29.2.2016

Jotain uutta ja jotain vanhaa



 Ei tullut heppapaitaa. Se on minun kanssa tällaista. Vaikeaselkoista itsellekin. Ehkä alitajunta syötti paidan tuollaiseksi. Ajattelin tehdä tähän väliin muutaman pipon, heppapaita tulee kun on tullakseen. 

Se on nyt hiihtoloma. Minulla on viitenä aamuna töitä hevostallilla. Aamutallin teko muuttuu kevättä kohti normaaliakin mukavammaksi; seitsemän jälkeen ei enää tarvitse pimeässä hapuilla tai valoja sytytellä ja ulkotarhoja putsatessa saa useammin ja useammin imeä aurinkoenergiaa. Lapset heräilevät minun luontihommien aikana kotona omaan tahtiinsa ja katselevat maleksien lastenohjelmia ja odottelevat että syömme yhdessä myöhäistä aamiasta palattuani. Kepekin saa höpötellä omiaan ja pötkötellä pidempään sängyssä. Minä ja he ovat tyytyväisiä osa-aikaiseen itsenäisyyteen.

Hahmottelin tänään alustavat istutussuunnitelmat. Teen tarkemman kylvökaavion myöhemmin tällä viikolla blogiin. Uskoakseni. 



Tälle viikolle olemme joutuneet miettimään surullista asiaa. Eva-koiran tila on heikentynyt niin paljon, että meidän pitää tehdä suunnitelma. Useita harmittomia patteja on menestyksekkäästi poistettu, mutta tämä viimeinen päätti alkaa hankalaksi, uusiutuen, kasvaen silmissä ja tehden kipeää. Jokainen vastaavassa tilanteessa ollut eläimen omistaja tietää, että rajan vetäminen on hankalaa ja luonnotonta. Kun koira ei ole kuoleman sairas, vaan juo ja syö halukkaasti, halutessaan pyörähtää kohtalaisen lenkin ja jaksaa heiluttaa vähän häntääkin, mutta toisaalta kuulee ja näkee vain aavistuksen ja on siksi jatkuvasti "pihalla", nukkuu suurimman osan ajasta ja herää tulijoihin säpsähtäen vasta kosketuksesta, ei hallitse pissa- ja kakkajuttuja ja hyppy lempituolille vaatii kuihtuneilta lihaksilta kovia ponnisteluja. Vaakakupissa painaa arvokkuus ja aikaodotukset hyvän elämänlaadun jatkumisesta. Viisitoista vuotta hyvää elämää on paljon. Mutta miten voin maksaa takaisin kaiken ilon, lämmön ja hyvän, mitä Eva on meille antanut. Pidän kiinni ehkä siksi, että etsin keinoja kuinka voisin ilmaista sille kiitollisuuteni. Pidän kiinni myös siitä ajasta, jota meillä oli joskus silloin ennen lasten syntymää. 
Sanotaan, ettei eläimen pidä antaa kärsiä. Tunnen silti olevani päätösvaltoineni petturi pelastajan vaatteissa.  



22.2.2016

Yhdestostas


Kummi tekee kampauksia. Tarjolla myös sinisiä väriraitoja.


Yhdestostas, kuten edesmennyt anoppini tapasi luetella, on se vuosinumero, jota juhlimme lauantaina. Tulevana keskiviikkona on virallisesti sitten Kassen yhdestoista syntymäpäivä.

Siellä se teini-ikä jo kolkuttelee ovella välillä rankasti mielialaan vaikuttaen. Yritän ymmärtää, mutta outoahan se olisi, jos aina vaan ymmärtäisi. Sukupolven välisellä kuilulla on pakosti merkitys. Usein se tarkoittaa sitä, että turha kiukku on lapselle mahdollistettava ja omalta kohdalta hillittävä. Ei auta äidin itku ja marttyyriasenne tilanteissa, jossa lapsi ei osaa päättää. Kun hän haluaisi toisaalta lähteä mukaan perheen rientoihin, on toisaalta liian väsynyt ja toisaalta tympääntynyt kun ei "mitään häntä kiinnostavaa" kuitenkaan tapahdu. Sellaisessa tilanteessa pitäisi pysyä itse suoraselkäisenä ja loogisena, mutta mitä tapahtuu: "Lähe nyt vaan... (maanittelu)" "Ai mikset sä sitte halua lähteä (aito kiinnostus)?" "No jos sä oot väsyny niin mene nukkumaan (epäily)." "Eiksua sitte enää kiinnosta lähteä meidän kanssa? Ennen kyllä kiinnosti (syyllistäminen)." "Et kyllä lähe, jos olet sitten tollanen naama nurinpäin ja pilaat kaikkien muitten ilon (uhkailu)." "Kerrankin kun päästään vapaasti liikkumaan ilman Kepeä (syyllistäminen)." "Jos nyt jäät kotiin, niin se on luettava kokeisiin koko ajan (kiristys)." "JÄÄ SITTEN! (oven paiskaus)" Ja kolmen minuutin päästä: "Ootko nyt ihan varma ettet tuu?"
Tuloksena itkuinen ja hämmentynyt lapsi ja uskottavuutensa menettänyt aikuinen.

Katselimme synttäreiden jälkeen sunnuntaina Kassen vauvakirjaa ja naureskelimme kaikille hassuille jutuille. Isi oli pitkään ätn ja pari vuotiaana kaikkiin kysymyksiin vastaus "EI". Puolitoista vuotiaasta eteenpäin ei saanut missään nimessä syöttää ja kolmevuotiaana oli kahvin ja puuron keitto jo hallinnassa. Vauva-ajan muistelu on kyllä molempien mielestä kivaa. Kysyin myöhemmin illalla, että kun olo on kiukkuinen, itkuinen ja outo, auttaisiko vaan, jos halaisi. Vastaus oli selkeä joo. Sillä mennään.

Minä sain valmistella kutsut yksikseni, kun Keimo otti lapset mukaansa omiin menoihin iltapäivään asti. Synttäreiden jälkeen Kasse tuli halaamaan. Synttärit oli kuulemma tosi kivat. Ilahduin kovasti, mutta samalla tunsin pientä surumielisyyttä. Että niin pienet asiat tekivät hänet onnelliseksi; ilmapallokoristeet, yllätysvieras, herkkutarjoilut ja kampauspiste. 

P.S. Yleensä en ole kakkujen kanssa menestynyt. Kun minulla on tapana säätää ja vetää aineksia hatusta, mikä ei yleensä ole leivonnaisissa onnistumisen resepti. Mutta nyt oli. Resepti sensaatiomaisesta kakusta alla, olkaa hyvä. 

Snickers-kakku ála Vehkosuo


Snickers-kakku á la Vehkosuo
(20 palaa)

Kakkupohja:
3 kananmunaa
2 1/4 dl sokeria
110 g sulaa voita
1 1/2 dl maitoa
3 dl vehnäjauhoja
2 1/4 tl leivinjauhetta

Kinuskitäyte / -kuorrute:
6 kpl snickers-patukoita (myydään paketeissa, halvempi versio löytyy Lidl:stä)*
1 1/2 dl kuohukermaa

Kermavaahtotäyte:
1 dl kuohukermaa
sokeria 

1.  Pohja: Vatkaa munat ja sokeri vaahdoksi. Yhdistä kuivat aineet. Sekoita muna-sokerivaahdon joukkoon vuoroin jauhoseosta, maitoa ja sulaa voita. Sekoita varoen tasaiseksi. Kaada taikina voideltuun irtopohjavuokaan tai kuten minä, uuninpellille leivinpaperin päälle.  Paista 160 asteessa 25 minuuttia. Jäähdytä pohja ja halkaise se sitten kahteen osaan.

2. Täyte ja kuorrutus: Pilko snickersit kattilaan ja lisää kerma. Kuumenna hämmentäen notkeaksi seokseksi. Levitä puolet seoksesta kakkupohjan alemman kerroksen päälle ja toinen kuorrutukseksi päällimmäisen kerroksen päälle. Anna jäähtyä. 

3. Vatkaa kerma ja levitä se kinuskihässäkän päälle alempaan kerrokseen. Nosta päällyskerros kinuskeineen alemman päälle ja koristele halutessasi kermavaahdolla, karkeilla tai muulla sellaisella. Meillä toimi lontoonrae -tyyliset karkit hyvin. 

*nerokasta ja helppoa!



Jospa lumisade kohta loppuisi. Mukavaa lumessa tarpomista siihen asti!




19.2.2016

9.2.2016

Kanat

Pöpi ja "kolmoset".


Vaikka yllä olevasta kuvasta voisi luulla, että Pöpi vaanii kanoja kuin kettu, se ennemminkin paimentaa niitä. Ilman Pöpi-koiran läsnäoloa vapaana juoksentelu olisi kanoille paljon turvattomampaa. Joskus viime kesänä vai olisiko ollut jopa toissakesänä, joku toivoi kanoista juttua. Idea oli minusta hyvä, mutta sen toteuttaminen meni näin pitkälle. Onneksi otin kuitenkin silloin jo kuvia tämä juttu mielessä.

Ensimmäiset neljä kanaa tuli meille vuonna 2011 keväällä. Tuolloin meillä ei ollut vielä kuin pala haavetta Vehkosuosta (Vehkosuo on ostettu elokuussa 2012), mutta taajamassa sijaitsevan kotikodin takapihalle tehdystä koiratarhasta sai vaivatta neljälle kanalle kesäoleskelupaikan. Esivalmistelutoimenpiteinä kanat tuli rekisteröidä kunnan maaseututoimeen sekä informoida naapureita tulevista asukkaista (muistilista kesäkanojen pitäjälle täältä). Kanojen seuraksi ei hankittu kukkoa meluhaitan vuoksi. Ensimmäiset kanat olivat eri tyyppisistä maatiaiskanoista risteytettyjä tupsu- ja töyhtöhässäköitä, mutta käytökseltään paljon maatiaskanojen kaltaisia. Ne saivat nimet: Tamara, Pip, Zombie-Prinsessa ja Nahka-Anneli. Kaikki ovat elossa ja munivat epäsäännöllisen säännöllisesti edelleen. Heistä ainoastaan Zombie on hautonut tipuja. 

Kesäkanoista tuli talven tulle talvikanoja, kun emme tietenkään halunneet niistä luopua. Ulkosaunarakennukseen saimme niille hyvän talviasunnon. 


Ensimmäinen kesäasunto

Vasta keväällä 2013 tuli kolmoset eli kolme toistaan muistuttavaa hybridiä,  Niina, Liina ja Linna, jotka uutterasti alkoivat munia kotiuduttuaan ja jatkoivat lähes tauotta kaksi vuotta, kunnes viime syksynä päättivät vihdoin pitää tauon. (Kolmosten Liinasta jouduimme luopumaan 2014 syksyllä, kun kukko päätti syrjäyttää tämän kanalaumasta kohtalokkain ottein.) 

Loppukesästä 2013 hautoi Zombie ensimmäiset kaksi tyrnäväläistä ottomunaa, joista kuoriutuikin sitten kukko Elastinen ja Dodo-kana. Tässä vaiheessa asuimme jo kaikki vapaa-ajat ja kesät Vehkosuolla, jonne kanat siirtyvät nykyäänkin heti maan sulamisen jälkeen keväällä. Silloin alamme  tehdä myös keskellä viikkoa hoitoreissuja, kunnes muutamme itsekin sinne kokonaan kesäksi. Elastisen kukoksi toteaminen oli meille hienoinen järkytys, mutta kanat tuntuivat olevan mielissään. Pip, joka oli tähän asti toiminut hyvänä kukon korvikkeena, sai keskittyä kanana olemiseen kukon hoitaessa uhrautuen tehtävänsä. Päätimme, että Elastinen saa jäädä, koska äänekkäät ulkoilut suoritetaan vasta Vehkosuolla ja taajamassa persoonallinen kukkurukuu vaimenee talven tullen sisätiloihin. 

Kesällä 2014 Zombie hautoi jälleen kaksi munaa ihan oikeiksi tipuiksi, molemmat kanoja. Toinen heistä joutui syksyllä harmiksemme haukan ruuaksi. Eloon jäänyt kana sai nimekseen Pikku-Nahka äitinsä mukaan. On nähkääs niin, että Pikku-Nahkalla, kuten äidillänsä Nahka-Annelilla on molemmilla tuplaliikavarpaat. 

Pääsiäisen tienoilla 2015 syntyi kaksikko, jälleen kanoja, jotka asuivat pitkään olohuoneessamme ja siirtyivät sieltä suoraan kesän viettoon Vehkosuolle. Ikävä saaviin hukkumistapaturma vei jälleen toisen kanan ja henkiin jäänyt sisar, savun harmaa pikisilmäinen Tirkku-tipu, opetteli todella vikkeläksi töyhtöpääksi jonka kiinniotto vaatii pitkää pinnaa ja nopeutta. Tirkun lentotaidoista johtuen sitä on erehdytty luulemaan myös puluksi.

Viime kesänä Pikku-Nahka ja Zombie päättivät yhteishautoa neljä munaa, joista traagisesti vain kaksi selviytyi loppusuoralle. Pikku-Nahka osoittautui melkoiseksi sähikäisemoksi, joka hanakasti nokki pesään kajoavaa kättä. Tipujen kuoriudutta tälle emokaksikolle oli järkytys, että tiput halusivat vaihtaa siipien alta toiseen. Varsinkin nuoren Pikku-Nahkan itsetunto oli koetuksella eikä hän kaihtanut keinoja saada molemmat tiput itselleen. Aluksi rajoitimme emokanojen liikkumista häkillä ja annoimme tipujen vapaasti valita emonsa, mutta järjestelyt olivat vähän kankeita. Päädyimme lopulta ratkaisemaan tilanteen perinteisellä face to face nokkimisjärjestyksen selvittelyllä, jonka erotuomarina me ihmiset toimimme. Voittajaksi selviytyi nuorempi ja voimakkaampi Pikku-Nahka, joka reteesti haali tiput alleen. Äitinä olo osoittautuikin nuorelle kanaselle yllättävän rankaksi. Äkkiä pimeässä nököttäminen ei enää tuntunutkaan niin houkuttelevalta, kun kesä oli niin valoisa ja vihreä. Vatsan alla möngertävät tiput alkoi kyllästyttää eikä Zombien läsnäolokaan niin paljon haitannut. Niinpä Pikku-Nahka jäi pidemmäksi ja pidemmäksi aikaa ulos, kunnes eräänä päivänä hän ei enää palannut tipujen luokse ollenkaan. Sen sijaan kokenut äiti Zombie, ohjasi poikasia varmalla otteella kohti nuoruutta. Nämä kaksi, kana ja kukko saivat uuden kodin syksyllä tuttavien luota. Tämäkin kana on tunnettu hyvänä lentäjänä. 

Kanoja meillä pääasiassa hoitaa Kasse. Hän on meidän asiantuntija ja kanavastaava.


Zombie ja kaksi ensimmäistä tipua Dodo-kana ja kukko-Elastinen.
Dodo ja Elastinen
Haukan viemä tipu ja Pikku-Nahka.
Ämpäriin hukkunut tipu ja Tirkku.
Sijoitetut kana ja kukko. 
Kukko-Elastinen
Pip, ensimmäisestä nelikosta piti kukon virkaa ensimmäiset kaksi vuotta.
Zombie-prinsessa, ensimmäisestä nelikosta. The Emo. 
Tamara, ensimmäisestä nelikosta. Vieno ja ujo kana.
Nahka-Anneli, ensimmäisestä nelikosta. "Kaunokainen", liikavarvas.
Ehkä hieman yksinkertaiset "kolmoset" joista nämä kaksoset Niina ja Linna elossa.
Dodo. Elastisen sisko. 
Pikku-Nahka. Angsti teiniäiti.
Isä, äiti ja tytär (kuin kaksi marjaa).
Tirkku. Melkein näkymätön lentokana.
Syntymättömät lapset.



Mukavaa viikkoa. Kiitos paljon Kepen synttärionnitteluista. Tiia-kummin kirje Kepelle on luettavissa synttäripostauksessa jälkikäteen liitettynä.