Cranium mysterium

Ai että, että on säkkipimeää.

Kun tulen viimeisenä saunalta ja sammuttelen perässäni kynttilät, hieman pelottaa. Ympärillä on liian hiljaista, mielikuvitukselle paljon tilaa. Askeleet pitää tarkoituksella pakottaa hitaammaksi, kun mieli tekee vilkuilla olan yli ja heti eteen, ettei sinne ole ehtinyt jo ilmestyä jotain, niinkuin kauhuelokuvissa aina. Ja juosta hysteerisesti. Siedätän hermojani avaamalla katsetta pimeässä. Ei täällä ole mitään, ajattelen ja hui, mikä tuo on! heti perään. 

En suostu käyttämään taskulamppua sillä en pidä siitä, että kävelen valokiilassa, enkä näe pidemmälle. Taskulampun valokiila ottaa näköaistin huomion ja kuulo jää taka-alalle.

Aloitin pajan siivoamisen. Harmillisesti sieltä löytyneiden aarteiden saldo on pieni. Ruosteinen pieni naulakko, kaksi melkein jo menetettyä puulaatikkoa, pari vanhaa hevosenkenkää, useita muttereita, saranat, messinkinen nuppi, tunnistamattomia, mutta tärkeän näköisiä pieniä rautaosia ja rujo puinen työpöytä (kuvassa).

Ja paljon puhkiruostunutta rautaa, risoja työkaluja ja osia, lahonnutta puuta ja puimakoneen osa. Lajittelin rautaromun ja poltettavan erikeseen. Raurtaromun lisäksi mitään kaatopaikkaroskaa ei ole onneksi ollenkaan. Pajassa on ollut tiilistä muurattu tulipesä, jossa pidetty tulta takoraudan kuumennusta varten(?). Siitä on enää epämääräinen kasa jäljellä, josta sain muutaman tiilin ehjänä yläkerran kamiinaan lämmön varaajiksi. Itse paja vaatii tunkkauksen ja muutamien alempien puuosien ja vuorauslautojen vaihtoa. Peltikatto on käypä. Olen ajatellut laajentaa laidunta pajalle asti, sieltä saavat ainakin lampaat hyvän suojan. 

Minä sain postitse siskolta synttärilahjan (ihan pihalla olin siitä ensin). Elokuiset synttärit vain jatkuu ja jatkuu, mikä oikein mukavaa. Paketin lahjakortissa minulle luvataan ravintola-annos siskon seurassa. Jättekivaa!

Paketissa oli myös Granta, josta tietoa täällä ja täällä. Hrrrrrrrrrr (kissan kehräystä).

Lauantain sieniretkellä Kasse löysi sienten lisäksi kallon (harmi, kun kulmahampaat ja etuhampaat puuttuu). Kokoluokkaa kettu, mutta minkähän eläimen se on? 

Nyt meillä on kallokokoelma.

Tikanderin linna

Navetan rapuilla Kasse syksyllä 2012. Kuva: Keimo

Sain vihdoin skannatuksi artikkelin Kovolan Sanomista vuodelta 1974 (19.1.1974 – N:o 17 – 8), jonka sain Tikanderin Mannen lapsen lapselta hänen piipahtaessa Vehkosuolla. 

Tikanderin suku on tunnettu puutöistään ja kirjasta Iittiläisiä puuseppiä (L. Sammallahti, SKS 1996)  löytyy kymmenisen sivua Mannen isän isän, Taavi Ticcanderin, joka tunnettiin paremmin nimellä "Härkälän nikkari",  taidokkaista puutöistä (s. 66-76).  Ja kuten lehtiartikkelissakin mainitaan 

Härkälän nikkarin huonekalujen tyyli tuli sittemmin niin tunnetuksi, että paikkakunnan muutkin nikkarit jäljittelivät sitä. Sen vuoksi onkin vaikeaa varmasti sanoa, onko jokin esine hänen tekemänsä, vaiko jonkun toisen. Vain silminnähtävästi heikompo työ pn ehkä ainoa todiste siitä, että esine ei ole hänen käsialaansa. Olisi ollut mainio asia, jos hän olisi ymmärtänyt varustaa valmistamansa kalut nimikirjaimillaan tai vissillä puumerkillä. 

Vehkosuolla asunutta Tikanderin Mannea kutsuttiin isän isän tittelin mukaisesti "Nikkarin Manneksi" vaikka hän olikin jo toisen polven muurari, eikä puuseppä, kuten isän isänsä vielä oli. 

Käsitykseni mukaan Manne rakensi ensimmäisen vaimonsa, Aleksandra Abrahamintytär, naituaan hirsitorpan (joka nyt siis minun ateljee!) ja raivasi maat pelloiksi "viraapelityönään" muurarintyön ohessa. He saivat viisi lasta. Sittemmin Aleksandran kuoltua, Manne otti toisen emännän, Hildan, jonka kanssa hän rakensi kaksikerroksisen tiilitalon. Heille syntyi kaksi lasta. Manne kuoli kotonaan Muikkulan Vehkosuolla 9.12.1952. Vielä vuonna 1974, lehtiartikkelin ilmestyttyä, Hilda asui Vehkosuon tilalla iäkkäänä (85 vuotiaana ilman sähköä, juoksevaa vettä ja puhelinta!).

Minä haluisin kovasti tietää, miksi talossa on kaksi erillistä asuntoa. Minulle on kerrottu, että Tikanderin veljekset rakensivat yhdessä talon, mutta asuivatko he yhdessä? Olen kuullut, että Mannen veli (Paavo?) oli kenties rakentamassa, mutta asui kuitenkin itse omalla pienellä tilallaan Taasiassa. Haluaisin tietää myös, mihin tarkoituksen kellarikerroksen huonetta on  käytetty. Itse olen arvioinut sen olleen taloushuone maidon, lihan yms. käsittelyyn. Ja mitä eläimiä navetassa on ollut. Ainakin kaksi lehmää parressa, lampaita, hevonen? Entä mitä pellolla on viljelty? Entä missä tarkoituksessa tilalta lohkottu "lärvätsalon" tupa on ollut?

Ennenkaikkea olen kuitenkin todella onnellinen, että olen saanut haltuuni niin paljon merkittävää historiaa. Kunnioitan suuresti sitä työtä ja siihen uhrattua aikaa, jota Vehkosuon pikkutilan pystyttäminen on vaatinut.

Pahoittelen artikkelin huonoa laatua. Avaa kuva uuteen ikkunaan ja suurenna, niin saat tekstistä paremmin selvää.

Melankolista

Nyt ei oikein lähtenyt viikonloppu Vehkosuolla ollenkaan käyntiin. En tehnyt mitään järkevää ja koko ajan jotain. Sellaisia asioita, missä ei ole alkua saati loppua. Niitä lämmitys-, siivous-, järjestely-, ruuanlaitto- ja tiskaushommia, tiedätte, mutta tuskastumiseen lienee toinenkin syy; minulla kramppasi ja venähti pari viikkoa sitten modernin tanssitreeneissä pieni rintalihas (pectoralis minor). Huomasin pian, etten kovasti tällä lihaksella mitään arkielämässäni tee, (mitä nyt hevosen selkään noustessa, kavioita putsatessa), mutta mitä tulee erilaisiin työkalujen käyttöön, teen.  Siksi olen turhautunut. Haluaisin aloittaa kasvimaan laajennuksen, sienestää (no ei se pec. minor tähän vaikuta, mutta huvitukseen vaikuttaa), entisöidä pari kaappia, lajitella romua ja niin edelleen, mutta päädyn vain loputtomasti lakaisemaan. 

Siivoamisesta puheenollen; lämmöstä innostuvat, yläkerran ikkunoihin kertyvät kärpäset, välittävät nanometrin verran minun tunteista juuri nyt kun eniten pitäisi. Ne ovat riesa ja oikeita erheleitä. Minä olen kuuklannut tähän asiaan ratkaisun saadakseni, mutta vain ainoastaan vakuuttunut siitä, etten ole pulmani kanssa yksin. Keimoa ei tunnu ulkokäymälä-äänimaailmassa nukkuminen häiritsevän, olen siis yksin. Tutkimusteni perusteella nämä meidän kärpäset asuvat rakenteissa. Lämpö ja hiilidioksidi saa kärpäsen heräämään koomasta, ryömimään ikkunoiden väliin ja sisäpuolelle ja ilakoimaan sen aikaa (kaksi päivää), että on kykenevä munimaan muutaman (2000) munaa. Kärpäspaperit ja suihkutettavat myrkyt ovat jo käytössä. Paperithan ne ovatkin oikeita tunnelmanluojia puhumattakaan aerosoleista, joista saa mukavan luonnollisen hengitysilmapiirin. Myrkyttämisen jälkeinen manuaalisesti suoritettu (ei imuroitu) raatoshow on hetki, jota innosta kirkuen odotan. 

No mutta, Keimo on koko lomansa syventynyt kirveisiin ja muihin vastaaviin teräesineisiin. Hän tilasi kirjan, jota on terien teroittamisen ja varsien rakentamisen ohessa tarkastellut. 

Vehkosuolla kuulin hakkuuääniä ladosta ja kuvista päättelin siellä tapahtuneen jonkinlaista tukinveistoa.

Kauhean kiva, kun joku tekee, vaikken minä teekään. 

Tuomas kävi lauantaina tuomassa yläkerran kamiinaan savuhormiputken, jonka oli näppärästi jostakin meidän vanhasta romuraudasta sorvannut ja hitsannut (kommenteihin saa joku toinen näppärä tarkentaa, että mistä romusta ja millä työvaiheilla) kamiinaan istuvaksi. Kun Keimo oli puhkaissut seinään putkenmentävän reiän, saatiin uuni liitettyä hormiin ja putken tilkinnän jälkeen ensimmäiset tulet pesään. Ilma seisoi innokasta tulensytyttäjää pilkaten, mutta lopulta imu syntyi ja lämpö pelmahti huoneeseen pikavauhtia. Ei ollut turhaa sekään selän melkein nyrjäytys. 

Sitten minä tein pitsaa, jota paistelin Olgan äidin sanonnan mukaan peltikatolla eli miedoksi lämmöksi kutistuneessa uunissa. Kyllä siitä pitsasta näki, että juusto on sulanut. Ei olut minun loppuviikko, ei. 

Näihin tunnelmiin.

(Nuhakin iski sampura. [Aina sama juttu, kun aloitan syksyn d-vitamiinit].)

Out of Vehkosuo

Keimo on ollut viikon lomalla ja tehnyt puita kotiin talveksi sekä valmistellut Vehkosuolle uusia kellarinovia osittain uudesta ja osittain vanhasta materiaalista. Minä olen keskittynyt siinä sivussa arjen pyöritykseen. 

Perjantaina savustimme ja söimme Keimon torstaina pyytämän siian (kahen kilon siika!) ja vihimme ruokahuoneen uuden pirttipöydän käyttöön Tampereen vieraiden kanssa. Ruokahuone on tiloiltaan ahdas, mutta pöydän ympärille mahtui helposti neljä aikuista ja kolme lasta syömään. 

Sen verran kolea ilma oli sisällä, että Porin-Mattia piti hiukan lämmitellä.

Lauantaina minä poistuin kavereiden kanssa Helsinkiin Hevoset Stadikalla tapahtumaan kokonaiseksi kahdeksi päiväksi ja jätin Keimon Kassen ja Tupen kanssa Vehkosuolle. Kepe oli tilapäishoidossa.

Nyt kertookin Kasse, mitä Vehkosuolla touhuttiin poissaollessani.

"Iskä teki kellarinovea ja sitte me syötiin sitä kalajuttua, mitä silloin syötiin, kun R ja T ja pikku I oli kylässä. Sitte kun me mentiin takaisin Vehkosuolle urheilukisoista, niin me syötiin jätskit. Sitten me (öö tota mä mietin vähän...) syötiin vähän karkkia ja Pullalla ja Mystillä oli kisat. 

Sunnutaina meillä oli pyöräretki. Me pyöräiltiin varmaan viisi tai kuusi kilometriä ja nähtiin vessan näköinen pieni mökkelö ja ajateltiin, että onko se joku maja vai ulkovessa. Me jatkettiin eteenpäin ja jäätiin umpikujaan ja piti kääntyä takaisin. Me mentiin myös yhtä toista tietä pitkin ja nähtiin sellainen pusikko, josta oli oksat ja heinät taittunut. Iskä sanoi, että se on ollut varmasti hirvi ja sitten me jatkettiin matkaa. Kotimatkalla pysähdyttiin lammen kohdalle ja otettiin sellaiset pampulat (osmankäämi) mukaan.

Kun me tultiin takaisin Vehkosuolle, me syötiin hernekeittoa. Illemmalla me mentiin saunaan ja syötiin iltapalaa ja sitten sä tulit."

"Kasse se silmäjuttu!", Tuppe huomauttaa. 

"Kun me leikittiin navetassa, mä puhalsin sellaiseen kuppiin, josta meni mun silmään jotain 

ja sitten mun silmä oli kipeä."

Sunnutaina karistin kaupungin pölyt saunomalla Vehkosuolla. Ilta oli viileä ja kirkas

ja jäimme vielä yhden yöksi ennen paluuta nykykotiin.

Hevoset Stadikalla oli kiva tapahtuma. Håkkus (Håkan Wahlman) piti vankalla juontokokemuksella tunnelman pilvissä ja meidän talliporukan "Nyt on Sebben (Sebastian Numminen) päivä" -läppä muuttui lopulta todeksi ja sitä kautta aidoksi Sebben puolesta juhllimiseksi. Kaiken kaikkiaan tapahtuma oli sekä juhlava että rento. 

Mutta! 

Kroonisesta ruokahalusta kärsivälle Stadikan ruokatarjonta oli pettymysten pelikenttä. Koska Mozzarella panini oli loppu tai kohta tulossa ja taas loppu taikka ehkä kohta tulossa ja lopulta ei ehkä ollenkaan tulossa eikä sen kilpailija olut + 4 nakkia (12€) -annos kelvannut rajoittuneelle kala-kasvisruokailijalle, jouduin sinnittelemään hengissä 2 gramman sipsipussilla (3,50€!). 

Jottei tämä jää näin ilkeisiin mielikuviin, mainitsen, että söin kuitenkin ison köntin toffeeta, suklaapatukan, Railin leivän (vaikka omien eväiden tuonti oli kielletty), vähän hevosen rehua ja join kaksi olutta, 

kolme kuppia kahvia ja limun.  

Kuvat: Keimoleppic.kuvat.fi

Niin ne pyramiditkin rakennettiin *

Huomaan olleeni taas liiallisten ärsykkeiden keskellä ja taas Vehkosuolla tajuan, miten paljon ilman on parempi olla. Kuuluuko vetäytyminen ikään vai onko se minun ominaispiirre?  Näinkö se kalkkeutuminen alkaa; melun väistelynä, aikatauluista kärttyisenä, linnunlaulusta ihastuneena ja vapaa-aamuna usva-aikaan heräämisinä? Keimo myöntää tuntevansa samoin, mutta me ajattelemmekin paljosta samalla tavalla.

Maalasin pöydän pariin kertaan ja saimme kannettua sen sunnuntaina ruokahuoneeseen. Minä en ole huonejärjestysten muuttelija, koska kiinnyn kaikkeen niin ja totun uuteen hitaasti. Mutta pidän käytännöstä ja tiedän, että tämä oli hyvä uudistus (mutta kun se vanha pöytä toi lämpöä, sen ympärillä oli tilaa liikkua ja tuoleissa selkänojat). 

Päivänkoitosta iltapuhteeseen.

Tuo pöljä ja varsin jurpo mieheni kantoi sen aiemmin mainitsemani valurautaisen miljoona tonnia painavan kaminan yläkertaan yksin, kun olin tallilla. Että ei sitten tartte auttaa ja näillä avuilla mennään. Lapsille oli sanonut, että pysykää kaukana ja punnersi pernan repeämisen uhalla porras kerrallaan kaminan ylös. Olisi ollut niin rattoisaa tulla takaisin ja löytää miestä muistuttava lettu, vierellänsä kolme orpoa ja itkua tuhertavaa lasta. 

Miesten tuotekehittelyssä on niin paljon tingitty hienosäädöstä. Ihan euroshopperia koko lajike. 

Jos jotain olisi käynyt, olisin koko lopun ikäni syyttänyt itseäni, että menin marisemaan uunia ylös ja pian. 

Kuulemma oikein minulle. 

Mutta nyt jos nämä kauhukuvat kykenee pyyhkimään pois silmistä, on mukavaa todeta, että uuni on ylhäällä ja että lasten ja Keimon välinen yllätys oli suunnitelman mukainen. 

(Minä lähes kirjaimellisesti törmäsin pimeässä tuohon rautaiseen yllätykseen).

(Urpo) mieheni veistää myös tällaista pöytää.

Minun projektit jäävät nyt näiden urotekojen rinnalla varjossa kasveneiksi vaikka toiveissa on, ettei kellariin virittelemäni aurinkokennovalo niin varjoon jää. Clas Ohlsonilta lampun kolmellakympillä investoin ja parin päivän toimivuuteen olen erittäin tyytyväinen. Nyhdin minä myös vähän vattupensaita ja lepikkoa irti maasta, korjasin satoa ja hääräsin kaikkea muuta mitäänsanomatonta. 

Lamppu aurinkopaneelilla, joka johdettu ilmaputkesta sisälle (5 metrin johto). 

Lauantai-illan sirkusnäytös. Siskokset Kasse ja Tuppe.

Öljyssä paistaen ja suolaten valmistuivat nauris ja kaalisipsit. 

Aamuaskareilla

*Kiitos Olga otsikkoideasta 

(Niiden kivien alle liiskaantui ainakin 800 rakentajaa!)

En lahja (lahjan lahjor lahjorna)

Sain Olgalta synttärilahjaksi lehden, "se selviää sitten" -saatteella. Ehdin jo kerran kiittää väärästä lehdestä ennenkuin postilaatikkoon tipahti kirjekuoressa Gård&Torp-lehti. Minulle ihan uusi tuttavuus, mutta rakkautta ensisilmäyksellä. Sattumalta uudessa numerossa oli artikkeli riukuaidan rakentamisesta ja aurinkopaneeleista. Ihan nappi. 

Kiitos vielä Ossu. 

Toinenkin ilahduttava posti saapui laatikkoon. Postitin Vehkosuon akilleijaa Nonnalle apinalandiaan ja sain paluupostissa Kärpässienikaupan laventelintuoksuiseln pilven. Niin minun näköinen tuokin, kiitos!

Tipitii, tipitipitipitii

On se ihmeellistä.

Kuten kuvista näkyy, pieni toivonkipinä leimahti liekkiin. Zombi-prinsessan ottomunista oli torstaina kuoriutunut kaksi tipua. Saavuttuamme perjantaina Vehkosuolle, Kasse kopeloi kanan alle pesään hämmästellen, että missä munat. Hetki oli hyytävä - onko siellä hajonnut mätä muna, tipunraato vai mikä, mutta kun siiven alta pilkistikin pää ja hetken päästä toinenkin, riemu oli sanoinkuvaamaton. 

Siivosin lasten kanssa talon vieressä nököttävän vanhan hirsitalon, jolle ei ole vielä ollut käyttöä. Alimmat hirret ovat Keimon kengitystä vailla, mutta sisätiloissa voi hyvinkin puuhailla Löysin viikko sitten kirppikseltä massiivisen mäntysen pirttipöytäkaluston (65€) ruokahuoneeseen. Ajattelin maalata kellastuneen lakkapinnan ja mikäpä olisikaan parempi paikka maalaushommiin, kuin hirsitalo. Siivouksen jälkeen ymmärsin vasta, miten mahtavat tilat meillä on kaikenlaiseen entisöinti ja puuhommiin. Keimo kohotteli kulmakarvojaan, kun intoilin "minun ateljeestani", 

että ai sinun? 

Keimo ja Tuukka ponnistivat yläkertaan tulevan kaminauunin peräkärriin ja nyt se on jo Vehkosuolla. Lisävoimien kanssa se pitäisi vielä puristaa yläkertaan, mutta sitä odotellessa Keimo tasoitti uunin takana olevan seinän ja laittoi nokiluukun entisen savuaukon paikalle. Uusi savuaukko puhkaistaan vasta, kun uuni on hollilla.

Lauantaina vietimme Keimon Impi-mummon 85-vuotispäiviä Orimattilassa. Tänä kesänä on saanut juhlia uskomattomia vanhuksia, nytkin sivusta seurasimme ihaillen, kuinka Impi-mummo pisti jalalla koreasti niin, että meiltä nuoremmilta loppui jo kunto katsellessa.

 

Mukavaa alkuviikkoa.