29.1.2016

Ihanasti sanottu




Tänään on Kepen syntymäpäivä. 14 vuotta. Meillä asuu nyt ihan oikea teini. Itse voisin samalla juhlistaa 11 vuotista uraa omaishoitajana. Onpa aika mennytkin nopeasti.  
Liitän tähän jälleen kolumnin, jonka kirjoitin Etelä-Suomen Sanomiin neljä vuotta sitten. Olen aiemminkin jakanut tämän tekstin, koska se kuvaa hyvin Kepeä ja hänen suhteestaan meihin muihin. Kepen elämään ja olemukseen ei ole näinä vuosina paljoakaan tullut muutoksia. Siitä huolimatta, ja kuten aina on ollut, silmien takana asuu tyttö, joka antaa välähdyksiä huumorintajuisesta, oikeudenmukaisesta, määrätietoisesta, järkevästä, varovaisesta ja empaattisesta persoonasta ja tämän tytön ansiosta meidän muiden perheenjäsenten jalat pysyvät maassa.



Ihanasti sanottu

Välillä lipsahdan miettimään, millaista elämämme olisi, jos tyttäremme ei olisikaan kehitysvammainen ja autistinen. Meillä asuisi murrosikää hipuileva, itseään kriittisesti peilistä vilkuileva kolmasluokkalainen. Hänellä olisi normaalit ilot, huolet ja kiukut, mutta jakaisi vielä osan salaisuuksistaan minun kanssa. Arvostelisimme toistemme pukeutumista. Hänen mielestä minä meikkaisin liian vähän ja hän mielestäni liikaa. Hän katsoisi pienempiensä perään, kun piipahtaisin asioilla. Kaikki voisivat keskittyä ravintolassa omaan ruokaansa sen sijaan, että yksi aikuinen on valjastettu syöttämään ja pitämään huolta hänestä. Me vanhemmat emme riitelisi siitä, kumpi vaihtaa taas kakkavaipan tai pukee hänet. Voisimme pyytää lapsenvahdiksi jonkun, lapsen mielenliikkeitä ymmärtävän, ilman vuosia kestävää kykyjenetsintää.

Ajatusleikki masentaa, mutta on ohimenevää. Enemmän harmittaa, etten ole oppinut tuntemaan tytärtäni. Voin vain arvailla, onko hän perinyt meiltä vanhemmilta loistavan sarkastisen huumorintajun tai kenties äkkipikaisen luonteen. Tai onko hän optimistinen ekstrovertti vai omissa oloissaan viihtyvä tarkkailija

Koska tyttäremme itseilmaisu on heikkoa, me vanhemmat ja koko joukko asiantuntijoita kommunikoimme hänen puolesta senkin edestä. Viestikapulan virkaa ajavat viestivihko, kommunikaatori, sähköposti ja puhelin, joiden välityksellä olemme tulkitsevinamme hänen tuntemuksiaan; ”Viikonloppu meni hyväntuulisena. Käytiin kylässä, jossa oli kivaa.” ”Kalakeittoa koulussa - maistui hyvältä. Pukeminen harmitti...” Koulutaksinkuljettajan kesken vaihdetut huomiot tytön vireystilasta saati jatkuva kodin ja koulun välillä tapahtuva raportointi suolen toiminnasta kuulostaisi normaaliolosuhteissa koomiselta.

Olemme tottuneet siihen, että tyttäremme on aina ”pois paikalta”, siksi tulee puhuttua hänestä ei hänelle. Aistimme, että ikkunan takana on liikettä, mutta silmien lasinen katse paljastaa vähän. Mutta musiikki saa katseen syttymään.

Tässä eräänä päivänä sattuikin seuraavaa: Mieheni soitti pianolla Jänis istui maassa -kappaletta tytär vieressä seuraten. Yksin jäätyään tyttö alkoi tulkita sisäisiä villejä sointujansa, niitä ”muka jänis istui maassa” -sävelmiä, joille aina naurahtelemme uskoen salaa, että jotain merkittävää tapahtuu. Istahdin vuorostani pianon ääreen ja tartuin tytärtäni ranteesta ohjaten sormen C:hen. Hämmästyksekseni hän alkoi soittaa Jänis istui maassa sävel säveleeltä ja rytmillisesti oikein alusta loppuun. Hetkessä hän oli siinä ja sitten taas poissa. Vähän on joskus paljon.

Elämä on pitkä puutelista
Se silloin tällöin täyttyy suudelmista
Elämä on elämää varten annettu
ja se on ihanasti sanottu.

(Leevi And The Leavings/Ihanasti sanottu)




Huomenna juhlitaan. Lisään viikonloppuna blogiin vielä siskon  (sylikummin) kirjeen 14-vuotiaalle  Kepelle kunhan saan luettua sen päivänsankarille itselleen ensin.

KIRJE KUMMITYTÖLLE

Kerttuseni, sinä täytät tänään 14 vuotta. Tämä ikä on omissa ajatuksissani ollut aina jotekin tärkeä luku, joten ajattelin juhlan kunniaksi heittäytyä vähän muistelemaan.

Kun sain tietää tulostasi, olin 22-vuotias ja parhaillaan pääsykokeissa. Olin juuri aloittamassa päivän viimeistä tehtävää, sirkus-aiheisen postimerkkisarjan piirtämistä. Puhelimia ei tietenkään sallittu kokeen aikana, mutta vilkaisin silti salaa laukussa olevaa vaaleansinistä Nokiaani. Äidiltäsi oli tullut viesti, joka meni suunnilleen näin: "Tein positiivisen raskaustestin. Keikukaan ei tiedä vielä." Arvaa vaan, oliko helppo keskittyä tehtävään sen jälkeen. Siis minusta tulee täti? Ja minulle kerrottiin EKANA! Kassissa polttelevasta puhelimestani ja harhailevista ajatuksistani huolimatta pääsin kouluun sisälle.

Myöhemmin kun olit syntynyt, sain jälleen äidiltäsi viestin paikassa, jossa en heti päässyt soittamaan takaisin. "Haluatko tulla Kertun kummiksi?" oli suunnilleen viestin sisältö. Luentoon keskittyminen oli sen jälkeen vaikeaa ja hymy ei laantunut.

Olin silloin vauvojen kanssa ihan kokematon, mutta niin äitisi vaan luotti sinut pikkusiskonsa hoiviin. Yllätyin itsekin, kuinka nopeasti arkailu väistyi ja käsittelin sinua melkein kuin olisit ollut omani.

Syömisesi oli alussa tarkkaa hommaa; sinulla ei pysynyt sisällä kuin pienen pieniä maitomääriä kerrallaan. Myöhemmin kun olit jo vähän isompi, muistan hyvin esimerkiksi jogurtin syömisen. Aloit ärhennellä, jos lusikointitahti oli mielestäsi liian hidas. Kerran tein pitsaa sen enempää ajattelematta. Kun se oli valmis, muistin että sinähän syöt vain pehmeitä, helposti nieltäviä ruokia eikä tähän hätään ole muuta. No, ei muuta kuin pitsaa muussaamaan erilaisten apuvälineiden kanssa ja hyvin maistui. Vanhemmille ei tietenkään kerrottu hieman kyseenalaisesta muussipitsasta mitään. Syömään-merkin näyttämisestä tuli tärkeä osa rutiinia, jotta et hermostinut yhtäkkisestä tilanteenmuutoksesta.

Kun sinua kiukutti syystä jota en keksinyt, vein sinut yleensä kylpyyn. Se oli melkein varma kiukun karkoittaja. Myöhemmin viihdyit suihkussa. Kun olit meillä, laitoin sinut iltaisin seisomaan lämpimän veden alle. Tunnuit nauttivan siitä tosi paljon. Ehkä se on iholla ihanan lämmön lisäksi samansukuinen tunne kuin kevyt selän hively.

Jos olit meillä yötä, heräsin tarkistamaan hengitystäsi, kuten myöhemmin pikkusiskojesi ja serkkutyttösikin kanssa. Toisinaan pahan yskän kourissa istuimme molemmat höyryhengityksessä yöllä eukalyptuksen tuoksuissa tai spira-putken kanssa. Ne kiukuttivat sinua, enkä ihmettele. Tylsiä juttuja ja vielä keskellä yötä.

Kun opit nauramaan ääneen, olisin voinut kuunnella sitä koko ajan. Yritin kaikenlaisia keinoja saadakseni sinut käkättämään. Kerran jouluna kuvattu video, jossa naurat pyöriville muovirenkaille, on ollut meillä aika kovassa kulutuksessa. Ja kun kasvoihisi puhalsi kevyesti, päästit ihanan huokauksen. Taidat pitää siitä vieläkin – ainakin välillä.

Musiikki oli sinulle jo silloin pysäyttävä juttu. Milloin joku stereoissa soiva biisi jähmetti sinut paikoilleen, milloin jokin muu. Kerran lauloin sinulle vanhan Pienen pieni veturi -laulukirjani kokonaan läpi (okei, muutamaa en osannut) ja kuuntelit vieressä tarkkaavaisesti koko sen ajan. Tämä asia ei juurikaan ole muuttunut, paitsi että en tiedä jaksaisitko nyt teininä enää kuunnella minun Pienen pieni veturi -lallatuksia koko kirjallista putkeen...

Kun synnyit, äidinvaistoni heräsivät tätiyden kautta, vaikka halu omaan lapseen syntyi paljon myöhemmin. Sinä, Kaarna ja Tuuve opetitte minulle kuitenkin niin luontevan olon lasten kanssa, että Manna-serkkusi syntyessä tilanne oli ihan luonnollinen jatkumo. Jatkoimme jopa samaa päivärytmiä, minkä jo sinun kanssa opin.

Nykyään olen hoitanut sinua harvoin, viime kerrasta on aikaa. Isommaksi kasvaessasi hoitamisesi on muuttunut ja muuttuu ja harvemmin sinua hoitavan tottumattomuus korostuu ja otteet ovat jopa liian varovaisia. Myönnän tuntevani avuttomuutta. Haluan sinun kuitenkin tietävän, että voit silti edelleen tulla meille yökylään kuten ennenkin, vaikka ymmärrän, jos vieraammat nurkat, äänet, tottumattomat otteet ja tuoksut alkavat sinua helposti ahdistaa. Olin ilahtunut, kun viime viikonloppuna viihdyit synttäreillani niin hyvin. Pysyttelit suureksi osaksi porukan lähettyvillä musaa tulvivan kaiuttimen vieressä ja tulit jopa viereeni sohvalle. Sinua ei kiukuttanut. Katselin sinua ja ajattelin, että siinä sinä nyt olet skaalautuneena noin isoksi tytöksi, kun vasta pitelin pientä menninkäisvauvapötköä sylissäni.

En ole mukana jokapäiväisessä elämässäsi ja tiedän arjestasi vain osan, mutta se ei estä minua iloitsemasta hyvistä kausistasi, olemasta huolissani huonommista ja toivomasta, että niiden aikana mielialasi kohenisi tai uni maistuisi paremmin. Olen liikuttunut, turhautunut ja kadonnut ajatuksiini sinua miettiessäni; sylikumminasi ja tätinäsi olen tuntenut vahvaa rakkautta alusta asti.

Tämä teksti on tarkoitettu äidin tai iskän sinulle ääneen luettavaksi tänään synttäripäivänäsi. Voin vain arvailla, kuinka paljon siitä kuuntelet ja onko tämä ihan noloa tunteilua 14-vuotiaalle, mutta joka tapauksessa nämä ovat meidän yhteisiä juttuja ja muistoja, joita halusin sinulle kirjeellä kertoa.

26.1.2016

Kyllä kauppa kannattaa




Poden kirjoittajan blokkia. Ei pitäisi, sillä minulla ei ole edes ammatillisia velvollisuuksia. Mutta ankara päänsisäinen kolkutus on. Eli en voi irtisanoutua. Tämän edellämainitun oireilun vuoksi en lue kirjoja, koska ne syyllistävät minua. Luen vain päivän sanomalehden, joissa piileviä kolumneja luen kaukaa. Välttelen toisten blogeja samoista syistä. Anteeksi. Hoitomuodoksi olen ottanut purkin jos toisenkin Netflixin sarjoja. Shameless toimi erinomaisesti ajatusten harhauttajana, mutta Californication ei. Pitikin antaa Keimolle periksi. Hank antaa kyllä vertaistukea, mutta hänen korvaushoitomuotonsa eivät sovellu käyttööni. 

No mutta nyt olen tässä. En tietenkään vapaaehtoisesti. Minut on henkisesti sidottu tuoliin ja kädet vedetty nippusiteellä ranteista tietokoneeseen kiinni. Luin neuvoja blokkiin, verataisiani tuntui olevan netti pullollaan. Hyviä neuvoja löytyi esimerkiksi Outi Mikkolan tekstistä Kirjoittaminen prosessina – Kirjoittamisen psykologisia esteitä ja niiden ratkaisukeinoja (PDF). Pitää palata vielä.  

Sitten myös Neuvo: Älä pelkää vaan myönnä. 
Minä: Myönnetty jo kauan sitten. Pelko on vähän vahva sana, mutta tunne on samansuuntainen, kun joku perheenjäsen on sairastunut oksennustautiin. 
Neuvo: Anna tilaa luovuudelle, poistu koneen ääreltä, vähennä stressiä jne.
Minä: Poistuin ja olen pysynyt kaukana, olen kyllä luonut kyllä paljon, mutta vain paskaa (anteeksi), tuskin se on luovuustilaa ylikuormittanut.
 Neuvo: Sulje silmät ja mieti minkälainen blokki on sinulle (muuri, aita jne.), tuhoa se viimeiseen asti.
Minä: Edessä on omat kädet, edessä on läheiset, edessä on aivot... Sitä ei voi ylittää, sitä ei voi alittaa, sitä ei voi kiertää – täytyy mennä läpi. Shuih shuih viuh viuh töms töms. Blokki tule takaisin ja vie  Leijonaa mä metsästän pois! 
Neuvo: Kirjoita intuitiivisesti. Vastaa vaikkapa seuraaviin kysymyksiin: 1. Mitä pitäisi tapahtua, jotta voisit tuottaa tekstiä vapaammin? 2. Mikä auttaisi luomisessa juuri nyt? 3. Miltä tarvittavat taidot tai ominaisuudet tuntuisivat? 4. Miltä tuntuisi, jos olisit jo niin taitava, luova ja tuottelias kuin haluan olla?
Minä: 1. Pitäisi saada aivojensiirto tai parantua. 2. Omanarvontunne (oman arvon tunne).  3. Siltä kun nyt, mutta että joku estää (se on jonkun muun vika). 4. Ahaa, tajusin. Pitää mennä itseensä. 
Neuvo: Alenna rimaa. Aloita mistä kohdasta tekstiä tahansa, jäsentele tahtomallasi tavalla.
Minä: Alan ymmärtää. Pitänee kaivaa rima maahan. Ja ennen olen ollutkin niin kaavamaisesti etenevä, nimim. Tessa Härö-Leppälä

Olen minä tehnyt valmiiksi kuitenkin tuon kuvassa päälläni olevan villapaidan. Aloitin heti uuden neulomisen (erään asian välttelymielessä). Heppapaita on suunnitelmissa ja ideoita kuvina. Kaikki kellarin vihannekset jäätyivät pakkasilla. Harmitti niin paljon, että syytin muita. Olen keittänyt sosekeittoja, vielä kun ovat jäässä. Hiphop-opetukset ovat päässeet vauhtiin. Olen myös ottanut street-tanssin pitkästä aikaa nykärin rinnalle. Kassen kanssa suoritamme kotona 30 päivän käsilläseisonta- ja spagaattihaastetta (Sportyfeel). Olemme käyneet jälleen näyttäytymässä Helsingissä huippukirurgilla Kassen synnynnäisen kielen epämuodostuman kanssa. Uusi intohimoinen korjaussuunnitelma ja sen tarpeellisuus jäi meidän pohdittavaksi. Kaikki rauha sen suhteen. Ensin rakastettava murkkulook oikomisraudoilla ja silmälaseilla. Kepe täyttää perjantaina 14. Olisi kiva, jos joku kirjoittaisi siitä tänne. Keimo palkittiin kymmenen vuoden ansioituneesta kaluasennustyöstä Aalto-maljakolla. Tätä mä oon aina halunnu -osastoa. Otin vaasin ja vaihdoin siskon iPhoneen. Kaikki ei ehkä ihan tajunneet, miten hyvä kauppa se oli. Mulle.  






Hyvää alkanutta viikkoa.


16.1.2016

Onnen huokauksia


Ylpeänä esittelen: 
 Noora Al-Anin ja Tiia Javanaisen tuore kirja Onnen huokauksia (2016, Otava)

Kirja tarjoilee nopeavalmisteisia reseptejä kehon ja mielen kokonaisvaltaiseen ruokkimiseen. Kirjan alkuosassa esitellään syötävien herkkujen ohjeita ja loppuosassa keskitytään kauneuden hoitoresepteihin. Moni on varmasti pienenä haukannut salaa maku-Miramesta palasen ja pettynyt karvaasti kitalakeen mauttomana tarttuvaan rasvaan. Kirjassa on ohjeita herkullisen näköisille huulivoiteille, joita ei ole herkullisuudestaan huolimatta tarkoitettu syötäväksi, mutta teoriassa se voisi olla mahdollista luonnonmukaisten ainesosien vuoksi (maku on joka tapauksessa Miramea täyteläisempi). Ohjeiden raaka-aineisiin onkin kiinnitetty huomiota; niissä suositaan pelkistettyjä ja puhtaita (luomu) raaka-aineita ja siten itsevalmistetun tuotteen aineet ovat useisiin kaupan valmisteisiin verrattuna paremmin hallinnassa. Miinuksena raaka-aineista sanottakoon se, että suurin osa on melko eksoottisia, mutta onneksi kuitenkin valistuneimmista lähikaupoista saatavilla. Ohjeiden selkeys ja kiinnostavuus tuli mitattua kymmenen- ja seitsemänvuotiailla lapsilla, jotka innostuvat heti ja olisivat siltä istumalta halunneet lähteä ostamaan kaupasta kookosöljyä, joka on monen kauneudenhoito-ohjeen keskeinen raaka-aine. Kymmenvuotias sai myös paljon ideoita smoothie-teemaisille synttäreilleen. 

 Kirjaan kannattaa ehdottomasti tarttua, jos reseptien lisäksi visuaalinen mielihyvä on tärkeää. Lukijalle tarjoillaan reilut sata sivua sommitelmallista silmänruokaa ja väriterapiaa, mikä lisää kirjan kokonaisvaikutuksellista hyötyä. Kuvien ja ulkoasun toteuttaja on siskoni Tiia, minkä vuoksi tunnen omakohtaista ja puolueellista ylpeyttä tätä kirjaa kohtaan. Lämpimään ja tökeröön tyyliini totesin kirjan käsiin saatuani, ettei kuvia tarvitse todellakaan hävetä. Jälkikäteen uskallan sanoa, etten ollut miellyttävästä ulkoasusta yhtään yllättynyt, olenhan tuota pienten yksityiskohtien hierojaa, värien ja sommittelujen projisoijaa läheltä jo kauan seurannut. Tunnustan eniten jännittäneeni, osaako hän olla itse tyytyväinen. (Osaa onneksi.) Kunnia kuuluu tietysti myös kirjan toiselle tekijälle, Nooralle, kirjan alkuunpanijalle ja monen osa-alueen taitajalle. 

Sivusta seuranneena voin todeta, että kirjan tekoprosessi on tekijöilleen eräänlainen odotuksen ja synnytyksen yhdistelmä – paljon tunteita, toiveita, ilon hetkiä ja tuskanhikeä. Sen sijaan tekijän lähisukulaiselle, eli minulle, kirjan biologiselle tädille, prosessi on ollut ennemminkin mukavaa ja vastuuvapaata odotteluaikaa. Toki roolini ei ole täysin vähäpätöinen, olenhan kuunnellut, kannustanut ja tukenut (kiitoksista voi tämän lukea), mutta muuten valmistelut ovat vaatineet vain ennakkoluulotonta rakkautta (pääasia, että tulee ehjänä ulos) ja tilan tekemistä kirjahyllyyn tulokasta varten

Reseptikirjat ja kirjat yleensäkin ovat parhaimmillaan silloin, kun ne antavat silmänruokaa, mielikuvia, ideoita, vaikutteita ja ehkä toteutuksen kipinän. Tässä kirjassa toteutuu kaikki ja vähän enemmänkin.




Jos saat käsiisi Kouvolan Sanomien perjantain, 15.1.2016, numeron, löydät sieltä aukeamallisen verran tarinaa tästä kirjasta. Lyhyemmän version artikkelista löydät täältä ja tietysti kirjan kaupoista sekä verkkokaupoista. 

8.1.2016

Radikalisoidun

Haluaisin ajatella kuin sinä, Pentti Linkola. Haluaisin olla kanssasi samaa mieltä. Haluan seisoa radikaalin ajattelusi takana ja puolustaa sitä. Mutta olen tietämätön, heikko ja sorrun mielistelyyn. Haluaisin lopettaa jossittelun ja lakata ajattelemasta toisaalta. Mutta ihminen on itselle peto. Ajan liittymiin, vaikka pitäisi pysyä väylällä. Olen typerä.

Sen verran radikalisoidun, että nyökyttelen tästä lähtien näkyvämmin sinulle P. Linkola.
 Keventäisin mieluusti "yksinäisen oikeassaolijan taakkaa" harteiltasi. Koti voisi olla minullekin paikka, jossa kävisin nukkumassa ainoastaan tammi- ja helmikuussa, muuna aikana olisin ulkona. Siis jos minulla olisi kanttia. Ja tyytyisin kanssasi valmiiseen maailmaan. 

Linkolan mukaan ihminen tuhoaa luonnon ja sitä mukaa valinnoillaan sekä teollaan maapallomme, elävän planeettamme. Ehkä väheksyn ihmisen suuruutta, mutta en usko täysin siihen. Ottaen huomioon, että maa on 4,5 miljardia vuotta vanha ja täten 250 000 vuotta vanhaa nykyihmistä melkoisesti kokeneempi. Ihmislaji aiheuttaa näkemykseni mukaan planeetallemme pelkän hyttysenpiston kaltaisen kutinan. Sitä seikkaa en voi kuitenkaan täysin ohittaa, että vaikka olemmekin vain yksi maapallon 30-100 miljoonasta eläinlajista, meitä ihmisiä on jo yli seitsemän miljardia. Meitä, jotka teemme kaikkemme, jotta voisimme korvata itsemme koneilla. 

Vaikka uskon maapallon toipuvan ihmisistä, Linkolaa kuunneltuani mieleeni porautuu sietämättämänä ajatus ihmislajista viemässä tuhoutuessaan mukanaan kaiken saavuttamansa; kulttuurin, taiteen ja tieteen. Paskamainen temppu. 

"Kun menee suomalaiseen Prismaan, tuohon kilometrihalliin, niin kyllä sen jo ovelta näkee, ettei ihmisellä ole tulevaisuutta." 
– Pentti Linkola


Katsokaa.


Pentti Linkola – elämänsuojelijan testamentti


Pentti Linkola siteeraa haastattelussa Runebergiä ja pitää tämän sanoja viisaana filosofiana. Tämän ja muun paatoksen myötä mukavaa viikonloppua. 

On isät täällä taistelleet
ja uskoneet ja toivoneet.
Me saimme saman asunnon,
ja samat vaiheet meidän on.

Ja meidän polkuamme saa
taas lapsemmekin taivaltaa.
He kyntää kerran peltomme
ja uskoo kuin me uskomme.

– Johan Ludvig Runeberg 1857 (virsi 577)