Kärsimysnäytelmä

Kasse paasasi autossa keskellä yötä kyläireissulta kotiinpalatessamme, että jos se kukko taas munii sinne uuniin tai kaapin alle tai lasikaappiin, niin se on vaan niin väsynyttä. 

Kukko muni olohuoneen liinavaatearkkuun. Näin sen ihan vahingossa.

Kuuden ja puolen tunnin kuluttua heräsin alakerrasta kantautuviin etsinnän ääniin. Torkahdin ja heräsin, kun kaksi väsymyksestä kalpeaa lasta seisoi vakavana sängyn vieressä. Ei löydy! Olen melko varma, että olohuoneesta löytyy, vastaan ja nukahdan taas. Herään jälleen, kun Tuppe kalpeana ja Kasse itkevänä seisoo sängyn vieressä. 

E i   l ö y d y! No menkää etsimään se on se homman juju, minä soperran ja Keimo vierestä erittäin vähän kärsivällisesti, että kyllä ne ennen seuraavaa pääsiäistä VARMASTI löytyy.

Kasse raahautuu alakertaan Tuppe perässä kipittäen. Itku yltyy, yltyy ja yltyy, Keimo kimpoaa sängystä ylös ja käy raahaamassa Kassen alakerrasta omaan sänkyyn. Ja nyt nukut. Lisää katkeraa itkua. Minä huudan sängystä, että kun tuo loppuu, niin voit tulla tänne. Itku vaimenee saman tien ja Kasse hiihtelee  viereeni ja nukahtaa melkein heti. Tuppe katselee alakerrassa musiikkikanavaa stereoiden kautta kovaa.

Tunnin päästä heräämme Kassen kanssa Keimon ulvontaan. Keimokin herää. Mitäs unta näit, kysyn. No ihan viimeiseksi sellaisen, jossa yks kaveri pui valkoisella Lamborghini-puimurilla isoa peltoa. Teki nopeusennätystä kai. Sitten minusta tuli sen puimurin kuski ja illalla kiertelin peltoja, sudet piirittivät minut ja upposin lumiseen ojaan...

Katsoin Kasseen ja näin huolestuneen ilmeen. Ei sitä kukon pesää löydy minkään oven takaa, katsoin kaikki. Miten niin oven takaa, minä ihmettelen. Sinähän sanoit, että oven takana. No enhän sanonut, höpsö, vaan olohuoneessa.

Arvonta 30.3 – 7.4.

Jippii, arvonta!

 Blogiarvonnassa yläkuvassa oleva setti, johon kuuluu lasinen sitruspuristin sekä kolme retrokuvioista mikrokuituliinaa.

Arvonnan sponsoroi iittiläinen sisustusputiikki Amalian Olohuone.

Lisää kivoja sisutusjuttuja löytyy täältä, sekä nyt myös myyntipisteestä Kausalasta osoitteesta Hallitie 2.

Arvontaan osallistut jättämällä kommentin kommenttilaatikkoon. Ilahdun kovasti, jos liityt myös jäseneksi blogin lukijajoukkoon. Muistathan jättää kommentin yhteyteen nimimerkin, ellet ole jäsen.

Arvonta suoritetaan viikon päästä sunnuntaina.

Onnea arvontaan!

Olgan kirja uunista ulos

Emilia Ikäheimon kuvat sekä Päivi Häikiön graafinen suunnittelu ja taitto ravitsee näköhermoja.

Vuohenputkipiirakka on lempireseptini, tietenkin.

Ihana päivä takana.

Olimme tiistaina Olgan kasvisruokakirjan julkkareissa Helsingissä. Julkistamistilaisuutta edelsi meidän ja Olgan perheen hotellissa hyvin erilailla nukuttu yö ja aamupäivä mukana haastatteluissa vauvanhoitajana (miehet loppukatraan kanssa hotellissa). 

Normaalista maanantaista poiketen oli jännää lähteä vielä illalla hip hop-tuntien jälkeen ajelemaan helsinkiin. 

Ihan kuin olisi alkanut uusi päivä. 

Hotellissa yöpymistä voi harvoin kuvailla rentouttavaksi, mutta on se kivaa vaihtelua. Lapset kamppailevat hyvien tapojen mukaisen käyttäytymisen ja mielettömän innostuksen välisen sisäisen ristiriidan kanssa. Sitten he kotiutuvat ja riisuvat kenkänsä juoksennellakseen sukkasillaan pitkin kokolattiamattokäytäviä hiljaisia kiljahduksia päästellen. Välillä mietitään ankarasti, kenen vuoro olikaan painaa hissinnappia. 

Kirja on niin kiva, kuin vain voi olla. Katson sitä tietenkin eri silmin – kuin katselisi hyvän ystävän valokuva-albumia –  mutta tiedän, että se on vähintään yhtä ihastuttava ulkopuolisenkin silmissä. Takaan jälleen kerran, että kaikki reseptit ovat erittäin käyttökelpoisia ja maanläheisiä muutenkin kuin raaka-aineiden osalta. Viimeistään tämän kirjan myötä kasvisruoka muuttuu tavalliseksi ruuaksi. Ehkä jopa vähän paremmaksi.

 Vauva kainalossa.         Kasse odottaa tilaisuuden alkua.    Fanit jonossa signeerausta odottelemassa.

Reissuun tuli lisämaustetta, kun Olgan auto lakkasi tiistaiaamuna toimimasta. Kotimatkalla autossamme oli varsin rattoisa ja hyperyliväsynyt meininki parilla lisälapsella höystettynä. Junnaavia juttuja, raikuvaa naurua ja pissataukoja kuun valossa, niistä on paluumatkat tehty.

Täytyy muistaa, että huomanna 28.3. torstaina alkaa Olgan kotona ohjelma. 

Ensimmäisessä jaksossa minäkin vilahtelen ja Keimo kuikkii kameran takaa.

Pikku kätyrit

Vitsanhakureissulla Vehkosuolla

Nyt koitti se vuosi, että meidän tytöt saivat suorittaa ensimmäisen virpomiskeikan. Olen uskotellut Kasselle, että vasta koululaisena saa käydä virpomassa. Pikkusisko pääsee siivellä. Viimevuonna palmusununtain jälkeisenä päivänä eskarista palaava tyttö epäili tietojani, koska kuulemma kaverit olivat käyneet virpomassa. 

Sanoin, että lakia rikkoivat he.

Totuus on, että minulla ei ole pokkaa ja halua lähteä tönimään lapsia naapureiden oville itse postilaatikon taakse piiloutuen. Ehkä olen raukkis. 

Lueskelin trullien eli pääsiäisnoitien perinteestä. Touhusta on kuulkaa lasten leikki kaukana. Palmusunnuntai on ollut epävarmaa aikaa (erityisesti kotieläimille). Ja mitä ihminen tekee, kun pelkää? Ruokkii tietenkin pelkoa pelottelemalla lisää. Pelottelijoita ovat saaneet olla noidiksi pukeutuneet naiset. Tähän rooliin on istunut parhaiten kulmakunnan syrjäytyneet naiset, jotka ovat voineet kerran vuodessa kunnolla ilmaista kateutensa naapureille noituen näitä ja heidän kotieläimiään. 

Mutta ajat muuttuu. Joulupukkikin oli aikoinaan Jeesus.

On silti parempi, että jään tästä lähtienkin palmusunnuntaisin kotiin, ettei todellinen minäni paljastu (naapurin koira voi haistaa). Kyräilen ikkunaverhojen takaa ja syrjäydyn rauhassa. 

Sen sijaan aion laittaa jatkossakin pikku kätyrit asialle.

Afterparty

Kuvat: Keimo

Tuoreeks terveeks!

Kahva vetävän käteen

Ja sitten lähti yläkerran hella-uuni.

Sehän tällaisissa purkuprojekteissa on harmillista, että kohtuulliseltakin näyttänyt paikka, muuttuu kaatopaikaksi. Koirat ja lapset huolehtivat siinä sivussa, että sotkeminen ei rajoitu vain kohteeseen. 

Huudan joka kymmenes minuutti jollekin ULOS.

 Ja purkutavaran jälleensijoittelu on saakelin ärsyttävää puuhaa. Kannoin ainakin kymmenen ämpärillistä tuhkan sekaista laastimujua pihalle lumikuoppaan, ja mietin kuinka kauaskantoinen paikkavalintani onkaan. Roskat maton alle ja lattian rakosiin, suit ja sait.

Puretuista tiilistä ei ole montaakaan käyttökelpoista. Rapautuneita kaikki tyynni. Saisikohan niistä tällaisen (kuva). Ainahan sen voi sitten peittää. 

Rautalevy ja uuninluukkuja voisin tarjota vaikkapa Roseborgiin Loviisaan.

Irrotin samalla keikalla vanhat keittiökaapit seinästä. Niistä jäi sentä jotain käteen:

Korkkikierre

Keräilijöissä on jotain epäilyttävän hämärää. 

Kerätä nyt vaikkapa kuulakärkikyniä. Oikeastiko? Vakavaksi muuttunut harrastus voi ohjata uhrin elämää: "Me muutettiin Pertin kanssa isompaan omakotitaloon, kun mun Kinder-yllätykset tarvitsivat oman huoneen." Tai: "Ajattelimme avata ensi kesänä aittaamme näyttelyn, jossa on esillä 678 842 erilaista muovipussia." Jotkut keräilijät taas ovat jo nimestä päätellen toisia keräilijöitä ylempänä: bibliofiilit, numismaatikot ja filatelistit. Anteeksi vaan, mutta jos en tietäisi, päättelisin ihan jotain muuta, kun Pertti kertoo veljestään: "Hän on numismaatikko."

Kyllä minä metsästäjä-keräilijöitä ymmärrän. Vaikka metsästäjä-keräilijät hävisivät melkein sukupuuttoon, ryhmä on selvässä nousussa. Kuvauksen luettuani, olen valmis kirjautumaan sisälle yhteisön jäseneksi: 

"Metsästäjä-keräilijöillä on usein huomattavan paljon vapaa-aikaa. He käyttävät suhteellisen pienen osan elämästään ruoan hankintaan. Vapaa aikaa käytetään esimerkiksi nukkumiseen, vierailuihin, koruompeleiden tekemiseen ja tanssimiseen. Useilla alueilla ravinnonsaanti perustuu enemmän keräilyyn, joka on usein naisten työtä, kuin metsästykseen, jonka tuotto on sattumanvaraista."

Se joka toista haukkuu, itse on. Otin keräilijät esille tietenkin, koska olen itsekin vähän sellainen. Yksi keräilystäni alkoi vahingossa (niinhän ne kaikki...), kun ostin itselleni punaviiniä. Tähän väliin huomautus, että omaan harhaisen käsityksen punaviinin nauttijoista. He ovat mielestäni aikuisia, jollainen haluaisin itsekin olla. Ja aikuisuus on rutiineja, vapautta, itsekontrollia, nautintoa, palkitsemista, itsehoitoa sekä itsemääräämisoikeutta. Ja vastuuta, mutta sitä en liittäisi punaviiniin.

 

 Keräilen siis viinipullon kierrekorkkeja ja sepäs se vasta onkin epäilyttävää, sillä nyt motiivi on hukassa; 

ostanko viinin ja saan korkin vai päinvastoin? 

Keräilyn alkuun pääsee pienelläkin, mutta verkostoituminen on vakavalle keräilijälle tärkeää.

Paikallisen alkossa minua on lähestytty jo kahdesti näin: "Olisinko voinut olla avuksi, etsitkö johonkin tiettyyn ruokalajiin sopivaa viiniä?" "Ei kiitos, tai siis, joo. Mä etsin kuvakorkkeja." Tässä vaiheessa asiakaspalvelijan tunteet heilahtelevat ilmeestä päätellen laidasta laitaan ja hän ajattelee: Tämänkö vuoksi olen kouluttautunut? Sivistymätön moukka. Olisinpa jättänyt kysymättä. Mutta koska selvänä asiakas on Alkossakin oikeassa, hän nöyrtyy korkinmetsästykseen kanssani. Hetken kuluttua olen tyytyväinen, kun uusi korkki on löytynyt ja poistun kassalle. Mutta myyjä ei poistu hyllyltä. Hän katsoo pulloja uusin silmin. Hänen elämä on muuttunut ja hänkin on koukussa. 

Kassalla miesmyyjä huomauttaa lakonisesti: "Uusi korkki kokoelmaan vai." Hyllyllä minua palvellut nainen kävelee perääni ja lupaa toimittaa minulle erilaisia omistaan. 

Since August, 2012

En ole vielä päättänyt, otanko vastaan ulkopuolisia korkkeja, sillä niistä puuttuu tunnearvo. Ja olisiko kolmenkymmenen vuoden päästä hienoa katsoa korkkiseinää ja kertoa jälkikasvulle, että mummi on ne kaikki ihan omin käsin "kerännyt". 

Kevät koittaa Vehkosuolle

Mitä pidemmälle talvi jatkuu sitä epätodellisemmalta Vehkosuon olemassaolo tuntuu.
On aika ottaa Vehkosuon kevätpäivitys.

Vehkosuota on kutsuttu ennen meitä Tikanderin linnaksi. Saamiemme tietojen mukaan, talon rakensivat Tikanderin muurariveljekset vuonna 1930. Linnan maine on tietenkin peräisin talon jylhästä ulkonäöstä. Kolmekerroksinen talo on muurattu betonitiilistä, jotka on kasattu jykevän kivijalan päälle. Toinen veljistä asui perheineen alakerrassa, toinen yläkerrassa. Molemmilla omat keittiöt liesineen ja prameat kakluunit kamareissa. 

Talon kellarikerroksen pesutiloista ja saunasta on jäljellä enää muisto.
Edelliset omistajat hankkivat pihalle pienen kevythirsisaunan.

 Kuulemamme mukaan aitaksi ristitty, pihamaalla nököttävä hirsirakennusvanhus on vieritetty talon tieltä sivuun. Jäljellä on käytännössä enää katto ja kehikko. Muutama ikkuna ja ovi on ikävästi vaihtunut uudempiin.

 Navetassa on paikat kahdelle lehmälle, lampaita tai vuohiakin on selvästi ollut. Huhupuheiden mukaan maiden rajalla, "lähteen luona", on vietetty railakkaita ryyppyjuhlia. Jostain syystä kuitenkin meidän navetassa lattiaa on levytetty tanssilattiaksi, seinän vierustaa kiertää pitkät penkit ja seinille on ripustettu Karjala-kylttejä...

Mailla on myös melko uusi lato ja romahtamaisillaan oleva työkaluvaja. 

Maata on melkein kuusi hehtaaria, josta noin puolet metsää, puolet avo-ojitettua peltoa.

Taloon ei tule sähköä ja vettä, viemäri on, mutta emme vielä tiedä mihin se johtaa. 

Ostimme paikan syksyllä 2012. Me olemme Vehkosuon toiset suvun ulkopuoliset omistajat. 

Mistä V-suon hankinnassa ja olemassaolossa olikaan kyse?

Vehkosuo merkitsee hiljaisuutta ja rauhaa. 

Vanha omakotitalomme on rakas ja itselle muokattu. Kodin vieressä kulkevaa valtatietä ei toivomuksistamme huolimatta olla siirretty, joten rauhaa ja hiljaisuutta haetaan Vehkosuolta. Kotitalosta pidetään kiinni, koska koulu, kaupat ja harrastukset ovat arkena lähempänä.  

Vehkosuo on lähellä.

Kakkoskotia etsittiin läheltä, jotta kotilogistiikka toimisi mahdollisimman mutkattomasti. Vehkosuo on oman kunnan alueella, emme ole kesäpaikassakaan ulkopaikkakuntalaisia. Vehkosuolle voi ajaa kolmea eri reittiä, jotka kaikki ovat noin 20 km. Emme piiloudu sukulaisilta tai ystäviltä, he saavuttavat meidät yhtä helposti kuin aiemmin ja ovat aina tervetulleita.

Vehkosuo on vanha.

Kaikki talon ja pihan elementit ovat alkuperäisessä mallissaan; lautalattiat, uunit, ovet, ikkunat, maalit, pihan pionit ja perennakasvit. Emme halua modernisoida, vaan kunnostaa ja ylläpitää. Viihtyisää ja kodikasta saa silti olla.

Vehkosuo on askeettinen.

Ei sähköä, ei vettä, ei siistiä sisävessaa. Paikan päällä on pakko hidastaa tahtia ja tehdä olennaisimmat, sillä tekeminen vie enemmän aikaa - pitkäjänteisyyttä ja kärsivällisyyttä ei ole koskaan liikaa.  Ennen kuin oman kaivon kunnostusmahdollisuudet on selvitetty, käyttövedelle on keksittävä keruujärjestelmiä. Juomaveden voi noutaa 400 metrin päästä lähteestä. Sähkölle on mietittävä vaihtoehtoja; puu-uunit, kellari, kynttilät, öljylamput, aggregaatti, aurinkopaneelit... Ulkovessan toivotaan toimivan nyt, kun vaihdoimme sen biovessaan. Jännittää, pärjäämmekö Kepen erityisvaatimusten (liikkuminen) ja hoidon (vaipan vaihto, ruokailu ja hygienia) kanssa.

Omavaraisuus.

Metsästä polttopuut ja raaempi rakennustarvike. Pelloillle kokeillaan heinää ja viljaa, pihapiiriin kasvimaa. Tarvitsemme traktorin. Jos kerrankin halpa ja hyvä kohtaisi.

Kirjoitin aiemmin omavaraisuudesta näin: 

Toivon olevani vuosi vuodelta omavaraisempi, mutta modernilla tavalla. Oman ruuan kasvattaminen ja sillä ympärivuotisesti pärjääminen olisi hienoa, mutta kaikessa on kyse myös jo saavutetun arvostamisesta. Kaupasta voi hakea jääkaapin täytettä, mutta on hyvä kokea, miten se ruoka sinne kauppaan kasvaa (minun kohdalla vielä kaverin pellossa ja lehmässä). Kun sähkö ja juokseva vesi puuttuu Vehkosuolla, niiden olemassaolo nousee uuteen valoon kotona. Kunnioitan kovasti myös ystäviäni ja tuttaviani, jotka tuottavat vähin äänin itse ruokaa itselleen ja vielä nauttivat koko prosessista. Heidän marjoista, vihanneksista, maidosta, mehusta ja kaikesta muusta hyvästä olen saanut nauttia tänä syksynä. Minulla on paljon opittavaa heiltä.

Vehkosuon laidun.

Oma hevonen omille maille. Lisäbonus.

Vehkosuo on sijoitus.

Kotitalon lainaa on maksettu 15 vuotta ja maksut olivat jo loppusuoralla. Vehkosuohon kiinnitettiin oma koti ja tulevaisuus.

Lankesin mainonnan suohon

Saappaani on nilkkaan asti vajonnut, muttei vielä jumissa. Olen astunut mainonnan suohon. Slurps.

Rekisteröidyin Trade Trackerin listoille ja alan tienata blogillani. 

Minä olen myös Napoleon, Ranskan keisari.

Tienaamisen mahdollisuus blogimarkkinoinnin kautta on pieni, mutta tuo minunkaltaiselle pienestäkin innostuvalle jännetystä elämään. Luulenpa, että samasta syystä ne yli kolme miljoonaa suomalaista aikuista lottoaa vuosittain. C'mon tyypit, ei kukaan voi todella uskoa rikastuvansa,
jos täysosuman mahdollisuus on vain 1/15 380 937:stä! 

Trade Tracker on vain yksi useista vastaavista mainonnan työkaluista. Tartuin tähän, sillä sain vinkin Sinisestätuvasta ja joukkohengen nimissä uskaltauduin vanavedessä koklaamaan. Lisäksi Kuningaskuluttajan blogimainontaan liittyvä jakso antoi rauhallisen ja turvallisen mielen. 
Trade Trackerin lisäplussana oli vielä sen tarjoama mojova 10 euron liittymislahja.

Jos kiinnostuit Trade Trackeristä, liittyminen onnistuu helposti täällä.

Hyvien ja reilujen pelisääntöjen mukaan ilmoitan, että tästä lähtien blogi voi sisältää mainontaa, josta minä saatan hyötyä. Tulot kertyvät ostotapahtumista, harvoin klikkauksista. Linkkejä voi avata turvallisesti pelkäämättä, että minä rikastun. Sen sijaan, jos päädyt ostamaan linkin kautta, saatat kuulla minun kehräävän onnesta. 

Valitsen mainokseni niistä aihepiireistä, joita itse kannatan, 
jotta blogi kuvaa edelleen vain minun persoonaa ja ajatusmaailmaa. 

Tapsan sanoin:

 "Sit huomataankin vasta, kun ollaan perillä, et tulos onkin nolla ja kynnet verillä."

Hyvä matka

UFF:n mainetta on varjostanut perustajaporukan, tanskalaisen Tvind-liikkeen hämäräbisnekset. Muun muassa Ruotsissa UFF:n korruptoituneesta touhusta seurasi konkurssi vuonna 2003, mutta järjestö teki paluun jo seuraavana vuonna Humana Sverigenä.

UFF:n  toiminta ja keräyslaatikot edustavat parhaimmillaan nerokasta kehitysyhteistyöidealismia, mutta kääntöpuolta leimaa uutiset, jonka mukaan järjestön johtajaporukka nauttii kuormasta leveää leipää. Köyhyyden, jäätiköiden ja sademetsien pelastusveneeksi järjestö tuskin villeimmissäkään unissa yltää, mutta lokaalitasolla keltaisen laatikon vaikutus on sekä puhdistava että kasvattava. Sen lisäksi, että se toimii laiskan kirpputorina, UFF:n laatikko yksinkertaisesti puhdistaa kaapin ohessa globaalikuluttajan omantunnon. 

Muutaman kerran vaatteiden pussitusta ja UFF:n keltaisiin kierrätyslaatikoihin viemistä seurattuaan meidän lapset ovat alkaneet kysellä mitä miksi ja minne, johon omaa "ei hajuakaan" tietämättömyyttäni peitellen olen vastannut: "köyhille lapsille". Ja koska lasten moraali on monesti aikuista mutkattomampaa, he osallistuvat mielihyvin lahjoituspuuhiin.

Viikko sitten valmistelin taas keltaiseen laatikkoon vietäväksi kolme muovipussillista turhaksi jääneitä vaatetta ja yhden muovipussillisen jo kauan sitten tarkoin harkiten tarpeettomaksi todettuja leluja. Kuinka ollakaan, eteisessä nököttävään lelupussiin kajosivat nämä muka-korkeamoraalistaan tunnetut lapset, ja pussin sisältö inventoitiin salaa ja taitavasti. Iltapäivällä veimme lasten kanssa pussit yhdessä laatikkoon. Ihailimme taas kerran pussit mahaansa haukkaavaa luukkujärjestelmää.

Iltatoimien yhteydessä minulle paljastettiin aiemmin päivällä kavalletut lelut. Annoin anteeksi huijauksen ja helpottuneet lapset asettuivat sänkyihinsä.

Keltainen laatikko jäi pois ajatuksista, kunnes pari päivää myöhemmin se palasi yllättävällä käänteellä takaisin elämäämme, kun Tupen rakas unilelu Pikkununnu (se rupsahtanut koirariekale, jonka repaleisella korvalla on kiva kutitella nenää) oli tehnyt totaalisen katoamistempun. Kun sitä oli etsitty yhdessä ja erikseen hartaasti, lapsille juolahti lopulta mieleen, että Pikkununnu oli nähty viimeksi lelupussin kavallusoperaation yhteydessä. Karmiva totuus paljastui kaikille hitaasti, mutta varmasti.
Pikkununnu oli ehkä matkalla Mosambikiin!

Kävimme Kassen kanssa iltapimeällä vihlovassa viimassa laatikoilla toteamassa, että luukkujärjestelmä on todella aukoton. (Heikkona hetkenä ajattelin kippaavani lapsen luukusta sisään taskulampun kanssa...)

Muutama päivä asiaa sulateltuani, päätin kuitenkin lähettää UFF:lle sähköpostia ja kysyä kauniisti, josko heiltä löytyisi jonkinlainen reverse-nappi. Vuorokauden kuluttua sain puhelun, joka teki meidän perheen onnelliseksi. Luvattiin, että Lappeenrantaan menevä rekka tekisi pysähdyksen Kausalan UFF:n asemalla, jotta voimme käydä pelastamassa Pikkununnun suurelta maailmalta takaisin kotiin. Tuppe riemuitsi tiedosta, joskin tapansa mukaan näytti ilosta vain vähän muille ja piti suuren osan sisällään.

Tänään on se suuri päivä, kun Pikkununnun kotiinpaluu oli tapahtuva. Rekkakuski soitti ja me kiirehdimme Tupen kanssa paikalle. Neljä laatikkoa, josta varmasti reunimmaiseen olin pudottanut pussit. Minulla kamera valmiudessa tallentamaan jälleennäkemisen riemun.
 Kävin läpi ensimmäisen laatikon ja varmuuden vuoksi kolme muutakin laatikkoa ja vielä kerran ensimmäisen, mutta Pikkununnua emme enää nähneet. Kuski aukoi laatikoita kärsivällisesti ja odotteli rauhallisesti, kun pengoin epätoivoisena pussit läpi. Sanoi ettei ole ensimmäinen kerta. Tulimme siihen tulokseen, että laatikot on tyhjennetty tässä välissä (viikko) ja välityhjennys on jäänyt keskukselle raporoimatta.

Ulkoasianiministeri valvoo UFF:n toimintaa Suomessa ja todennut sen toistaiseksi moitteettomaksi. Toivon, että näin on jatkossakin. Vaikkei meidän tarina loppunut niin onnellisesti, kuin olisimme toivoneet, kokemuksesta jäi tunne, että hyvä kiertää.

Hyvää matkaa Pikkununnu!

Kaikki kuvat rekkaa lukuunottamatta Keimo

P.S. Olemme muistelleet Pikkununnua katselemalla vanhoja kuvia, joissa se vilahtelee. 

Ystävän lapset aikovat lahjoittaa Tupelle Pikkununnun näköisen "siskon", josta toivomme Pikkununnulle seuraajaa.

Lisätietoja: UFF.fi