Sää ja mä

Keimon isän 7-kymppisten jälkimainingeissa haukkailimme L:n omenapiirakkaa ulkosalla lauantaina. Sää se jaksaa suomalaista ihmetyttää. Jos jotain, niin se on meille kaikille yhteinen ja siitä jaksamme puhua, sille alistumme, sitä kiitämme ja sitä manaamme, mutta hallita emme voi. Asemastamme huolimatta se on meille kaikille yhtä oikukas ja vaihteleva, joskus yksittäinen tai paikallinen toisaalta myös enimmäkseen ja suurimmassa osassa. 

Tasaisemman lämmön maita kadehtien käännämme vaihtelun vahvuudeksemme, että arvaapa mistä suomalainen haaveilee näin  p i t k ä n  kesän jälkeen. Pakkasesta. Ja muka tykkää. Koska se on vaan se seuraava. Pakkanen on giljotiini ja loputon syksy se kuolemantuomion ja giljotiinin välissä vietetty aika. 

Nythän se (sää) oli hyvä. Minä pidän kyllä muistakin. Mutta ahkeroin päähäni ala-asteella muodostuneen ellipsin muutostyön parissa, koska siinä syksy ja kevät ovat asettuneet pysyvästi lyhyelle kaarelle antaen minulle vuosi toisensa perään vääränlaista informaatiota kulloinkin vuorossa olevan vuodenajan kestosta. Kesä loppuu töks ja syksy jatkuu ja jatkuu ja jatkuu, kun taas talvi kompastuu kevääseen hops ja kesää saa taas odottaa.

 

Prinssi?

Sienimetsällä löysimme kangassieniä ja lampaankääpää. Perässä kävelijä huokaili. Ei uskonut minun tunnistavan oikein. 

Kasse: "Kuinka varma äiti sä olet?" 

"No 98-prosenttisen." 

Kasse: (Ei ymmärrä täysin prosentin merkitystä) "No jos sä syöt ne vaikka yksin." 

Ja taas hetken päästä: "Voikse olla vahingossa kärpässieni?" 

"No ei voi!"

 Kasse: "Iskä…?"

Keimo: (googlessa)

Tiistai torstai

Vesi on loppu kaivosta. Kesän kuiva jakso oli sille liikaa. Onneksi riitti kesän, muuten olisimme olleet pulassa. Juomavesihän tulee lähteestä, joten olemme sadeveden varassa vain pesuveden kannalta nyt kun kanat ovat ainoita juotettavia eläimiä. 

Kärpäset ovat taas palanneet joukolla yläkerran auringossa lämpeneviin ikkunoihin. Illalla saa lakaista niitä ikkunan väleistä ja lattialta. Näyttää olevan vuosittainen ongelma, kärpäset heräävät auringon lämpöön tai sisältä karkaavaan lämpöön ja ryömivät raoista sisälle. Saattavat olla jossain rakenteissakin.

Puutarhasta riittää korjattavaa. Söimme ruusukaalista yhden pastaruuan – hyvää, kuten arvata saattaa. Osassa on mato ollut nakertelemassa, mutta lopputulos on parempi kuin luulin. Tomaatit otin vihreänä sisälle kypsymään. Josko tekisi osasta vihreää hilloketta tai jotain vastaavaa. Vihreän tomaatin sanotaan perunan lailla sisältävän haitallisia glykoalkaloideja, joten suuria määriä ei kannattane syöpötellä. Leikkopapua tuli paljon, nyt 4 litraa ryöpättynä ja pilkottuna pakkasessa, pari litraa syötynä ja eteenpäin lahjoitettuna. Se ei ehtinyt paleltua onneksi. Iso sato myös palsternakasta ja juuripersiljasta (olen toistanut tätä jo väsymiseen asti, ehkä vähän kehuskellen). Maa-artisokasta tein keiton. Sitäkin riittää, mutta kannattaa nostaa vain tarvittava määrä, sillä se pehmittyy nopeasti. Keimon perunamaalla menestys ei ollut ihan toivottu. Pientä tervettä kilpailuasetelmaa maidemme välillä havaittavissa.

Syksyn viikonloput tuntuvat olevan tapahtumia täynnä. On juhlia, matkoja, kyläilyä, tapahtumia ja lauantain koulupäiviä. Kovin rikkonaisen viikonlopun vietto Vehkosuolla ei ole niin mielekästä pakkaamisineen ja siirtymisineen, kuin kokonaisen ja ehjän. On punnittava järjellisestikin varsinkin nyt kun lämmityskausi on alkanut. Jäädäkö kaiken ylellisen ääreen, vai… Ainakin vielä on asioita, minkä vuoksi haluaa siirtyä; liedellä valmistetun pikakahvin hörppiminen viileässä keittiössä, kynttilän valossa saunominen, peittojen alle sänkyyn kaivautuminen, herkkujen mutusteleminen ja sarjojen tiiraileminen läppäriltä yhdessä iltaisin, usvaiseen aamuun herääminen, hitaan aamiaisen valmistaminen, metsän haistaminen ja resuisten, mutta onnellisten lasten touhujen katseleminen.

Metsästä saaliiksi hirvikärpäsfarmi.

Salaattiherkut kanoille.

Vaikka viikko on jo torstaissa, olo on vasta tiistain.

Onnea Taina

Pala Vehkosuota

Juhlimme lauantaina Taina-ystävämme synttäreitä. Koska Taina on elämänsä omistanut koirille ja koiramaailmalle, hänelle ojennettiin paljon koiramaisia lahjoja, mutta oli joukossa yksi kanakin ja luullakseni myös kattoremonttisponssausta. Minäkin sain synttäreitä koskien haasteen maalata osan Tainan rakkaimmista koirista ja tätä varten minulle toimitettiin joukko vanhoja valokuvia, osa hieman haalistuineita jo. Vasta perjantaina matkalla Vehkosuolle muistin Keimolle sanoa, että maalaus tarvitsee huomiseksi kehykset, kiitos. 

Toimeen ryhtyi sitten mies silmiä pyöritellen. Jos olisi tiennyt, olisi työkaluja pakannut mukaan, sanoi hän. Mutta kukapa sitä moottorisahaa, kirvestä ja höylää enemmän tarvitsisikaan. 

Juhlapaikalla maalauksen ojentamista jännitin – ettei nyt liikaa huomiota (taikka kehuja, kun niitä on niin vaikea vastaanottaa). Lahjan hieman liian juhlalliseksikin yltynyt luovutus aiheutti kyllä kohahduksen vieraissa:

 "Hienot kehykset!" "Vautsi, miten hyvin kehykset sopii"..., kuulin useasta suunnasta. 

Ihana Taina

Juhlapaikan kulissien takana salatehtävä.

Arvostan hyvää ruokaa ja seuraa ja sitähän näissä juhlissa saimme riittämiin. Kiitos ja onnea vielä Taina.

Mansikkapipomaan matkaajat

Tallinna on meille suomalaisille luultavasti tutuin ja kotoisin ulkomaankaupunki. Meillä ei ole mannereurooppalaisten tavoin mahdollisuutta piipahtaa rajanaapureiden kaupungeissa, mutta meren hidastavasta vaikutuksestakin huolimatta, Tallinnan lähentelee vastaavia apajia. 

Jo vuonna 1996, kun kävin erikoismaalariopiskelijana Tallinnassa opintomatkalla, oli restaurointi hyvässä vauhdissa. Olen ihmetellyt miten muut tekevän aina kaiken paljon paremmin, kuin me? Siis tyylillä. Meissä suomalaisissakin on visuaalisen silmän ihmisiä, mutta harvassapa kaupungissa se näkyy samanlaisena harmonisena kokonaisuutena, kuin Tallinnassa. Erityisesti tarkoitan rakennuksia. Että vanhat säilytetään, rinnalle rakennetaan uutta vanhojen ehdoilla, kokonaisuus mielessä. Harmittaa meidän suomalaisten puolesta. Virkattuine mansikkapiponemme. Vaikka miksei, jos senkin tyylillä tekisi...

Kävimme Tallinnassa yhden yön reissulla, meidän perhe (Kerttua lukuunottamatta), siskon perhe ja minun vanhemmat. Juhlimme siinä sivussa vanhempieni 40-vuotis hääpäivää. Aloitimme juhlavasti astellen siskon kanssa hotellin käytävää pitkin häämarssia laulaen, ojentaen äidille ja iskälle uudet mökin saunaan tarkoitetut kuoharilasit (heidän hassu tapa) ja kultaisen kuoharipullon.

 Iskän varaama hotelli Baron oli kiva, siisti ja keskeisellä paikalla. Äiti puolestaan oli nähnyt vaivaa, tutkiskellut ravintoloita ja varannut meille pöydän Kohvik Moon (unikko) -ravintolasta. Paikallisten suosima ravintola sijaitsee vanhan kaupungin ulkopuolella, yllättävänkin rähjäisessä ympäristössä, Kalasataman tuntumassa. Ilmapiiri on kodikas ja ruoka hyvistä perusraaka-aineista valmistettua venäläisvaikutteista gourme-ruokaa, joka tavoittelee samalla tavallisuutta ja maanläheisyyttä. Pidin siitä, miten tarjoilija antaa arvokkaan "isäntämäisen" vaikutelman, kuten olisimme hänen kodissaan vieraina, huolehtii meistä rennoin ja varmoin ottein sekä tarjoili ylpein, ei anteeksiantavin elkein. Viihdyin.  

Onnea 40 vuotiaalle liitolle.

Annaa ai lav juu daaling, lav foo juu änd lav foo mii, lav juu dan, lav juu man, hu ha tsatsatsaa… ap tyketö, daun tyketö, lav foo mii.

Ukki otti mäkijuoksuhaasteen vastaan.

Paras Cremé Prulée ikinä. 

Tom of Tallinn

Tallinn marathon 

Parhaat tuliaiset löytyvät aina sataman Norde Cetrumin ruokamarketista. Mustaa leipää, juustoa, viini, bulguria, halvaa ja uusi iso kahvimuki.

Siskon blogissa samasta reissusta. 

Kohta loppuu unelmat

Kassella on ollut jonkin aikaa kolme unelmaa: 

1. Saisi syödä joskus kokonaisen kurkun alusta loppuun ihan yksin. 2. Voisi koskettaa pilveä. 3. Näkisi Vapaudenpatsaan. 

Hiljattain ystävä lahjoitti koko perheelle omat kurkut kuultuaan Kassen haaveesta. Riemu oli rajatonta ja kuulimme korvissamme ensimmäisen puraisun taustalla soivan fanfaarin. Haukku haukulta alkoi kuitenkin valjeta, että kurkku on liian iso yksin kerralla syötäväksi. Ja se siitä. Toisen unelman toteutuminen tapahtui sunnuntaiaamuna, kun tytöt tajusivat, että Vehkosuon pellolle oli laskeutunut pilvi. Siis oikeesti! Miltä sen koskeminen sitten tuntui? Ei oikein miltään ja vähiten odotetunlaiselta. Ehkä yllättävää oli sekin, että sen saattoi kokea tukevasti maan pinnalla seisten. Noh, tämä kuitattu olankohautuksella ja unohdettu kirpeää villiomenaa haukatessa. 

Jäljelle jää unelma numero kolme. * 

Porkkanasato on nyt kellarissa. Yllä kuvassa näkyy ruusukaalin nuppuja, jotka saavat rauhassa odotella pikkupakkasia. Kuinkahan säilöntä onnistuu...Viileämpiä ilmoja saa myös odotella mustajuuri, maa-artisokka ja palsternakka, joista kaikista ajattelin puolet jättää maahan talveksi ja nostaa vasta keväällä. Maa-artisokkaahan ei maasta saa kaikkea, vaikka tahtoisikin (tahtoisin). Juuripersiljan kuivauskoe onnistui hyvin, joten ainakin puolet kuivaan ja loput kellaroin. Ulkotomaateille ei taaskaan aurinko ja lämpö riitä. Runsaasta kosteudesta kielii halkeilu yksittäisissä kypsyneissä tomaateissa. Saunan lauteilla tulikin jo Keimon aloitteesta suunniteltua tarkemmin kasvihuonetta; sen paikkaa, mallia ja toteutustapaa. Ajatuksissa siintää se.

Vielä on kesää jäljellä (mato – anteeksi) eikä hassumpaa ollut kaikkien lasten ratsastaa vuorotellen Iivarilla näissä säissä. Hienoa, että eritoten Kepe jaksoi odottaa vuoroaan ja vuoron mentyäkin säilyttää hyvän mielen. Tämä innostaa minuakin järjestämään useammin yhteisiä ratsastuksia.

No niin, nyt menen ja laitan mehumaijan tulille. 20 litraa kriikunoita odottaa mehustumistaan.

*Ettei nyt vaan loppuisi unelmat kesken.