Ihan ensin aion valittaa siitä, ettei ole aikaa kirjoittaa ikinä, jotta voin jälkikäteen tätä lukiessa haikailla kiireisen perhe-elämän perään. Heti tuli tuosta lauseesta sellainen olo, että haaveilen jostain seesteisestä eläkeajasta ja tuosta taas välittömästi seurasi fiilis, että jotenkin halveksun eläkkeellä olijoita.
NYT EN MINÄ TIIJÄ ENÄÄ MITÄÄN!
Join juuri katkeran suolaista kahvia Paavo-mukista. En paljonkaan katsonut pressavaalikeskusteluja, jotten horjuisi. En horjunut. Minäkin olen ilmaistussien perään.
Tänään on meidän esikoisen 16-vuotispäivä. Paljon on se. Ei se siitä miettimällä parane; vuodet kuluu, maailma muuttuu, Kepe ei. Kepen omaa ääntä olemme tuoneet kuuluviin Facebook-sivulla "Mä en oo mikään tavis". Kepestä tuli nyt työkyvyttömyyseläkeläinen, peruskoulun viimeistä vuotta käyvä teini. Kesällä alamme siihen, että Kepe asuu osittain poissa kotoa. Olemme tähän ratkaisuun tosi tyytyväisiä, vaikkei se helppoa ole. Olla hoitamatta.
Vehkosuo on mielessä taka-alalla. Viime kesän kehno sato veti mieltä apeaksi. Kaikki se, suoraan maasta suuhun -kiva jäi kokematta. Kaksi salaatin lehteä. Saatiinhan sitä sitten kaiken maailman punajuurta, porkkanaa, tomaattia ja sen sellaista melkein vasta kun oli joulu, mutta fiilis meni. Nyt mulle se pikkuauto takaisin, tai en ikinä leiki kenenkään kanssa. Tyyliin.
Keimo lupasi tehdä saunan valmiiksi tänä vuonna uuden vuoden lupauksena. Paineisti itseään, pöljä. Onneksi ostin joululahjaksi vihjailevasti säädettävän hollihaan.
Sellaista aloin eräänä päivänä miettiä, että kun tuo minun hevonen on selkeästi joskus joillekin kosteudessa leijuville itiöille altistunut ja sitä myötä alkanut kroonikkomaisen oloisesti ajoittain yskähdellä, että mistä minä sellaisen uuden hevosen sitten löydän, joka sopii Vehkosuolle. Sen kuuluisi olla eläinystävällinen, lampaiden seurassa viihtyvä, vähän edeltäjäänsä isompi suomenhevonen, joka mahtuu olemaan pienen suomenhevosen tiloissa eli menee kyykyssä ovista ja osaa väistellä matalia kattohirsiä. Kesäihottumaa ei tarvitse olla. Saako tätä nyt miettiä ääneen, kun Iivokuukkeli on vielä elossa. Tai eloissa, kuten Tuppe sanoo. (Sanookohan muuten edes enään? Kysyin, ei sano). Keimolta pitää kysyä, saako pihattorakennuksen oviaukkoa ja huonekorkeutta korotettua ja karsinalle sama setti. Olisi muuten kiva ostaa Iivokuukkelille ajokärryt, jotta pääsisi porukalla katsomaan ja fiilistelemään kivoja mastolenkkejä sunnuntaisin. Muut vehkeet on, paitsi pallit.
Nyt tuli syksyllä se päivä eteen, että menin lääkäriin varpaan kanssa. Se kiikutettiin kuviin ja sain sille lähetteen pätevämmälle osastolle, jossa oli ... lääkäri. Nivelrikkotuomio siitä jo kymmenen vuotta oli tullut eikä se siitä ollut parantunut. Ihme se ei ollut kyllä. Nyt sanoi lääkäri, että ihan on pilalla koko nivel ja tanssia harrastaa potilas ja liikuntaakin, varpaille nousu mahdotonta, kipeä tunnusteltaessa, mitä haluaa potilas? En tiedä, sinun pitäisi tietää, kai se nivelen jäykistysleikkaus on tässä kuulemma ainoa. Näin on. Kymmenen prosenttia epäonnistuu, sitten leikataan uudestaan, kahdeksan viikkoa ei liiku potilas kuin vessaan ja jääkaapille, senkin jälkeen puoli vuotta helposti menee toipuessa, ja aina voi saada sairaalabakteerin, haluaako potilas leikkauksen vai ei? No otetaan, hyvä mainospuhe kun kerran. Selvä, menet jonoon, en tiedä jonon kestoa, oliko kysyttävää? Ei ole, kysyn mieluummin Suomi24:ltä.
Jotenkin kotimatkalla tuntui varvas tosi paljon kivuttomammalta, kun ajattelin itseni kinkkaamassa ämpärit kädessä Vehkosuolla, hoitamassa Kepeä, pershilaamassa rappusia, liikkumassa vain vessan (100m) ja keittiön väliä (puuliiteri-kaivo-lähdekaivo-keittiö-puutarha, yhteensä 1150m ). Jos olen vaan niinkuin amerikkalainen, niin everything is going to be ok.
Tanssin siis ihan kuin viimeistä päivää nykäriä ja hiphoppia ja opetan hiphoppia lapsille kaksi tuntia, koska en itse osaa. No pain no gain.
Sain juuri sellaisen pitkän villatakin tehtyä. Postasin kuvan instaan. Kaverit kuittaili, että kuvassa pitelen kädessä ihan kuin nakkia. Auttoiko selittää, että tiesin tämän kommentin tulosta? Nyt on tyhjä olo, kun ei ole projektia, ei siis siitä, että kädessä oli ihan kuin nakki. Voisin aloittaa uuden (villapaidan), mutta tuntuu siltä, että en tarvitse niin montaa (villapaitaa). Lapsille voisi tietysti tehdä (villapaidan), mutta työ menee ihan hukkaan, kun ne kasvaa ulos (paidoista). Teen niille niin isot (villapaidat), että ei kasva. Blogin kirjoittaminen kannattaakin näköjään. Jo monta vastausta.
Keimo valokuvasi Temosten Valmentaja-elokuvan tekoa viime vuoden lopussa. Niitä kuvia löytyy täältä. Tämän blogin kuvat eivät siksi liity tähän tekstiin mitenkään, koska minulla ei ole ajan lisäksi ikinä kameraa, tietokonetta tai jonkun muun ottamia hyviä kuvia.
Nyt pitää mennä, moi.
