23.11.2015

Ikuinen hevosdilemma

Erä-Iivari


Olen lähes koko hevosenomistajaikäni (5 ja puoli vuotta) ajellut melkoista tunnevuoristorataa. Tunteiden ailahtelut eivät johdu pelkästään Iivariin liittyvistä seikoista vaan ylipäätään ristiriidoista hevosmaailmassa. Eikä se ole mikään ihme, jos samaan soppaan yhdistetään urheilu, eri lajien valmennus, hoitopalvelun tuottaminen ja ostaminen, eri ikäiset ihmiset, valta ja asemat ja näiden kaikkien toimiminen eläinten hyvinvoinnin ehdoilla. Mielipiteitä on joka kulman takana ja niiden mukana lähtee helposti ulapalle seilaamaan, mutta toisaalta tietotulva pakottaa karsimaan omiin tarkoituksiin hyvä neuvot huonoista ja auttaa sen oman filosofian ja punaisen langan löytämisessä. 

Se vaatii kuitenkin työtä; teorian opiskelua, kokeilujen ja toistojen kautta tapahtuvia oivalluksia, toisten ratsukoiden ja opetuksen seuraamista, hevosen kanssa olemista (seurustelua ja seurailua), käytännön työtä, oikeaa vuorovaikutusta, erilaisten hevosten ratsastamista, hevosen käyttäytymistuntemusta ja toimimista sen mukaan sekä rohkeutta luottaa omiin ajatuksiin. Pitää myös tiedostaa, että tässä(kään) lajissa ei ole oikotietä, kehitys on hidasta. Laji on vaativa, sillä siinä pyritään parantamaan samanaikaisesti sekä hevosen että ihmisen suorituskykyä.

Oivalluksista ja omasta jo joistakin vuosikymmenistä koostuvasta kokemuksesta huolimatta sitä huomaa horjuvansa ja joutuvansa jatkuvasti kyseenalaistamaan omat mietteensä. Välillä se johtuu omasta päästä ja välillä ympäristöstä. Taitolaji on myös keskittyä omaan tekemiseen ja olla puuttumatta toisten tekemisiin (koettuaan valaistumisen) ja toisaalta ymmärtää puuttua silloin kun tilanne sen vaatii. 

Olen päättänyt tästä lähtien kokeilla ratkaista epävarmuutta aiheuttavia kysymyksiä kuvittelemalla eteeni pikkulapsen, jolle minun pitää asia selittää ymmärrettävästi ja mielellään vielä fysiologiset, anatomiset ja psyykkiset seikat huomioonottaen, esimerkiksi näin:

– Miks tolle laitetaan tollanen remmi tohon turvan ympärille ja miks se on noin tiukalla?
– No siks ettei se saa suuta auki, kun sillä ratsastetaan.
– Miks se ei saa aukaista suuta?
– No koska jos se hevonen aukaisee suun, niin sitten ei mene puolipidätteet, tarkoitan pidätteet... siis ikäänkuin jarru perille tai yleensäkin ohjaaminen niistä ohjista, mitä ihminen pitää käsissä. Se hevonen voi niinkun väistää sitä ohjainta aukomalla suuta.
– Sattuuks sitä se ohjaaminen sitte?
– Kyllä sitä sattuu, jos niistä ohjista vetää...
–  Auttaaks se turparemmi, ettei sitä satu? Sattuuks sitä enemmän jos se aukasee suun?
– Nooo, ei se turparemmi itsessään sitä kipua vähennä. Se kertoo suun avatessaan, että se ohjista kiskominen ei tunnu kivalta (?!!?). 

Edellä mainittu oli siis hypoteettinen keskustelu ja tällä tavalla voisin kyseenalaistaa tai varmistaa itse itselleni oman toiminnan. Kysyin kuitenkin vielä mielenkiinnosta Tupelta (7v.), miksi hänen mielestään hevosilla pidetään turparemmiä ja vastaus kuului näin: " Se turparemmi on siinä sen takia, ettei ne kuolaimet tippuis sen hevosen suusta." Eli väärää tietoa.
Minä en pidä turparemmiä, periaatteessa. Käytännössä pidän sitä silti joskus "näön vuoksi", mutta (salaa) tosi löysällä, koska turparemmin poisjättäminen on kuin mielipidekirjoitus yleisönosastolla. En halua, että muut pitävät käytöstäni provosoivana, hämmentyvät tai ärsyyntyvät. En minä hiljaa näistä asoista silti ole oppinut olemaan. Ja niin laitan minäkin lusikkani soppaan.

Vietin sunnuntaiaamupäivän opiskellen hevosen anatomiaa ja fysiologiaa, miettimällä taas kerran, miten haluan hevostani ratsastaa ja mitä haluan hevosessa sen myötä kehittää. Paljon erittäin hyvää ja perusteltua tietoa saan Anna Kilpeläisen kokoamista teksteistä, joissa menetelmät perustellaan järkevästi ja käytetään laajasti ja tarkoin mietittyä teoriaa lähteenä. Tieto ei mielestäni lisää tämän asian kohdalla tuskaa, vaikka peilin edessä pitää aikaa viettääkin. Konkreettisin neuvo viimeksi oppimastani oli ajatus "käsi kädessä" ratsastamisesta; kommunikointi ihmisen ja hevosen välillä on molemminpuolista tukeutumista, myötäämistä ja keskustelemista. Käsi kädessä kulkien ei sovi mennä itsekkäästi epätahdissa tai riitaantuen. 

Nämä tiedot kourassa suuntasin tallille mukani Kasse, joka jo kokonsa puolesta kykenee Iivarilla jo ratsastamaan. Kasse on rohkea ratsastaja ja on mielenkiintoista nähdä Iivari liikkeesä, miten se suhtautuu ja sopeutuu vaatimattoman ratsastajan toiveisiin, mutta toisaalta myös näiden "puutteiden" kautta säilyttää liikkeessä rentouden, ottaa vastuun itsensä ja ratsastajan kannattelusta ja näyttää toispuoleisuutensa. Valokuvasimme toinen toisiamme. Kuvasta tuleva palaute ei ehkä ole yhtä realistinen, kuin video. Itseinhon hälvettyä, kuvista voi kuitenkin katsoa asioita, joista on hyötyä. Vaikkei se oma asento miellytäkkään, hevosen ilmettä ja  kehon käyttöä voi tarkkailla. 

Ajatukset on kyllä jatkuvasti vaakalaudalla Iivaristakin johtuvasta syystä. Mikään ei poista sitä faktaa (patsi esim. islanninhevosratsukot), että tuo hevonen on minulle liian pieni. Toiseksi, olen ratsastanut erilaisilla hevosilla ja voin todeta, että toisilla on fyysisiä lahjoja ratsuksi enemmän kuin toisilla. Iivarille laukka ei edelleenkään ole helppo tai välttämättä edes mieluisa askellaji. Voin todeta myös, että alan saavuttaa tämän hevosen kanssa, sen rakenteen ja kyvyt huomioiden, lähes maksimin. Pitää myöntää, että kullakin on rajansa. Tietenkin on kyse myös omista rajallisista taidoistani, mutta tärkeää on olla varma siitä, että olen treenannut pitkäjänteisesti ja monipuolisesti ja osannut palata tarvittaessa alkupisteeseen ja katsoa omaa tekemistä kriittisesti.  Näiden ajatusten riivaamana en voi sille mitään, että Facebookin Suomenhevosmarkkinoille ilmestyvät myynti-ilmoitukset tekevät oloni levottomaksi. Samalla kun vilkuilen toisia hevosia silmät kiiluen, tunnen huonoa omaatuntoa Iivaria kohtaan. Vähän sama kun seuraisi päivittäin toinen toistaan vetävämpiä ilmoituksia "raksaduunarimiesmarkkinoilta". 

Tämä raamikas ja komea Vesku-herra, (kuva täydessä työn touhussa) on 183 cm, synt -81. Osaa perusasiat (helppo imurointi ja helppo ruuanlaitto, pyykinpesua vasta aloiteltu), reipas, ryhdikäs ja hyvä työskentelymotivaatio, tarvitsee herkän ja asiantuntevan käsittelijän. Innostuessaan saattaa yrittää poistua paikalta. Ei aloittelijoille, mutta hyvällä koulutuksella tämän kanssa vain taivas rajana. Pitää autoilusta (lastautuu itsestään), terveystoimenpiteet sujuvat (pitää muistuttaa), on polttiaisille herkkä, mutta kutina pysyy karkotteilla kurissa. Tulee toimeen muiden ihmisten kanssa, ei karkailuviettiä. Hyvä ruuannkäyttäjä. Vasen jalka murtunut kerran, mutta kuntouduttuaan ei oireillut. Nyt myyntiin ajanpuutteen vuoksi (kotona liikaa miehiä). Kuvia ja video yv:llä. Hp. 11 000 (ei osamaksu). Vain tosiostajat!! 

Sitten taas totean, että omassa on kuitenkin niin paljon hyviä puolia (nyt puhun jälleen hevosesta). Sen ratsastettavuus on muuttunut paljon, se on herkkä, sen opettaminen on mielenkiintoista ja motivoivaa ja opettavaista, sitä ratsastaessa tulee kuin tuleekin wow-efektejä, vaikka peilistä vilahtaakin lyhyet töpöjalat, se on aktiivinen, mikä on energiaköyhää parempi ratsun ominaisuus, se on mitä parhain maastohevonen ja sopivampaa kesähevosta en Vehkosuolle voisi kuvitella. Se on reilu, huumorintajuinen ja mukava, mutta silti sillä on oma tahto. Se on ollut terve (kesäihottumaa, hengitystieinfektiota ja parin vuoden takaista hiekkaähkyä lukuunottamatta) ja se on välillä minusta hienon näköinenkin kun tarpeeksi aurinko häikäisee.

Tämä oli tällaista pohdintaa, mitä on välillä pakko pistää pakettiin asioita itselle selkiyttääkseen. Teen myös tietoista surutyötä, koska tiedän jossain vaiheessa tulevan sen hetken, jolloin Iivari saa jatkaa työtään herrasmiesseuralaisena jossain parhaaksi katsomassani paikassa. Sitten kun sen mielestä olen saavuttanut maksimisuorituskykyni.


Hevosen notkeus, elastisuus ja irtonaisuus.
Kasse ja Iivari.
Minä ja Iivari.

Toimeliasta viikkoa!

11 kommenttia:

  1. Itse 170cm pitkänä ja normaalirakenteisena 135cm issikalla tyytyväisenä ratsastelen, koska en onneksi itse näe miltä sen selässä näytän :) No mainitsitkin poikkeuksena issikkaratsukot... Tosin kun nyt en ratsastele itse ja löysin sille aivan mainion tytön (160cm, hoikka) ratsastajaksi tajuan, miten koomiselta mun täytyy näyttää, no ei se mittään! Kova hinku olisi jo ratsaille, mutta en ota tuon ruutitynnyrin kanssa mitään riskejä, täytyy odottaa sinne ensi kesään (toivottavasti).

    Oletko muuten koskaan kokeillut kuolaimettomia? Meillä on nyt käynyt noita tyttöjä ratsastamassa molemmilla hepoilla ja hyvin ovat hanskassa pysyneet kuolaimetta, vaikkeivat kummallakin vauhtia ja virtaa riittää! Eivätkä tyttöset ole ihmetelleet lainkaan näitä raudattomia menetelmiä, vaikka tulevat tuolta ratsastuskoulumaailmasta. Ainakin tuolla meidän lähimmässä ratsastuskoulussa on muutamilla opetushevosilla kuolaimettomat käytössä. Aina yritän näiden puolesta puhua, varsinkin jos tiedän, että kohdeyleisö saattaisi olla otollinen ;)

    VastaaPoista
  2. Olen kokeillut kuolaimettomia ihan lähi aikoina vielä. Kyseessä oli tosin kapsoni, jossa ei ole kuolaimettomien vaihtoehtojen vääntöä ollenkaan, mutta toimi ihan hyvin sekin. Tämäkin sen takia, että luin taas yhden hevosen suun hyvinvointiin liittyvän jutun, jossa suositeltiin kuolaimien vaihtoa ja kuolaimettomia päiviä. Muutenkin kuolaimettomalla voi hyvin välillä kokeilla, miten painoavut on hallussa. Eli ei minusta mitenkään hörhöilyä, mutta kohteen kanssa saa kyllä olla varovainen :)

    Tuo issikkaratsukkovertaus on minulle lohdullinen, mutta myös oikeasti ihan esikuvakin, koska tiedän issikoiden olevan isoja sieluja luonteeltaan ja islanninhevosten askellajitreenaaminen vaatii ihan älyttömän hiottua yhteistyötä. Tosi hienoa, että löysin hyvän ratsastajan issikallesi. Nyt voit ottaa pienen huilin, turhaa niitä riskejä on ottaa. Mullakin oli sellainen aika haastava ratsastettava kun aloin Kepeä odottaa. Lopetin suosiolla pariin läheltäpiti tilanteeseen. Sitten on entistä kivempaa palata takas selkään. Ja sitä hevosteluaikaa tulet varmasti arvostamaan ihan uudella tavalla sitten.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu tosiaan niitä kuolaimettomiakin on niin monenlaisia. Meillä Casperilla on sellaiset flower hackamoret, joissa ei ole vääntöä juuri lainkaan ja Myrskyllä sitten ihan kunnon varrella olevat s-hackamoret, joilla se myös pysähtyy. Monia erilaisia ehdin sillä kokeilla. Tosin itse olen opettanut tälle entisessä elämässään kovasuiseksi kiskotulle pysähtymään niin, että löysään ohjat ja sanon seis. Toimii hyvin. Mut joo, en tosiaan treenaa tavoitteellisesti, kunhan toimeen tullaan ja ja vielä tykättäis molemmat siitä ratsastuksesta :) Löytämäni ratsastaja on kyllä ihan helmi ja oon tosi hyvillä mielin siitä. Ei oo nimittäin ihan joka tytön poni tuo ;)

      Tsemppiä harrastamiseen sinne!

      Poista
  3. Voi ihanuus kun näitä heppajuttuja on kiva lukea, vaikka/koska itse olen tällainen ihan aloittelija. Meillä teinineidillä on oma hoitoheppa, suomenhevonen, ja noista issikoista yhteistä kokemusta tytön kanssa. Tuo sun "myynti-ilmoitus" on ihana!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä, jos oli iloa. Heppajutuista ei saa koskaan tarpeekseen. Ja hoitohevonen, maailman ihanin asia.

      Poista
  4. Ihana blogi, ei juuri nyt sanoja löydy.
    Olen lukenut tässä muutamien päivien aikana koko blogisi läpi ja en osaa pukea ajatuksiani sanoiksi, mutta olen ihastunut sydänjuuriani myöden, juuri sitä tunnelmaa ja elämää teillä Vehkosuolla mitä itse tavoittelemme tulevaisuuteemme. Jään taatusti lukijaksi, kiitos!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juuri kun meinasin vaipua pieneen kirjoitusmasennukseen. Kiitos, tulit tarpeeseen.

      Poista
  5. Niinhän se on, että hevoseton on huoleton. Mutta hevosellinen saa tietenkin myös paljon muutakin, kuin pelkkiä huolia. Itse ratsastelen ratsastuskoulun hepoilla ja olen siihen tyytyväinen, mutta oman hevosen kanssa pääsee tietenkin ihan erilaiseen vuorovaikutukseen ja tuloksiinkin. Välillä vähän kutkuttelisi omakin, mutta olen onnistunut toppuuttelemaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta, on sekä huolia, että iloja ja kaikki ne yhteensä elämää. Ratsastuskoulussa käymisessä on oma hohtonsa varsinkin jos löytää vielä mukavan porukan, niin mikäs sen mukavampaa. Hevosen omistamisessa on tosiaan vielä kokonaisvaltaisampaa hevosharrastamista. Saa tehdä itse päätöksiä, oppia tuntemaan yksi hevonen ja saada siitä hyvä ystävä ja tietenkin kehittyä yhdessä. Ei sitä oman hevosen hankkimisideaa kannata ihan täysin ainakaan unohtaa. Haaveilukin on jo kivaa.

      Poista
  6. Moikka :) Mullakin on nyt rakas Iivari, mutta se on valkoinen... ja niin, ei siis ollenkaan kyllä mun ikioma. Menin kaverin kanssa kokeilemaan ratsastusta ja yllätin itseni (ja muut) sillä sehän olikin Ihanaa! :) Nyt sitten haaveilen että voisin tuossa kerrostalon pihassa pitää omaa heposta ja karauttaa sillä joka paikkaan :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No onneks olkoon! Tosi hienoa. Onneks nykyään voi ostaa itselleen kaapit täyteen kaikkia mahdollisia ratsastusvälineitä, jos haluaa jotenkin tyydyttää polttavaa heppakuumetta. Vitsi sekin on vaan niin kivaa (jos unohdetaan se rahanmeno siitä kivasta).

      Poista