18.9.2018

Tynnyri (kun en muutakaan keksinyt)




Enpä ole sitten toukokuun harmitellut sitä, että sisällä on kylmempi, kuin ulkona. Enkä harmitellut nytkään. Tai harmittelin, että sisällä oli kylmä, mutta astuessani ulos, tuntui aiemmin viileähkö ulkoilma mukavan lämpöiseltä. Vanha kunnon "lyö vasaralla varpaaseen" -metodi. 

Tynnyrit olivat täynnä vettä. Vettä tulee oikeastaan yli äyräiden. Harvemmin tulee käytettyä sanaa äyräs. "Laitapa se kuuppa roikkumaan siihen tynnyrin äyrääseen!" Saunavetenä käytämme tynnyrivettä. Kaivon vettä saa odottaa kevääseen.

Avasin ulkovessassa istuessani puhelimesta vahingossa etukameran. Miten voi alakulmasta kurkistava kaksoisleukainen minäkuva nolottaa yksinäistä itseä niin paljon, että silmät muualle suunnattuna yrittää poistua sovelluksesta. 
Vessapaperi oli muuttunut kosteuspyyhkeeksi. Se olisi ollut miellyttävää käyttää, jos siinä olisi lukenut kosteuspyyhe, mutta nyt se vain oli kosteaa vessapaperia. Pyyhin ristiriitaisin mielin. 


Lounaan ainekset.

Kahdella lapsellamme kolmesta on erityisiä synnynnäisiä ominaisuuksia ehkä voisi sanoa jopa häiriöitä. Olemme kuitenkin oppineet näiden kanssa elämään kutakuinkin normaalia elämää. Onneksi kolmannen kanssa asiat ovat lutviutuneet kutakuinkin vaivattomasti. Muutta mutta, miten ihmeessä suhtaudun siihen, ettei hän syö sieniä? Kammottava epäkohta. Toiveekkaana aloin lukea Vauva.fi:stä löytämän otsikon "8-vuotias tyttäreni ei suostu syömään sieniä" alla olevia vastauksia, mutta pian sain järkytyksekseni todeta, kuinka vihamielisesti toiset äidit suhtautuivat "8-vuotias tyttäreni ei suostu syömään sieniä" -kirjoittajaan. "Älä pakota, relaa, aiheutat syömishäiriön, älä tee numeroa, itsekään et syö varmasti kaikkea, tyrkyttäminen aiheuttaa syömishäiriöitä, kammo tulee varmasti." 
Voi voi, sääliksi käy aloittajaa. 


Olin varma, että parsa kuoli kuivuuteen. Nyt se pistää kuitenkin pikkuista parsaa tulemaan.

Leikki sikseen. 
En löytänyt oikeasti kuin viisikymmentä puolukkaa. Varmasta puolukkapaikasta en yhtään. Mihnä ne meni? Nyt ei ole puolukkaa eikä mustikkaa. Mutta sieniä on ja tulee olemaan. Kasvimaalla odottavat puna- ja keltajuuret sekä porkkanat, että saisin kellarin siivottua entisistä. Teen kaikkea muuta, jotta ei tarvitsisi alkaa siivota. Odotan sopivaa hetkeä kiristää lapsia tekemään työn puolestani. 


 
Sovitaan, että sä syöt mun sienet. 


Hyvää viikon jatkoa!

🖤

4.9.2018

Kaapista ulos



On siis kesä, kuljen valtatien reunaa,
pyörä ei kulje, mutta jalat vielä jauhaa.
Kesä – pystynkö kauan vielä feikkaa,
työpäivän koin, en haluu tätä myöntää.

Miksi pitää alkaa puhua syksystä tai työstä tai arjesta tai tekoälykkäistä tappajaroboteista tai huonosta sääennusteesta tai vanhuudesta tai mistään epämiellyttävästä, mikä ehkä tapahtuu tai tapahtuu joka tapauksessa? Menee into ja fiilikset. 
Huijaat itseäsi, elät kuplassa, kiellät tosiasiat, he sanovat. Mutta mitä sitten, jos en varaudu syksyn tuloon tai vanhuuttaan rapistuvaan kehooni? Eikö elokuva ole katsomisen arvoinen ellei ole nähnyt siitä traileria tai lukenut arvosteluja? 





Olen löytänyt itsestäni piirteitä. Ensimmäinen seikka liittyy sarjaan Handmaid's Tale, josta olen nyt katsonut kaksi olemassa olevaa kautta. Sarjan katsoneet tietävät, että luvassa on melko piinaavia ja kiduttavia hetkiä. Noin yhden jakson päivässä -vauhdilla ehdinkin aina päivän mittaan miettiä edellisen jakson tapahtumia ja maalailla mielessäni tulevaa jaksoa. Eräänä päivänä juonenkäänteitä miettiessäni tajusin yhtäkkiä, että odotan aivan sadistisen malttamattomana, mitä inhottavaa Frediläiselle taas tapahtuu. Kerroin itsetutkiskelun löydöksistä hieman järkyttyneenä Keimolle, joka tätä kirkastumisen hetkeä ikuisesti odottaneen tavalla totesi lakonisesti, että no älä. 

No tästä toivuttuani, tajusin nauttivani myös toisesta paheesta, nimittäin huomiosta. Sillä tavalla ärsyttävän ylinarsistisesti. Tapahtumaketju meni seuraavasti: Näin Iitissä järjestetyssä "Käy kotihin" tapahtumassa tuntemattoman ihmisen Järvenpäästä, joka sanoi lukevansa minun blogia ja toivoi minun jatkavan samaa mallia. Olin välittömästi My fifteen minutes of fame -tunnelmissa ja leijuin loppupäivän käsittämättömän kevyessä yläpilvessä. Erheellisesti kuvittelin, ettei minua voi mikään tai kukaan horjuttaa, olen ehkä jopa voittamaton. Ja tässä sitä ollaan, tähtikuviot silmissä kirjoittamassa blogia. Itseriittoinen sadisti.

Ja hippi.
Ihan oikeasti olen vain kokeillut olla ilman shampoota, deodoranttia ja kaikenmaailman kemikaaleja ja kasvattanut kainalokarvat. Tämä on vaan pitkään jatkunut koe. Oikeasti hei kaverit!



Se on sadonkorjuun aika.
–Vihdoinkin! sanoi Tirkku, kun koko kesän hautoi.

Kainalokarvakaapista ulos. Kuvasta ja tästä hetkestä kiitos Outille.

Mietin, jos keskittyisinkin nyt hyveisiin ja tekisin korjausliikkeen. Löysin klassisten hyveiden listan:

Käytännöllinen viisaus
Rohkeus
Oikeamielisyys
Kohtuullisuus

 Niin, no jaa. Tuota kaikkeahan minä jo olen.
Ja vaatimaton.