Puisevaa puhetta

Riikan katutaidetta

Voi kunpa voisin uskoa ihmiskunnan järkiintyvän ja pystyvän pysäyttämään ilmastonmuutos. Säälin itseäni ja pateettisuuttani, etten usko meihin. Uskon kyllä mahdollisuuksiin teoriassa, mutta jos me emme jaksa, jos et sinä vaivaudu ja jos en minä viitsi tehdä sitä nyt, niin kuka ja koska? Minäpoika se kierrätän, jätän lihan syömättä, elän osan vuodesta ilman sähköä, valitsen mielelläni matalapalkkaisen työn jonne voin kävellä tai pyöräillä, kasvatan omat vihannekset, säästän vettä ja säännöstelen sähkön käyttöä, ostan harkiten ja opetan lapsiani tekemään samoin. Mikä minä olen silti mitään sanomaan. Perheessä on kaksi autoa, ikuisesti teollisia vaippoja kuluttava teini-ikäinen, kaasua tuottava hevonen ja moottoripyörä, tiski- ja pyykinpesukone sekä lämminvesivaraaja. Ei tästä tule mitään. Shit shit shit.

Aikuinen ihminen, kuten minä, voi joskus omata mielipiteen. Sellaiselle pitäisi olla vielä perustelut, jos haluaa olla vakavasti otettava eikä ainoastaan vain mielensäpahoittaja. Mutta minä en osaa tätäkään perustella ja lisäksi minulla meni yöunet ja hermot ja sitten tuli vielä tämä yksi dokumentti tähän päälle piinamaan. 

Olen jopa itse yllättynyt, miten sisälläni alkoi sihistä, kun ajoin iltahämärässä Vehkosuolle pari viikkoa sitten. Kun en kuitenkaan ole sellainen klassinen puunhalaajatyyppi. Eli hitot minä puista, niitä kasvaa lisää, mutta metsä ja kaikki ne helvetin metsät, jotka eivät enää KOSKAAN tule entisten tilalle. Anteeksi nyt, mutta kun tämä tunnekuohu taas vahvasti pyrkii päälle. Se metsäkone, joka siellä honkametsissä raivasi yötä myöten on perkeleestä. Ja kun en voi mennä ja raivota ja itkeä ja huutaa ja kiukuta, koska siinä on jonkun toimeentulo, perintö, omistaminen, kirjanpainajatoukkaa täynnä oleva runko, ehkä velan maksu tai pahimmassa tapauksessa sairauden tuomien kulujen kattaminen. Ne puut nyt vaan ovat oleet siellä pitkään, niin pitkään, ettei niitä voi millään perusteella joku yksi ihminen omistaa. Voiko maatakaan loppujen lopuksi omistaa. Ei voi. Ei vaan voi! (Ja kaikki caps lockilla huutaen). Valkoiset oli väärässä ja intiaanit oikeassa; maata ei voi omistaa.

Ei siinä, sotkettuun, revittyyn, ruopattuun ja raadeltuun maahan istutetaan kyllä puita ja saadaan kivaa metsäpeltomaisemaa. Toiminta ei nyt vedä vertoja sademetsän hakkuuseen, mutta paria korppia, pöllöä, kaurista ja muutamaa muuta eläintä saattaa hiukan nyppiä, kun niiden koti lähtee niiltä kysymättä nätisti nipussa kohti metsäyhtiötä. No, onneksi on oikeudet, joten me jokamiehet saamme edelleen rämpiä risukasoissa. Käydään katsomassa sitä ainutta siemenpuuksi jätettyä, joka myrskyssä ottaa sekin kaatuakseen. Metsän poika tahdon olla joo.  

Nyt kaikki metsän omistajat ja tuottajat siellä, että ei taida tyttö ymmärtää metsänhoidosta mitään. No ei ymmärräkään. Olen naiivi ja tunteikas samoaja, joka narisee "ku se yks metsä siin lähel oli mulle tärkee". Varmasti mittailisin itsekin runkoja setelimitalla, jos niitä omistaisin, joten kertokaa, että kannattaako metsän ja sen ekosysteemin kannalta laittaa kaikki kerralla nurin? Painaako vaakakupissa metsästä saatu mielihyvä ja muut arvot koskaan euroja enemmän? 

Tiedän, että Suomen pinta-alasta on metsien peitossa 75% ja puuston vuosittainen kasvu on poistumaa suurempi. Ihmisessäkin on melkein saman verran vettä, mutta muutaman prosentin nestehukka heikentää toimintakykyä ja 20% hukka tietää kuolemaa. Päätehakkuita on vuodessa vain vajaa prosentti metsäpinta-alasta ja uusi metsä on aina istutettava vanhan tilalle. Valtio jopa tukee metsänomistajaa, jotta metsiemme ekologinen kantokyky säilyisi. Monimuotoisuutta yritetään erilaisin toimintaohjelmin suojella, mutta ohjelmiin liittyminen ja niiden noudattaminen on kuitenkin metsänomistajalle vapaaehtoista ja varsinkin eteläisemmän Suomen metsänomistajan piireissä vähemmän suosittua. Tilalle kasvatettu puupelto ei vastaa enää metsää sosiaalisessa eikä kulttuurisessa merkityksessä. Mutta Suomen Metsäyhdistys är yyn, "metsä kuuluu kaikille",  mielestä metsää ei vahingoiteta kuin sen verran, että luonto voi palautua muutoksesta. Toisin sanoen turpaan vaan sen verran, kun keho kestää horjumatta. Onnistuukohan tämä metsien monimuoroisuuden säilyttäminen, kun ostajalle ja myyjälle pitää tulla siinä ohessa hyvä mieli också. Mitä mieltä ovat metsässä eränkävijät? Tuokaa nyt joku vähän valoa tähän pimeään päähäni. 

No, se, minkä takia ne puut tuli mieleen, oli dokumenttielokuva Before The Flood. Katsottavissa kokonaisuudessaan YouTubessa. 

Think:

What you eat

What you buy

How you get your power 

T: Confused treehugger