksijä Edward Lorenz kysyi retorisesti, että "Voiko perhosen siipien heilahdus Brasiliassa aiheuttaa tornadon Texasissa?" Tätä teoriaanhan tukee moni ihmisen toiminto. Aikomus siirtää taulun paikkaa muuttuukin huonekalujen, huoneiden tai jopa koko asunnon paikan muutostyöksi. Lumipalloefektinäkin tunnettu.



14.10.2014

I ♥ Tanska



Nyt ei seuraa Vehkosuotarinoita vaan matkaläppää. Olimme Keimon kanssa Kööpenhaminassa jonne matkustamisen tekosyynä oli 15 vuotinen liittoutumisemme ja pyöreiden vuosien lähestyminen. 

Kolme yötä ja neljä päivää kävelyä, kahvia, kävelyä, katselua, kävelyä, ihmettelyä, ruokaa, kävelyä, välikuolemia hotellilla, kävelyä, ruokaa, kävelyä ja unta. Katusoittajia, hauskoja ja rentoja ihmiskohtaamisia, tuoksuja, hajuja, yllättäviä sattumia, kolottavia jalkoja, elämyksiä, ilahtumisia ja PALJON törkeän hyvän näköisiä tanskalaisia miehiä (yhdessä tämän havainnon teimme).

Tanskalaiset ovat kivoja. Välittömiä, avoimia ja ystävällisiä. Meiltä kyseltiin ja meille kerrottiin kysymättä. Useammin kysymykseen vastattiin myönteisesti "tottakai" tai "se sopii" kuin kielteisesti. Ihmiset ottavat kontaktia ja puhuvat, antavat ihan ilmaiseksi hymyjä.

Reilun tunnin kestävä lento vie nopeasti perille, samoin juna lentoasemalta kaupunkiin (lippu noin 4€). Hotellimme (Copenhagen Star Hotel) sijaitsi parinsadan metrin päässä asemalta Vesterbron kaupunginosassa. Vesterbrossa on hotelleja kuin sillejä suolassa ja alueella on selvästi kahden luokan tallaajaa; mattimeikäläisiä ja laitapuolen kulkijaa. Vesterbrossa on vierekkäin trendikkäitä ravintoloita ja seksivälinekauppoja, tatuointimestoja ja keittiötarvikeliikkeitä, kodittomien narkkien yömaja ja poliisilaitos, opiskelijoita ja huoria. Kaikki erikoisesti limittäin ja esillä. 

Yhtä ajatuksia herättävän tunteen antoi vierailu Christianian vapaakaupungissa. Vaikka tuon vapaakaupungin alkuperäinen elämänvoima ja kulttuuri on kuollutta, alueella kukkii vieläkin kaikenkarvaista kukkaa. Penkeillä maleksii lähinnä ikäloppuja, elähtäneitä, parhaat hippivuotensa nähneitä, hampaattomia pössyttelijöitä, mutta "kioskien" jonossa näkee seisoskelemassa myös ihan tavallista kansalaista. Huumekauppa on laitonta, mutta poliisin kiinnostus lain ylläpitoon vähäistä. Alueella pyörii kantaporukan seassa turisteja; perheitä lapsineen, tätejä, setiä, vanhuksia ja meidän kaltaisia hengailijoita. Tunnelma oli kuin eläintarhan avointen ovien päivänä – toisille huvia toisille vankilaa. Sisääntuloportilla viulunsoittaja kolikkohattu edessä soittaen enemmän itselleen kuin ohikulkijoille. 

Matkalla Christianshavnin kaupunginosaan ja Christianian vapaakaupunkiin törmäsimme kirkkoon nimeltä Vor Frelsers Kirke eli Church Of Our Savior, jonka erikoisuutena on ylös kärkeen asti kulkevat portaat. Alhaalla lippuja myyvä poika nauroi partaansa myydessään lippua toisensa perään ja ohjatessaan ihmisiä ylös torniin (sadaskuudeskymmenes, sadaskuudeskymmenes kjieh kjieh). Luonnollisesti tila ylöspäin mennessä vähenee, rappuset tulevat jyrkemmiksi, ahtaammiksi ja vanhemmiksi. Osa pyrkimässä ylös, osa alas, vailla minkäänmoista järjestelmällisyyttä. Mutta kyllä me ihmiset tiukan paikan tullen alamme toisiamme ymmärtää ja löydämme etenemiseen rytmin. Kiire ei voi olla kellään. Ulkona kattotasanne viistää jalkojen alla huimasti ulospäin, loppumatkan kohti kärkeä sai edetä kierreportaita pitkin. Näki pitkälle. Legendan mukaan kierreportaat suunnitellut arkkitehti hyppäsi tornista alas tajuttuaan, että tuli suunnitelleeksi portaat, toisin kuin piti, vastapäivään kiertäväksi. Omituista kyllä, suurin osa, mekin lähti hakemaan portaita kiertäen katolla myötäpäivään. Laurids de Thurah oli oikeassa – kamala virhe.

Hengailimme perjantaina Christiansborgin linnan liepeillä ja koska olin lähtenyt tälle matkalle tietopohjan kannalta ihan soitellen sotaan, olin kovin yllättynyt yleensäkin jo linnasta, mutta eritoten siitä, että pihalla oleskelee hevosia. Siinä juuri yksi valjakko oli lähdössä kaupungille täysissä juhlavermeissä ja toinen verrytteli kentällä. Vahingossa löytyi myös kuninkaallisten tallien ovet ja ovella norkoiluni huomannut tallityöntekijä patisti minut sisälle asti. Ja voi vau miten hieno. Rakennukset eivät minussa yleensä herätä kovin suuria tunteita, mutta talli on kuitenkin rakennus jossa on hevosia. Kaksi ratsukkoa tuli hetken päästä talliin ja pääsin hieman kyselemään hevosista. Rotu on tsekkiläinen kladruber, yksi maailman vanhimpia rotuja. Tanskan kuninkaallisessa tallissa on ollut 90-luvulta tuota rotua (vanhin vielä elossa oleva hevonen oli parikymppinen). Se on helppo kouluttaa, monikäyttöinen ja halpa. (Edullisuus onkin tuon tason tallissa tärkeä ostoperuste.) Kladruber syntyy mustana ja muuttuu valkoiseksi 6-7 vuotiaana. 
Jos en olisi suomenhevosihminen, olisin kladruberihminen.

Perjantaina oli myös sattumalta onneksemme Kööpenhaminan Kulturnatten, kulttuuriohjelmaa ympäri kaupunkia. Aivan käsittämätöntä, että yksi näistä tapahtumista johti siihen, että pääsin kättelemään Frank Erichseniä (aka Tanskalainen maajussi). Aivan absurdia, lähden Tanskaan Kööpenhaminaan ja näen Tanskalaisen maajussin. Henkilön, jota olen vuosia jo ihaillut omavaraisuuteen ja yksinkertaiseen sekä luonnonmukaiseen elämäntapaan liittyvän omistautumisen ja mielenkiinnon osoittamisesta. Kyseessä oli By, Bolig och Landdistrikter Ministerietissä järjestetty keskustelutilaisuus, jossa käytiin aiheeseen liittyviä keskusteluja. Näistä yksi oli Carsten Hansenin (kaupunki-, asumis- ja maaseutuministeri) ja Frank Erichsenin sekä kolmannen osapuolen välillä käyty keskustelu omavaraisuuden kannattavuudesta. Keskustelu oli eittämättä mielenkiintoinen, mutta välillämme oli tanskalainen kielimuuri. Neljäkymmentäviisi minuuttia pinnistelyä ja saaliiksi jäi tämä: Frank sanoi, että jokaisen ei tarvitse olla yhtä fanaattisia kuin hän, pienikin läntti omaa viljeltyä maata riittä lisäämään lähiruoan määrää. Tuontiruoka on järjetöntä, mieluummin syö omia omenia, vaikka ne onkin ihan paskan makuisia, mutta ainakin ne on omia. Ministeri vaikutti nyökyttelevän vieressä. 

Mutta keskustelua edeltävinä minuutteina ehdimme käydä moikkaamassa Frankia, Keimo etunenässä esittäytymässä ja kertomassa että olemme Suomesta ja pidämme hänen stailistaan. Nappasi kuvan ja minä siihen väliin myös kättelemään ja esittäytymään. Pöljänä, kuin mikäkin nolo fani "sattumalta" paikalla. 
(Sattumasta saan kiittää Frankin vaimon Teresan instagramitiliä (@Sortillustration), jota olen hänen kivojen piirrosten vuoksi seurannut ja jossa perjantaina oli päivityskuva, jonka yhteydessä hän kertoi heidän olevan matkalla Kööpenhaminaan kulturnatteniin Frankin keskustelutapahtumaan jne.) 

Neljän päivän vaeltelu Kööpenhaminassa aiheutti monta pientä kohtaamista, joista varmasti riittää pitkäksi aikaa muistoja ja saunakeskusteluja pimeisiin iltoihin Vehkosuolla. 

P.S. Se pitää vielä sanoa, että kauppahallien (Torvehallerne) kupeessa oli elämäni paras julkisen vessan kokemus. Vessa oli ilmainen ja siellä oli henkilökuntaa opastamassa koppiin, siivoamassa ja toivottamassa hyvää päivänjatkoa. 
 Tanska


 
 

Kuvat © Keimo

7.10.2014

Kvaak kvaak



Tuossa kuvassa lapset ajavat pyörillä ympyrää taskulamppujen kera. Eivät uskalla olla talossa sillä välin, kun saunomme vaan katsovat parhaaksi oleskella lähistöllä. (Saunaan mahtuu vain tietyssä mielenhäiriössä koko perhe.)

Olen muuten havainnut, että jos pitää pimeässä haparoiden liikkua tai tehdä jotain, kannattaa laittaa silmät kiinni ja pelata muilla aisteilla sen sijaan, että yrittää heikkoa näköhavaintoa hyödyntäen edetä. Otan usein pimeässä vesisäiliöstä vettä lasiin niin, että pidän sormea lasin sisäpuolella hieman reunaa alempana. Usein onnistun. Pimeässä on muutenkin mielenkiintoista tehdä kaikkea; etsiä omaa oikeaa ja vasenta kenkää kenkäläjästä, tunnustella tulitikun raapaisupäätä, löytää lasi yöpöydältä kaatamatta sitä, haparoida kännykkää yöpöydältä ja muistaa, että se lasi oli edessä, miettiä, miten päin paita laitetaan päälle oikeinpäin, kävellä raput laskien viiteentoista, ottaa viidennentoista askeleen turhaan, kun rappuja oli vain neljätoista, huudella koiraa ovelta ja pohtia mikä sieltä läähättäen lähestyy tai kokeilla sormella silmää, onko se auki vai kiinni. 

Inhottaa, jos joku tulee silloin sohimaan taskulampulla omiaan. 


Tirsk, koivu vuodattaa.
Perunamaalla kukkii taas optimismi.
Slaavi tutustumassa suomalaiseen polttopuuperinteeseen.

Huomio!
Jos kärsit ornitofobiasta eli lintufobiasta, älä katso kuvia alla. Jos et kärsi ornitofobiasta, mutta haluaisit, katso Hitchcockin Linnut (The Birds) elokuva. Jos et vielä sittenkään kärsi lintufobiasta tai aina pahempi, mistään fobiasta, saatat olla hypofobiafobikko eli pelkäät sitä, ettet pelkää. Ei ehkä kannata siinäkään tapauksessa katsoa, jos on ornitomania. Menee överiksi linnut. Minulla taitaa olla vain onomatomania ja fobialistamania. Vaikeahoitoisia nekin.

En ymmärrä linnuista paljoakaan. Nämä ovat valkoposkihanhia. Jokasyksyinen ilmiö täälläpäin tämä joukkoihin kutsunta. Viikkotolkulla yllämme lihakatto (kiitos E sanonnasta ja mielikuvasta).


Näistä voisi tehdä tapettia.
NYMUTAV WTVT… Ne osaa kirjoittaa.

2.10.2014

Tällaista täällä



Olen menossa huomenna kavereiden kanssa viettämään iltaa. Laatuhauskaa taatusti. Jutut tulevat olemaan taas niin hyviä, että tipun tuolilta naurunkrampeissa. Jälkikäteen niistä ei millään ilveelläkään saa otetta. Huomaan silti aina jälkikäteen referoivani Keimolle innoissani illan parhaita paloja jutuista, jotka ei enää itseänikään naurata. 

Sellaista on huoleton hauskanpito, tyhjäpäistä tajunnan virtaa.

Siitäpä tuli mieleen video, johon pääsee klikkaamalla kuvaa. Keimo ja lapset tekivät sen minulle ja lähettivät minulle elokuussa, kun olin saunailtaa viettämässä kavereiden kanssa. Saateteksti kuului: "Tällaista täällä, mites siellä?"