Ikuinen hevosdilemma

Erä-Iivari

Olen lähes koko hevosenomistajaikäni (5 ja puoli vuotta) ajellut melkoista tunnevuoristorataa. Tunteiden ailahtelut eivät johdu pelkästään Iivariin liittyvistä seikoista vaan ylipäätään ristiriidoista hevosmaailmassa. Eikä se ole mikään ihme, jos samaan soppaan yhdistetään urheilu, eri lajien valmennus, hoitopalvelun tuottaminen ja ostaminen, eri ikäiset ihmiset, valta ja asemat ja näiden kaikkien toimiminen eläinten hyvinvoinnin ehdoilla. Mielipiteitä on joka kulman takana ja niiden mukana lähtee helposti ulapalle seilaamaan, mutta toisaalta tietotulva pakottaa karsimaan omiin tarkoituksiin hyvä neuvot huonoista ja auttaa sen oman filosofian ja punaisen langan löytämisessä. 

Se vaatii kuitenkin työtä; teorian opiskelua, kokeilujen ja toistojen kautta tapahtuvia oivalluksia, toisten ratsukoiden ja opetuksen seuraamista, hevosen kanssa olemista (seurustelua ja seurailua), käytännön työtä, oikeaa vuorovaikutusta, erilaisten hevosten ratsastamista, hevosen käyttäytymistuntemusta ja toimimista sen mukaan sekä rohkeutta luottaa omiin ajatuksiin. Pitää myös tiedostaa, että tässä(kään) lajissa ei ole oikotietä, kehitys on hidasta. Laji on vaativa, sillä siinä pyritään parantamaan samanaikaisesti sekä hevosen että ihmisen suorituskykyä.

Oivalluksista ja omasta jo joistakin vuosikymmenistä koostuvasta kokemuksesta huolimatta sitä huomaa horjuvansa ja joutuvansa jatkuvasti kyseenalaistamaan omat mietteensä. Välillä se johtuu omasta päästä ja välillä ympäristöstä. Taitolaji on myös keskittyä omaan tekemiseen ja olla puuttumatta toisten tekemisiin (koettuaan valaistumisen) ja toisaalta ymmärtää puuttua silloin kun tilanne sen vaatii. 

Olen päättänyt tästä lähtien kokeilla ratkaista epävarmuutta aiheuttavia kysymyksiä kuvittelemalla eteeni pikkulapsen, jolle minun pitää asia selittää ymmärrettävästi ja mielellään vielä fysiologiset, anatomiset ja psyykkiset seikat huomioonottaen, esimerkiksi näin:

– Miks tolle laitetaan tollanen remmi tohon turvan ympärille ja miks se on noin tiukalla?

– No siks ettei se saa suuta auki, kun sillä ratsastetaan.

– Miks se ei saa aukaista suuta?

– No koska jos se hevonen aukaisee suun, niin sitten ei mene puolipidätteet, tarkoitan pidätteet... siis ikäänkuin jarru perille tai yleensäkin ohjaaminen niistä ohjista, mitä ihminen pitää käsissä. Se hevonen voi niinkun väistää sitä ohjainta aukomalla suuta.

– Sattuuks sitä se ohjaaminen sitte?

– Kyllä sitä sattuu, jos niistä ohjista vetää...

–  Auttaaks se turparemmi, ettei sitä satu? Sattuuks sitä enemmän jos se aukasee suun?

– Nooo, ei se turparemmi itsessään sitä kipua vähennä. Se kertoo suun avatessaan, että se ohjista kiskominen ei tunnu kivalta (?!!?). 

Edellä mainittu oli siis hypoteettinen keskustelu ja tällä tavalla voisin kyseenalaistaa tai varmistaa itse itselleni oman toiminnan. Kysyin kuitenkin vielä mielenkiinnosta Tupelta (7v.), miksi hänen mielestään hevosilla pidetään turparemmiä ja vastaus kuului näin: " Se turparemmi on siinä sen takia, ettei ne kuolaimet tippuis sen hevosen suusta." Eli väärää tietoa.

Minä en pidä turparemmiä, periaatteessa. Käytännössä pidän sitä silti joskus "näön vuoksi", mutta (salaa) tosi löysällä, koska turparemmin poisjättäminen on kuin mielipidekirjoitus yleisönosastolla. En halua, että muut pitävät käytöstäni provosoivana, hämmentyvät tai ärsyyntyvät. En minä hiljaa näistä asoista silti ole oppinut olemaan. Ja niin laitan minäkin lusikkani soppaan.

Vietin sunnuntaiaamupäivän opiskellen hevosen anatomiaa ja fysiologiaa, miettimällä taas kerran, miten haluan hevostani ratsastaa ja mitä haluan hevosessa sen myötä kehittää. Paljon erittäin hyvää ja perusteltua tietoa saan Anna Kilpeläisen kokoamista teksteistä, joissa menetelmät perustellaan järkevästi ja käytetään laajasti ja tarkoin mietittyä teoriaa lähteenä. Tieto ei mielestäni lisää tämän asian kohdalla tuskaa, vaikka peilin edessä pitää aikaa viettääkin. Konkreettisin neuvo viimeksi oppimastani oli ajatus "käsi kädessä" ratsastamisesta; kommunikointi ihmisen ja hevosen välillä on molemminpuolista tukeutumista, myötäämistä ja keskustelemista. Käsi kädessä kulkien ei sovi mennä itsekkäästi epätahdissa tai riitaantuen. 

Nämä tiedot kourassa suuntasin tallille mukani Kasse, joka jo kokonsa puolesta kykenee Iivarilla jo ratsastamaan. Kasse on rohkea ratsastaja ja on mielenkiintoista nähdä Iivari liikkeesä, miten se suhtautuu ja sopeutuu vaatimattoman ratsastajan toiveisiin, mutta toisaalta myös näiden "puutteiden" kautta säilyttää liikkeessä rentouden, ottaa vastuun itsensä ja ratsastajan kannattelusta ja näyttää toispuoleisuutensa. Valokuvasimme toinen toisiamme. Kuvasta tuleva palaute ei ehkä ole yhtä realistinen, kuin video. Itseinhon hälvettyä, kuvista voi kuitenkin katsoa asioita, joista on hyötyä. Vaikkei se oma asento miellytäkkään, hevosen ilmettä ja  kehon käyttöä voi tarkkailla. 

Ajatukset on kyllä jatkuvasti vaakalaudalla Iivaristakin johtuvasta syystä. Mikään ei poista sitä faktaa (patsi esim. islanninhevosratsukot), että tuo hevonen on minulle liian pieni. Toiseksi, olen ratsastanut erilaisilla hevosilla ja voin todeta, että toisilla on fyysisiä lahjoja ratsuksi enemmän kuin toisilla. Iivarille laukka ei edelleenkään ole helppo tai välttämättä edes mieluisa askellaji. Voin todeta myös, että alan saavuttaa tämän hevosen kanssa, sen rakenteen ja kyvyt huomioiden, lähes maksimin. Pitää myöntää, että kullakin on rajansa. Tietenkin on kyse myös omista rajallisista taidoistani, mutta tärkeää on olla varma siitä, että olen treenannut pitkäjänteisesti ja monipuolisesti ja osannut palata tarvittaessa alkupisteeseen ja katsoa omaa tekemistä kriittisesti.  Näiden ajatusten riivaamana en voi sille mitään, että Facebookin Suomenhevosmarkkinoille ilmestyvät myynti-ilmoitukset tekevät oloni levottomaksi. Samalla kun vilkuilen toisia hevosia silmät kiiluen, tunnen huonoa omaatuntoa Iivaria kohtaan. Vähän sama kun seuraisi päivittäin toinen toistaan vetävämpiä ilmoituksia "raksaduunarimiesmarkkinoilta". 

Tämä raamikas ja komea Vesku-herra, (kuva täydessä työn touhussa) on 183 cm, synt -81. Osaa perusasiat (helppo imurointi ja helppo ruuanlaitto, pyykinpesua vasta aloiteltu), reipas, ryhdikäs ja hyvä työskentelymotivaatio, tarvitsee herkän ja asiantuntevan käsittelijän. Innostuessaan saattaa yrittää poistua paikalta. Ei aloittelijoille, mutta hyvällä koulutuksella tämän kanssa vain taivas rajana. Pitää autoilusta (lastautuu itsestään), terveystoimenpiteet sujuvat (pitää muistuttaa), on polttiaisille herkkä, mutta kutina pysyy karkotteilla kurissa. Tulee toimeen muiden ihmisten kanssa, ei karkailuviettiä. Hyvä ruuannkäyttäjä. Vasen jalka murtunut kerran, mutta kuntouduttuaan ei oireillut. Nyt myyntiin ajanpuutteen vuoksi (kotona liikaa miehiä). Kuvia ja video yv:llä. Hp. 11 000 (ei osamaksu). Vain tosiostajat!! 

Sitten taas totean, että omassa on kuitenkin niin paljon hyviä puolia (nyt puhun jälleen hevosesta). Sen ratsastettavuus on muuttunut paljon, se on herkkä, sen opettaminen on mielenkiintoista ja motivoivaa ja opettavaista, sitä ratsastaessa tulee kuin tuleekin wow-efektejä, vaikka peilistä vilahtaakin lyhyet töpöjalat, se on aktiivinen, mikä on energiaköyhää parempi ratsun ominaisuus, se on mitä parhain maastohevonen ja sopivampaa kesähevosta en Vehkosuolle voisi kuvitella. Se on reilu, huumorintajuinen ja mukava, mutta silti sillä on oma tahto. Se on ollut terve (kesäihottumaa, hengitystieinfektiota ja parin vuoden takaista hiekkaähkyä lukuunottamatta) ja se on välillä minusta hienon näköinenkin kun tarpeeksi aurinko häikäisee.

Tämä oli tällaista pohdintaa, mitä on välillä pakko pistää pakettiin asioita itselle selkiyttääkseen. Teen myös tietoista surutyötä, koska tiedän jossain vaiheessa tulevan sen hetken, jolloin Iivari saa jatkaa työtään herrasmiesseuralaisena jossain parhaaksi katsomassani paikassa. Sitten kun sen mielestä olen saavuttanut maksimisuorituskykyni.

Hevosen notkeus, elastisuus ja irtonaisuus.

Kasse ja Iivari.

Minä ja Iivari.

Toimeliasta viikkoa!

Uskollinen liinaharja -radio-ohjelma

Yle Radio 1 esittää neljäosaisen sarjan Eläinten historiaa. Jaksot tulevat maanantaisin 16.11. - 7.12.2015 klo 12.10 - 12.55, uusinta lauantaina klo 17.15. 

Osa 1 on jo kuunneltavissa Yle Areenassa. Ensimmäinen osa käsittelee hevosia ja on nimeltään "Uskollinen liinaharja".

Hevosia on ollut Suomessa todennäköisesti jo muutaman tuhannen vuoden ajan. Hevonen on ollut tärkeä kulkuväline, työjuhta ja sotaratsu. Mutta mitä tiedämme hevosen esihistoriasta? Miten hevosen asema ja merkitys ovat muuttuneet? Haastateltavina Riitta-Marja Leinonen, Hilja Toivio, Auli Bläuer ja Nora Schuurman. Toimittajana Harri Alanne. (teksti Yle Radion sivulta)

Minusta se oli mielenkiintoista kuunneltavaa.

Iivari karvan ja harjan hoidossa. 

POP

Eli Pahan Onnen Päivä

Perjantai 13:tta vietetään joka vuosi ainakin kerran, mutta enintään kolme kertaa (helmi-, maalis- ja marraskuussa). Tänään on tämän vuoden kolmas perjantai kolmastoista.

Pisin perjantai 13. -vapaa jakso voi olla 14 kuukautta.

Jos kuun ensimmäinen päivä sattuu sunnuntaille, perjantai on kolmastoista.  

Perjantai 13. on tapahtunut kyllä joitakin isoja onnettomuuksia, mutta tiistai johtaa katastrofitilastoja.
Erään teorian mukaan perjantai 13. arvellaan saaneen maineensa Thomas Lawsonin romaanista Friday the Thirteen.

Perjantai 13:nen sairaalloinen pelko on nimeltään riggatriskaidekafobia. Voi pelätä myös numeroa 13. jolloin on triskaidekafobikko. 

On ainakin väitetty, että perjantai 13. rajoittaa  60 miljoonaa ihmistä. He jäävät esimerkiksi töistä kotiin kyseisenä päivänä.
Perjantai 13. heijastuu maailmantalouteen ihmisten vältellessä matkustamista, häiden järjestämistä ja liikkumista yleensä. Menetyksen arvioidaan olevan noin 800-900 miljoonaa dollaria kyseisinä päivinä.
Talouskassan vaje on pystytty oikaisemaan mukavasti tarjoamalla pelokkaille lukuisia ja hintavia terapiamuotoja.
Italiassa pelätään perjantai 17:ttä ja numeroa 13 pidetään jopa onnekkaana. Nuoret tosin ovat alkaneet seurata muumaiilmallista perjantai 13. pelkopäivää.

Maailmanlaajuisesti perjantai 13:sta päivästä uutisoiduissa faktoissa mainitaan usein suomalainen tutkimus, jonka mukaan tohtori Simo Näyhä havaitsi kuolemaan johtavia auto-onnettomuuksia (1971-1997) tutkiessaan, että miehiä kuolee tilastollisesti auto-onnettomuuksissa enemmän perjantaisin kuin naisia, mutta perjantai 13. päivä kuolleisuus on naisten kohdalla 1,7 suurempi. Pari vuotta myöhemmin Igor Radun ja Heikki Summala Liikennetutkimusyksiköstä tekivät saman tutkimuksen (lähde), joka kumosi väitteen. (Salaliitto? Toim. huom.)
Tanskalaisen vakuutusyhtiötilastokeskuksen (erittäin suora ja vapaa käännös) mukaan liikenneonnettomuuksista tehdään perjantaisin keskimääri 7800 vahinkoilmoitusta, kun taas perjantai 13. päivä ilmoitukset ovat laskeneet vuosien saatossa 7500 tasolle. Kotona jumittaminen tuo tulosta. (Toim. huom.) 
Ruotsalaisten Trygg-Hansa on todennut, että maanantaisin rytisee pelti muita päiviä hanakammin. Suomessa auto-onnettomuuksia sattuu ihan vain yleisesti enemmän kuin muissa Länsi-Euroopan maissa.
Perjantai 13. päivästä on tehty ainakin 12 kauhuelokuvaa, televisiosarja ja lukuisia kirjoja. Kriitikot eivät arvosta, mutta elokuvilla on melko iso fanijoukkonsa.

Raamatullisen selityksen mukaan perjantai 13. juontaisi juurensa viimeisestä ehtoollisesta, johon 13:na saapunut vieras (Iskariotin Juudas) kavalsi Jeesuksen, joka sitten ristiinnaulittiikin juuri perjantaina. 
Myös silloin oli perjantai, kun Aatami haukkasi paratiisissa sen ensimmäisen ja viimeisen palan. Siis ihan perusperjantai. 
Ja onhan näitä; Kainin veljensurma, vedenpaisumus, Salomon temppelin tuho...



Viikinkijuttujen mukaan ylijumala Odin vietti 12 kutsutun vieraan kanssa juhlia, kun räyhä-Loke tuli kuokkimaan ja auheutti temutessaan ilonjumala Balderin surman. Siitä sitten Valhalla vihaamaan numeroa 13.

Monissa sairaaloissa ei ole huonetta 13 eikä lentokentillä porttia 13. Joissain hotelleissa ja pilvenpiirtäjissä siirrytään samasta syystä kerroksesta 12 kerkkokseen 14.

Perjantai 13. vietetään Suomessa valtakunnallista tapaturmapäivää, joka on myös maailmalla noteerattu. Tänä vuonna teemana on kiire ja sen aiheuttamat tapaturmat 
(check it out). 

Oman kiireensä voi pikatestata hoppubarometrillä. Sen mukaan minullakin on muka liika hoppu.

Rohkeasti perjantaille!

Eiku!

Olen haaveillut ukulelesta vuosia, mutta siirtänyt sen hankkimista, ikäänkuin palkintoa säästelläkseni, tuonnemmaksi. Myös, koska en tiedä niistä mitään. Olen kyllä ajoittain katsellut musiikkikauppojen ikkunoita ja selaillut nettikauppoja sekä yrittänyt saada nettikeskusteluista tolkkua, että minkälainen sen nyt pitäisi sitten olla. Sitten tuli vain päivä, jolloin huomasin tilanneeni sen, ukulelen. Ostin sen (täältä) Se on keskinkertainen ja kokoluokissaan pienin (sopraano). 

Kirjoitan tätä siis kovettuneilla ja aroilla sormenpäillä sillä olen Uken saapumisen jälkeen kuluttanut sormenpäitä ja ilahduttanut perhettäni loppumattomilla trupaduurisoinneilla. Musisoidessani en edes huomaa, mitä ympärilläni tapahtuu ja se on vähän outoa. Monta kertaa olen havahtunut vasta siihen, kun kaikki ovat lähteneet menemään. 

Mutta yllätys yllätys, ukulelen(kaan) soittamista ei opi ihan itsestään. Tunneskaala on jo ehtinyt seilata innostuksesta masennukseen. Piskuisen kitarani hajoittamiseen en ole kuitenkaan vielä suutuspäissäni sortunut (säästösyistä). 

Mutta se, mitä halusin jakaa kaikille, on sointusivusto, jonka löysin ukuleleotteita etsiessäni: Ja se on Riffstation, joka "laskee" soinnut, pianolle, kitaralle sekä ukulelelle sovittaen ne Youtube videoihin ja havainnollistaen soinnut reaaliajassa toivomallesi instrumentille. Kirjautuminen vaaditaan, mutta systeemi on maksuton (?). Käytettävissä on siis juutuubillisen verran kappaleita, joiden tahdissa voi htapailla ja kuvitella jammailevansa mukana ihan pro:na. Itsetunnon kohottua voi hakea sanat ja soinnut (vaikkapa haulla lyrics tabs ukulele ja daadirlandirlandaa) ja kohdata virtuoosittomuutensa. Mutta minä sain tämän ohjelman myötä ihan uutta potkua pianonkin pimputteluun ja pistin pitkästä aikaa myös kitaran vireeseen. Toistaiseksi säestäminen on vielä säestäjän eiku eikuttelun armoilla, mutta aika-ajoin joku innostuu jo yhtymään lurittelemaan mukana. 

Haparoivia yrityksiä instagramissa Yks ja Kaks.

Tällä hetkellä innostaa myös:

Televisiosta: Silta, Vallan linnake, Yökylässä Maria Veitola, Tanskalainen maajussi (ei liene yllätys), Mustamaalattu (tulossa)

Työssä: Alakoulun erityisryhmässä avustajan sijaisuudet. 

Harrastuksessa: Jatkuva konkreettinen ja teoreettinen tasapainon haku ja vaakakupin keikahtelut. 

Käsitöissä: Pipot ja villapaita.

Kotona: Kanat tulivat kotiin. Kohta viedään viimeisiä viikonloppuja Vehkosuolla. En ole innostunut, mutta sopeutunut. Toimiminen kotona tuntuu helpolta.

Ravinto: Volgan-sienestä tehty kombucha.

P.S. Meni hehkulamppu keittiön kattovalaisimesta rikki ja ostin epähuomiossa halogeenilampun tilalle. Karmeaa. Saan varmasti kohta jonkun kohtauksen.

Järki ja tunteet

Rakas blogipäiväkirja.

Viikonloppu meni... noh, ihan kivasti. Perjantaina Kepe meni hoitoon suoraan koulusta. Tuntuu, että edellinen hoitokerta oli ihan äsken, mutta toisaalta taas ikuisuus sitten. Pakkailin Kepen viikonloppukassin valmiiksi torstaina, mutta muiden tavaroiden osalta jätin, pyykinpesua lukuunottamatta, kaikki perjantaille. Ajattelin, että lähtö sujuisi löysemmin rantein nyt kun Kepen asioita ei tarvitsisi miettiä. Tavaroiden pakkaaminen (vaatteet, koiranruuat, kissanruuat, ruokatarvikkeet, kamera ja tietokone yms.), kaupassakäynnit ja tankkaukset sujuvat yleensä melko hyvässä yhteisymmärryksessä, mutta viimeinen rutistus ennen autoon siirtymistä on keskittymisen kannalta melko hermojakiristävä vaihe. Siksi teen mielelläni järjestelyt etukäteen niin pitkälle kuin mahdollista. Silti lähdön hetkeen kasautuu aina asioita, kuten: "Eikö teillä ole saappaita jalassa / pipoa päässä / käsineitä käsissä / paksumpaa paitaa takin alla / ulkohousuja jalassa?" tai "Ei saa päästää Harria ulos!" tai "Toitteko jo omat vaatteet kassiin?" tai "Miten tänne huoneeseen on saatu tällainen sotku, kun just siivosin?" tai "Pakkasitko ne koiranruuat" tai "Onko Harrille laitettu jo ruuat?" tai "Keskustellaan siitä tai tästä tai tuosta myöhemminnin, ei NYT!" tai "En tiedä nyt vielä onko meillä pitsaperjantai vai tortillaperjantai." tai "Loppuu se sählääminen ja loikkiminen siinä, kun Kepellä menee hermot (ja minulla samoin).". Samalla miettii pää kuumentuneena, onko Kepen lääkkeet ja vaipat, seuraavan päivän menoihin sopivat paremmat vaatteet kengistä ulkotakkeihin, omat meikit, kaikille pikkuhousuja, ruuantähteet kanoille pakattuna sekä ottaisiko mukaan jotain ekstraa, kuten kirjan tai puoliksi juodun viinipullon tai ratsastushousut. 

Mutta siis, kuten kerroin, yleensä kaikki menee kuitenkin melko sujuvasti ja pienellä rutistuksella olemme suoriutuneet kaupan kautta matkalle.

Mutta nyt perjantaina, kun ajattelin olla pingottamatta pakkauksia etukäteen ja olla vaan rento mutsi, lähtemiseltä katkesi selkäranka. Siihen tarvittiin vain yksi lause  minun paikallaan jumittavaa lähtöä seuranneelta mieheltä:

K: Onko tässä mitään järkeä? 

T: Että onko järkeä! Mitä sä niinkuin tarkoitat? Ei teitenkään ole pelkästään järkeä ei kai tätä järjellä voi ainoastaan selittää. 

K: Kello on vaikka mitä kun me päästään perille, ihan pimeetä jo kohta ja talo ihan kylmä, puutakin menee mottitolkulla ja enkä mä tajunnu ettei me ehditä olla yhtään siellä, kun huomenna on se sun (typerä) valmennus. Tosi kiva lähteä heti aamusta johonkin SUN menoihin vetämään jotain traileria.

T: No ihan kiva, että tuli tässä vaiheessa mieleen, kun on takit jo päällä. Ja mä kyllä kysyin, että haluutko lähteä kuskaamaan ja silloin se oli susta ihan hyvä idea. Ja tää on ollu tiedossa kuitenkin jo monta päivää, että mennään.

K: Mutta mä tajusin sen vasta nyt oikeesti, ettei tässä ole mitään järkeä ja kun sulla tuntuu nyt kestävän. Sulla on ollu koko päivä aikaa.

T: Just joo. Mulla kestää. Haista  nyt ***** (ja muuta rakentavaa).

Murjotusta.

K: Mitä sä olet päättänyt nyt tehdä?

T: Ai minä? No mä olen kyllä ollut kokoajan lähdössä, mutta sulla tuntui olevan toinen mielipide.

K: No kyllä mäkin olen ollut lähdössä, mutta kun tää vaan kestää. 

T: No oisko hyvä itsekin tehdä jotain asian eteen.

K: Mulla on ollu omat kamat jo aikoja sitten autossa.

T: Omat joo, varmasti tosi raskasta oli pakata. Muistitkohan varmasti kaikki?

K: Jos tää on niin vastenmielistä sulle tää lähteminen, niin ihan hyvin voidaan jäädä kotiin.

T: No joo, yyyllätys. Mene sitten yksin käymään siellä hoitamassa ne kanat. (Ja katse ulos ikkunasta kaukaisuuteen.)

Lisää murjotusta. Aurinko laskee.

K: Mä lähden nyt sitten hoitamaan ne kanat.

T: Just. Kiitti sitte vaan.

K: Häh?

T: No että pilasit tän Vehkosuolle menemisen ja kaikki. Oisit sanonut, ettet halua sinne valmennukseen kuskiks. (Nyyh nyyh.)

K: Just joo.

Jumitusta.

K: No mitäs me nyt tehdään?

T: Meet autoon oottamaan. 

Keräsin loput tavarat, lapset, koirat ja itseni ja siirryn perässä autoon. Tankkasimme auton hiljaisuuden vallitessa. Ei haettu traileria menomatkalla eikä käyty kaupassa ajettiin vain Vehkosuolle ja aloimme lämmittää taloa. Tein kauppalapun, lähetin Keimon lasten kanssa Artjärvelle kauppaan ja lupasin sytyttää leivinuunin ja lämmittää saunan valmiiksi. Saunassakin oli vielä hiljaista, mutta ilmapiiri oli jo huomaavaisempi.

Niin, että rakas blogipäiväkirja. Luulen, että koko teatteri johtui vuodenaikaan liittyvästä taitekohdasta ja siitä, että Kepen ollessa hoidossa oli mahdollista kapinoida, sekoilla ja vetää överiksi. Viikonloppujen viettäminen Vehkosuolla on järjetöntä, kun illat pimenevät jo neljän jälkeen ja kaikki energia menee lämmittämiseen. Mutta en haluaisi sitä myöntää sillä se tuntuu pettämiseltä. Säilyttäisin mieluummin retkimielen mahdollisimman pitkään. En halua luovuttaa itseäni mukavuuksiin, joita kotona on tarjolla. Vehkosuon karut, kylmät ja työteliäät viikonloput karaisevat, antavat perspektiiviä. Ne vaan tuntuvat.

Rajan vetäminen on hankalaa. Hänellä on järki minulla tunteet, minulla järki hänellä tunteet. Eiköhän me tällä yhdistelmällä jatketa. 

Lauantaina menimme yhdessä valmennukseen. Siinä ei ollut järkeä, mutta meillä oli kivaa. Jätimme Kassen ystävän luokse ja ajoimme Porvooseen kuopuksen kanssa syömään naapurin suosittelemaan Nepalilaiseen. Ei järkeä, mutta kannatti. Aikaa yhdelle lapselle ja meille. Pilkkopimeällä saavuimme takaisin Vehkosuolle. Sauna jäi lämmittämättä ja siiderit juomatta, mutta peiton alle oli kiva mennä, kun ympärillä oli pelkkää hiljaista pimeyttä. Sunnuntaina Keimo raivasi ojaa ja lastasi polttopuut kärriin. Se sentään oli järkevää. Lähdin tallille ystävän kyydillä. Ei järkeä, mutta oli ystävä. Keimo ja Tuppe metsästivät Pöpikoiran rikkomasta verkosta karanneita kanoja. Yksi ei antanut kiinni vaan jäi pihalle. Lähtiessä huomasivat, että peräkärrin toisessa pyörässä oli liian vähän ilmaa ja pumppu kotona. Oli ajettava kotiin hakemaan pumppua ja palattava takaisin metsästämään kana ja noutamaan peräkärri. Ei mitään järkeä, mutta sellaista se joskus on.

P.S. Uusia suppilovahveroita havaittu ja kerätty. Hiiret olivat vieneet kaikki kuivumaan jätetyt härkäpavun palot. Että sentään.