Trooppisen metsän onsilla

Kädet aivan nihkeinä, otsa hiessä, jalat turvonneina ja paarman puremista hellinä, päässä huimaa ja kaukana siintää kangastus... 

Vehkosuo on siirtynyt trooppisen ilmaston piiriin. Kasvien viljelijänä tietysti innostun, sillä tämä ilmasto mahdollistaa Suomen olosuhteissa ennennäkemättömien kasvien viljelyn. Mutta nyt on nuolaistava heti, sillä kun tipahtaa, on jo myöhäistä. Nimittäin sato saattaa ensin parantuakin, mutta pidemmälle kehittynyttä trooppista ilmastoa alkaa vaivata kuivuus, kuumuus, tulvat, äärimmäiset sääilmiöt, eroosio ja aavikoituminen, merenpinnan nousu, maaperän suolaantuminen ja kasteluveden saatavuuden vaikeutuminen. Myös tuholaiset ja kasvitaudit lisääntyvät.

Iivarin voi sanoa kotiutuneen. Tai uskon sen pikemminkin alistuneen kohtaloon. Se laiduntaa rauhallisena, mitä paarmoilta kykenee ja rauhottuu illalla heti talliin. Huomaan silti sitä käsitellessäni, että se on vihainen, katkera ja väsynyt. Sanotaan, että suikkulaista ei pidä suututtaa ja sen saan kokea jälleen nahoissani. Nämä tunneherkät hevoset reagoivat herkästi, eivätkä helpolla unohda. Sen luonne saa minustakin esille piirteitä, joita jälkikäteen kadun. Pitkät uuvuttavat ja aluksi johdonmukaiset taistelut päättyvät puolipakkokeinoihin, jotka jäävät varmasti sen muistiin ikävinä tapahtumina, vaikka lopputulos olisikin miellyttävä. Sen vuoksi olen päättänyt ratsastaa tänään takaisin Olgan tallille (ja myös sen voksi, että huomiseksi on luvattu kovia ukkosia). Tämä vajaan viikon yhteiselo oli minulle jo iso asia ja ensi kesänä tiedän, että Iivari tulee vain hevoskaverin kanssa. Me ihmiset emme yksistään riitä.

Kun Iivari on ollut keskipisteenä, en ole ehtinyt kertoa, että myös Harri-kissa muutti juhannuksena Vehkosuolle. Metsä- ja peltohiirten kesä muuttui helvetiksi, kun nopeisiin ja älykkäisiin kaupunkilaishiiriin tottunut Harri, The Predator, niittää niitä vasemmalla tassullaan. Se tuo saaliinsa meidän ruokapöydän viereen nähtäväksi, jolloin totean sille että, Harri, olemme kovin erilaisia luontokappaleita.

Myös kanat tulivat. Ne ovat kyllä ihmeellisiä. Kun niillä on perusasiat kunnossa, ne toimivat kuin koneet. 

Vielä lopuksi eläinhavainto, jonka Kasse teki toissa-aamuna. Se oli Evan kokoinen, mustat korvat ja raidallinen. Meni nenän edestä pitkin ojaa pois päin metsään minkä jaloistaan pääsi taakseen katsomatta. Kasse kirkaisi ja juoksi pakoon. Arvelin sen olevan supikoira. Katsoimme kuvaa - ei ollut. Googletin raidallinen supikoira, 

tuli supikoirakarvahattu ja auton alle jäänyt supikoira - ei kumpikaan näistä. 

Pitkällisen pohdinnan ja kuvien katselun tuloksena päädyimme seuraavaan eläinlajiin:

 Vehkosuon tiikerikissa.

Levoton

Haisen hirvensarviöjylle, sitronellalle, pikiöljylle, tervalle ja ... hevoselle.

Pihassa on nyt hevonen ja tunne on vähän onnellinen ja levoton, sillä Iivarikin on levoton. Se vaeltelee ympäri laidunta, haukkaa heinää suuhunsa liikkessä, tallaa polkuja ympyrän muotoon, pysähtyy kauimmaiseen kulmaan, hirnuu ja tuijottaa kotiin. Tämä ei ole Iivarille vielä koti enkä osaa itsekään siksi täysin riemuita sen läsnäolosta.

Ratsastin matkan perjantai-iltapäivällä. Matkaan kului puolitoista tuntia ja se sujui vain pienin hankaluuksin. Heti oudoille teille päästyämme, Iivari alkoi ilmaista haluttomuuttaan liikkua väärään suuntaan. Etenimme kaikilla askellajeilla, mutta kiemurrellen. Matkalla ihmettelimme asuntovaunua ja sen sivutelttaa, mölkkypeliä, tädin valkoista liehuvaa mekkoa, lastenrattaita, apilamätästä, lammikkoa, tiilikasaa, salaojaputkea, kilpapyöräilijää, varista, moottoripyörää, kottikärryä työntävää ihmistä, matkailuautoa ja perinneaitaa.

Perille päästyämme päivä kului levotonta hevosta seuraillen. Välillä Keimo kävi laitumella leikkimässä Monty Robertsia; käveli, pysähtyi, vaihtoi suuntaa ja juoksi Iivari perässä ja välillä Pöpi kierteli räksyttämässä ja paimentamassa, kuin mikäkin babe urhea.

Söimme juhannuspäivällistä ulkona tuijotellen laitumelle. Totesin, etten ole ikinä tuijottanut hevostani niin pitkään yhtäjaksoisesti kuin tänään. Olisi tietenkin ollut mukavampaa katsella rauhallisin mielin, kuin kauhistellen, että millä kierroksella se rysäyttää aidasta läpi.

Illalla kesken saunomisen päätin, että vien Iivarin sisälle talliin, koska en voi muuten nukkua rauhassa. Koska en halunnut temmeltää saunan raikkaana Porsivetille haisevan hevosen kanssa, taluttelin sen samantien talliin. Nakuna. 

 Ihminen voi täällä metsässä hippiytyä vaarallisesti.

 

 

 

 

 

Nyt on juhannuspäivä. Istun Vehkosuon yläkerrassa ja kirjoitan tätä blogia. Tuuli heiluttelee ikkunaa hakasta vasten ja kauempaa kuuluu vasaran mäiskettä, Keimo rakentaa kanalaa. Täältä näkee koko laitumen. Iivari on ollut pitkään samassa paikassa syömässä ruohoa, se huiskii kärpäsiä hännällään ja vaikuttaa rauhalliselta. Voihan se olla, että minulle tulee ensimmäisenä ikävä tuttua talliympäristöä ja ihmisiä siellä. Onneksi voin viedä Iivarin takaisin omaan laumaan, jos meidän olomme täällä Vehkosuolla käy yksinäiseksi.

Kuvat: Keimo

Portteja ja historian havinaa

Keimo teki portin 

Viimeisiä raivauksia

Ladosta löytynyt vanha portti (ja huikka).

Viikonloppu meni pitkälti samalla kaavalla. Kuvin sen osoitan. Kepe näytti iloisella naamalla, että trampoliini oli nappi valinta. Hypittiin siellä yhdessä. Keimo aloitti kanatarhan tekoa ja rakensi samalla portin laitumelle. Aitaan on uhrattu sen verran aikaa, että Keimoltakin alkoi tulla palautetta aiheesta. Vielä sanottava, että nautin suunnattomasti miljoonista häiritsevistä verenimijäkääpiöstä huolimatta eristeiden ruuvaamisesta ja langan vedosta. Homma jotenkin sinetöi kaiken, kohta se hevonen on tässä. Ja jos kaikki menee hyvin, Juhannuksena se siinä sitten on. Aion ratsastaa matkan Olgalta, sillä jos Iivarille tulee mieleen lähteä "kotiin", reitti on tuttu ja tiedän mistä hakea. Matkaa tulee maantietä vältellen noin 14 kilometriä, mukava reissu siis. 

Hui! Kivaa!

Vieraina kävi J-ystävä pari viikkoisen tyttövauvan kanssa. Juteltiin suihkutissin taltuttamisesta ja siitä, miten kauhea ajatus on  lähestyä neljääkymmentä, kun vauvojen kanssa tämä alkaa olla tässä.

Kasvimaalta saimme ensimmäiset pinaattiruuat. Peittelin kurkkuja takaisin harson alle. Ne näyttävät kylläkin jo palelluttaneen itsensä (se ulkoilmaan totuttelu...).

Aivan mahtava loppu viikonlopulle, kun  vieraaksi tuli talon rakentaneen Tikanderin (Ticcander) jälkipolvea. Saimme paljon kallisarvoista tietoa ja Kouvolan Sanomiin vuonna 1974, tuosta Tikanderin käsityösuvusta kirjoitetusta artikkelista kopion. Artikkelia täytyy lueskella ajatuksella ja lainata sitten tänne blogiinkin.

Maitojuna

Trampoliini on nyt hankittu ja kasattu. Kasse ja Tuppe hyppivät maanantai-illan, tiistaipäivän ja keskiviikkoaamun melkein yhtäjaksoisesti. Boing boing boing. Asiaan kuuluen he halusivat tietenkin myös yöpyä heti ensimmäisenä yönä trampoliinilla varusteinaan pieneksi viruneet makuupussit ja otsalamppu. Keimo veikkasi, että kakka lurahtaa molemmilta housuun jo heti ensimmäisestä rasahduksesta ja maitojuna kutsuu puolen tunnin oleskelun kuluttua. Minä pelkäsin, että he kestävät pidempään ja jännitys käy ylivoimaiseksi vasta yöllä, jolloin väistämättäkin jompi kumpi meistä vanhemmista joutuisi hakemaan kiljuvat ja kauhusta kangistuneet lapset navetasta taloon. 

Kummankaan veikkaus ei osunut sillä matka trampoliinille ja takaisin talolle vei ainoastaan kolme minuuttia. 

Kepe pääsee vasta tänään ensimmäistä kertaa hyppimään. Jännittää hänen reaktionsa.

Sisustuksessa tapahtuu pieniä liikkeitä. Irtopäällystin vanhan tuolin kamarin puolelle. Tilaa on liikaa ja huonekaluja liian vähän eikä kolkossa kamarissa oikein kukaan tällä hetkellä mielellään vietä aikaa. Uskon, että tilat täyttyvät ja oikeanlaisia huonekaluja tulee vastaan ajan kuluessa. Teetätin siskon vihjeestä kuusi valokuvaa erittäin huokeaan hintaan ja mukiinmenevään laatuun täällä ja ostin kokeeksi kaksi kehystä, jotka eivät ihan olleet niin tumman ruskeita ja ohuella raamilla, kuin haeskelin, mutta menettelee. 

Unikot kirkuvat pihalla.

P.S. Asetu eturiviin seuraamaan, mitä sarjakuvahahmo Kikkelikissan elämässä tapahtuu. Kaksi ensimmäistä strippiä valmiina, toinen piirtäjän luvalla tässä:

Kikkelikissa: Uimaan siitä

Kauhun tasapaino

Naapureiden vastustama Espoon kehitysvammaisille nuorille suunnattu asuntolahanke jäi ajatuksiini pyörimään. Yritän päästää painavat ajatukset kirjoituksen kautta pois.

En ole koskaan kokenut pienellä paikkakunnalla minkäänlaista hyljeksintää tai olen ainakin osannut asettautua pleksin taakse niiltä suojaan. En silti hämmästy Espoossa naapureiden reaktiota - vammaisuus on pelottava asia. En osaa myöskään neuvoa, kuinka vammaisiin tulisi suhtautua, mutten tiedä sitäkään, kuinka naapurin Sirkka-Liisaan tulisi suhtautua, ennenkuin tutustun häneen. 

En ole pelkureille vihainen, olen ennemminkin huvittunut. Olen jollain kierolla tavalla onnellinen, että minulle syntyi vammainen lapsi, sillä en pelkää enää. Minä näen päivittäin kehitysvammaisuutta ja elän vammaisen kanssa. Minulla on oikeus puhua ääneen kehareista, osaan suunnistaa keskussairaalassa kuin kotonani, enkä pelkää lääkäreitä. Tavallisten lasten itkupotkuraivari ei hävetä, kun rattaissa on istunut 11 vuotta tytär kuolaten muovilelu suussa. Voin pätevällä syyllä narista arjen raskaudesta ja nauttia hyvällä omalla tunnolla vapaahetkestä, sillä minulla on kokemusta.

Yritän nauttia hetkistä, jolloin Kepe on tilapäishoitopaikassa. Teemme silloin parhaamme mukaan asioita, joita Kepen mukanaolo rajoittaa. En silti koskaan ilahdu, kun näen aamulla ja illalla tyhjän sängyn. Viidennen perheenjäsenen puuttuminen sattuu minuun aina haamukivun lailla. Kun Kepe kasvaa aikuiseksi, hän ei koskaan lennä omin avuin pois pesästä. Erityslapsi on kuin raaka kanamuna, jota kopitellaan kodin ja hoitoyksikön välissä. Heittäminen ja irti  päästäminen on samalla kauheaa, mutta jos toinen osapuoli ottaa kopin, vastuu hellittää hetkeksi.

Sinulle, joka omaa pelkuruuttasi siivoat rumat pois katukuvasta, tiedoksi: Hullukaan ei halua itselleen vammaa ja harva edes vihamiehelleen, mutta sinäkin elät elämää kauhun tasapainossa -  ei auta helpotuksen huokaus, jos et syntynyt vammaiseksi, taju voi mennä tänäänkin. Silloin fakta on, että tarvitset enemmän perheen, tuttavien ja yhteiskunnan fyysistä, psyykkistä ja taloudellista apua.
Minä, sinä ja naapurin Sirkka-Liisa olemme yhdessä se yhteiskunta. 

Seinäkukkanen

Kuvat: Keimo

Veto on ollut vähissä viikonloppuna ja mitä luultavammin se johtuu Apulannan musavideon kuvaussessiosta, jossa olimme Keimon kanssa mukana keskiviikkona ja torstaina. Tuukka (Temonen) ohjasi ja kuvasi videon ja voin luvata, että juhannuksena julkaistavassa pätkässä ollaan miehisen herkkupöydän ääressä. 

Kärventelin Vehkosuolla aitatolppia joutessani ja upottelin niitä maahan. Vaikka riukuaitaa on tehty jo mukava siivu, loppuosa on aidattava pelkällä sähköllä (tämä ihan suunnitelman mukaan). Olen vertaillut akkupaimenia, enkä vieläkään ole tullut lopulliseen päätökseen. Aidattavaa on vain 0,34 hehtaaria, joten pienemmälläkin pärjää ja aurinkopaneelilla varustettu malli taitaa olla liian arvokas tähän hätään. Ollia ne kehuvat. Mitäs te?

Vähän nolottaa, en tiedä tätäkään... 

Kun Tuppe ilmoitti menevänsä päikkäreille (jotkut vain ovat sellaisia, että tajuavat, kun on tarve unelle), me Kassen kanssa siivosimme navetan, josta teimme tallin tai tarkemmin ottaen karsinan Iivarille. Karsina ei korkeudelta yllä standardeihin, mutta sen tarkoitus onkin antaa suoja hätätapauksessa (esim. ukkonen, pyörremyrsky, tulva, tulivuoren purkaus, maanjäristys, hyökyaalto, ydinpommi, rutto, meteoriitti, jääkausi, III maailmansota, ufo, auringon sammuminen tai maailmanloppu).

Ja kun Tuppe heräsi, siivosimme myös navetan keskiosan, johon aiomme hankkia lähipäivinä trampoliinin. Tanssibaarin tuolit kiertävät seinustaa;  

"Ei ollut Sinikalla kiva ilta eilen. Se jäi taas seinäkukkaseks. Mikä hemmetti siinä on. Se on mun mielestä ihan hyvän näköinen gimma, mutta jostain syystä kundit skagaavat sitä."  

(Urbaani Sanakirja)

Eniten trampoliinia tarvitsee Kepe, jonka maailma vain pienenee pienenemistään ja vain harva omien maneerien ulkopuolella tapahtuva asia herättää hänen kiinnostuksensa. Kepe on aina pitänyt hyppimisestä, 

siksipä "pomppulinna" on nyt paikallaan.

***

P.S. Kaikki mitä olen ikinä koskaan blogissani kirjoittanut ja kuvin esittänyt, on täyttä valetta, sillä totuus paljastuu alla olevasta kuvasta:

:)

Lissu ihmemaassa

Niittykukat valloillaan

Täällä sitä vaan ollan Vehkosuolla keskellä viikkoa. Kassella alkoi loma ja Kepe meni kahdeksi yöksi tilapäishoitopaikkaan omaishoidon vapaiksi. Mutta vaikka kouluista ollaankin lomalla, Keimon arki seurasi tänne Vehkosuolle ja aamulla kello herätti todella aikaisin töihin. Sijaintimme on onneksi siitä oiva, ettei hänen työmatkansa pidentynyt yhtään. 

Linnunlaulu on, karkeasti kuvailtuna, korvia vihlovaa aikaisesta aamuyöstä lähtien ja sisälle pyrkinyt ampiainen kuulosti hävittäjälentokoneelta. Siirryimme valtatien melusaasteesta luonnon omaan kakofoniaan. Mutta nyt saatoin kuulostaa siltä, että olen tyytymätön, mutta se ei ollut tarkoitukseni. Minun on vain vaikea sopeutua siihen, että hiljaisuuden keskellä kuulee niin paljon enemmän.   

Eva ja Pöpi ovat kotiutuneet, niillä ei ole enää kiire , vaikka auto starttaa. Kuva: Keimo

Viime lauantaina polkaisin viimeiset kaivuut kasvimaalle. Olen päässyt tavoitteeseen. Alaa on vaatimattomat 12m2, mutta olen kaikista neliöistä kovin onnellinen. Tänään uskalsin istuttaa salkopavun ja avomaakurkut sekä R-ystävältä saadut persiljat sekä varsisellerit, bonuksena maahan pääsi vielä Olga lahjoittama jättikurpitsa. (Ai niin,Ville, sinulla on kuulemma mahtavat ilmasipulikasvustot...) 

 Kirpat ovat syöneet taas hyvässä vauhdissa olleet nauriin sirkkalehdet, en voi kun luovuttaa niiden suhteen. Pelkään että ne kiinostuvat salkopavustakin (köynnöskrassi on melkein eliminoitu).  Mutta lahjaksi saadussa kesäkurpitsassa on kolme pientä lasta, satoa pääsee korjaamaan jo lähiaikoina. 

Valehtelisin, jos väittäisin olevani perennoista tai kukista ylipäätään kovin kiinnostunut, mutta kieltämättä pihapiirissä vaeltelusta saa liisaihmemaisia tunnelmia. Riemastuin oikein tänään, kun tajusin, että meillä on lisää unikkoa. Huolestuin samantien, sillä riemastuminen ja kukkien valokuvaaminen on selvä merkki tartunnasta.

Ja olipa onni, että olemme täällä nyt sillä pioni on poksauttanut kukan. Keskellä pihaa se on kuin huomiomuija punaisissa korkokengissä ja nahkahanskoissa. 

Vasemmalta: avomaakurkku, varsiselleri, lehtipersilja, retiisi, purjo, nauris, valkosipuli, pinaatti, punajuuri, köynnöskrassi, mustajuuri, porkkana, salkopapu, ruohosipuli, lipstikka, saksankirveli, maa-artisokka. Takana kesäkurpitsa, jättikurpitsa, kehäkukka  ja etualalla herne. 

Avomaakurkkujen jousipatjatuki.

Huomiomuija

Nyt menen syömään pannukakkua (se onnistui, olen hämmästynyt).