2.11.2015

Järki ja tunteet



Rakas blogipäiväkirja.

Viikonloppu meni... noh, ihan kivasti. Perjantaina Kepe meni hoitoon suoraan koulusta. Tuntuu, että edellinen hoitokerta oli ihan äsken, mutta toisaalta taas ikuisuus sitten. Pakkailin Kepen viikonloppukassin valmiiksi torstaina, mutta muiden tavaroiden osalta jätin, pyykinpesua lukuunottamatta, kaikki perjantaille. Ajattelin, että lähtö sujuisi löysemmin rantein nyt kun Kepen asioita ei tarvitsisi miettiä. Tavaroiden pakkaaminen (vaatteet, koiranruuat, kissanruuat, ruokatarvikkeet, kamera ja tietokone yms.), kaupassakäynnit ja tankkaukset sujuvat yleensä melko hyvässä yhteisymmärryksessä, mutta viimeinen rutistus ennen autoon siirtymistä on keskittymisen kannalta melko hermojakiristävä vaihe. Siksi teen mielelläni järjestelyt etukäteen niin pitkälle kuin mahdollista. Silti lähdön hetkeen kasautuu aina asioita, kuten: "Eikö teillä ole saappaita jalassa / pipoa päässä / käsineitä käsissä / paksumpaa paitaa takin alla / ulkohousuja jalassa?" tai "Ei saa päästää Harria ulos!" tai "Toitteko jo omat vaatteet kassiin?" tai "Miten tänne huoneeseen on saatu tällainen sotku, kun just siivosin?" tai "Pakkasitko ne koiranruuat" tai "Onko Harrille laitettu jo ruuat?" tai "Keskustellaan siitä tai tästä tai tuosta myöhemminnin, ei NYT!" tai "En tiedä nyt vielä onko meillä pitsaperjantai vai tortillaperjantai." tai "Loppuu se sählääminen ja loikkiminen siinä, kun Kepellä menee hermot (ja minulla samoin).". Samalla miettii pää kuumentuneena, onko Kepen lääkkeet ja vaipat, seuraavan päivän menoihin sopivat paremmat vaatteet kengistä ulkotakkeihin, omat meikit, kaikille pikkuhousuja, ruuantähteet kanoille pakattuna sekä ottaisiko mukaan jotain ekstraa, kuten kirjan tai puoliksi juodun viinipullon tai ratsastushousut. 

Mutta siis, kuten kerroin, yleensä kaikki menee kuitenkin melko sujuvasti ja pienellä rutistuksella olemme suoriutuneet kaupan kautta matkalle.

Mutta nyt perjantaina, kun ajattelin olla pingottamatta pakkauksia etukäteen ja olla vaan rento mutsi, lähtemiseltä katkesi selkäranka. Siihen tarvittiin vain yksi lause  minun paikallaan jumittavaa lähtöä seuranneelta mieheltä:

K: Onko tässä mitään järkeä? 
T: Että onko järkeä! Mitä sä niinkuin tarkoitat? Ei teitenkään ole pelkästään järkeä ei kai tätä järjellä voi ainoastaan selittää. 
K: Kello on vaikka mitä kun me päästään perille, ihan pimeetä jo kohta ja talo ihan kylmä, puutakin menee mottitolkulla ja enkä mä tajunnu ettei me ehditä olla yhtään siellä, kun huomenna on se sun (typerä) valmennus. Tosi kiva lähteä heti aamusta johonkin SUN menoihin vetämään jotain traileria.
T: No ihan kiva, että tuli tässä vaiheessa mieleen, kun on takit jo päällä. Ja mä kyllä kysyin, että haluutko lähteä kuskaamaan ja silloin se oli susta ihan hyvä idea. Ja tää on ollu tiedossa kuitenkin jo monta päivää, että mennään.
K: Mutta mä tajusin sen vasta nyt oikeesti, ettei tässä ole mitään järkeä ja kun sulla tuntuu nyt kestävän. Sulla on ollu koko päivä aikaa.
T: Just joo. Mulla kestää. Haista  nyt ***** (ja muuta rakentavaa).

Murjotusta.

K: Mitä sä olet päättänyt nyt tehdä?
T: Ai minä? No mä olen kyllä ollut kokoajan lähdössä, mutta sulla tuntui olevan toinen mielipide.
K: No kyllä mäkin olen ollut lähdössä, mutta kun tää vaan kestää. 
T: No oisko hyvä itsekin tehdä jotain asian eteen.
K: Mulla on ollu omat kamat jo aikoja sitten autossa.
T: Omat joo, varmasti tosi raskasta oli pakata. Muistitkohan varmasti kaikki?
K: Jos tää on niin vastenmielistä sulle tää lähteminen, niin ihan hyvin voidaan jäädä kotiin.
T: No joo, yyyllätys. Mene sitten yksin käymään siellä hoitamassa ne kanat. (Ja katse ulos ikkunasta kaukaisuuteen.)

Lisää murjotusta. Aurinko laskee.

K: Mä lähden nyt sitten hoitamaan ne kanat.
T: Just. Kiitti sitte vaan.
K: Häh?
T: No että pilasit tän Vehkosuolle menemisen ja kaikki. Oisit sanonut, ettet halua sinne valmennukseen kuskiks. (Nyyh nyyh.)
K: Just joo.

Jumitusta.

K: No mitäs me nyt tehdään?
T: Meet autoon oottamaan. 

Keräsin loput tavarat, lapset, koirat ja itseni ja siirryn perässä autoon. Tankkasimme auton hiljaisuuden vallitessa. Ei haettu traileria menomatkalla eikä käyty kaupassa ajettiin vain Vehkosuolle ja aloimme lämmittää taloa. Tein kauppalapun, lähetin Keimon lasten kanssa Artjärvelle kauppaan ja lupasin sytyttää leivinuunin ja lämmittää saunan valmiiksi. Saunassakin oli vielä hiljaista, mutta ilmapiiri oli jo huomaavaisempi.

Niin, että rakas blogipäiväkirja. Luulen, että koko teatteri johtui vuodenaikaan liittyvästä taitekohdasta ja siitä, että Kepen ollessa hoidossa oli mahdollista kapinoida, sekoilla ja vetää överiksi. Viikonloppujen viettäminen Vehkosuolla on järjetöntä, kun illat pimenevät jo neljän jälkeen ja kaikki energia menee lämmittämiseen. Mutta en haluaisi sitä myöntää sillä se tuntuu pettämiseltä. Säilyttäisin mieluummin retkimielen mahdollisimman pitkään. En halua luovuttaa itseäni mukavuuksiin, joita kotona on tarjolla. Vehkosuon karut, kylmät ja työteliäät viikonloput karaisevat, antavat perspektiiviä. Ne vaan tuntuvat.


Rajan vetäminen on hankalaa. Hänellä on järki minulla tunteet, minulla järki hänellä tunteet. Eiköhän me tällä yhdistelmällä jatketa. 



Lauantaina menimme yhdessä valmennukseen. Siinä ei ollut järkeä, mutta meillä oli kivaa. Jätimme Kassen ystävän luokse ja ajoimme Porvooseen kuopuksen kanssa syömään naapurin suosittelemaan Nepalilaiseen. Ei järkeä, mutta kannatti. Aikaa yhdelle lapselle ja meille. Pilkkopimeällä saavuimme takaisin Vehkosuolle. Sauna jäi lämmittämättä ja siiderit juomatta, mutta peiton alle oli kiva mennä, kun ympärillä oli pelkkää hiljaista pimeyttä. Sunnuntaina Keimo raivasi ojaa ja lastasi polttopuut kärriin. Se sentään oli järkevää. Lähdin tallille ystävän kyydillä. Ei järkeä, mutta oli ystävä. Keimo ja Tuppe metsästivät Pöpikoiran rikkomasta verkosta karanneita kanoja. Yksi ei antanut kiinni vaan jäi pihalle. Lähtiessä huomasivat, että peräkärrin toisessa pyörässä oli liian vähän ilmaa ja pumppu kotona. Oli ajettava kotiin hakemaan pumppua ja palattava takaisin metsästämään kana ja noutamaan peräkärri. Ei mitään järkeä, mutta sellaista se joskus on.

P.S. Uusia suppilovahveroita havaittu ja kerätty. Hiiret olivat vieneet kaikki kuivumaan jätetyt härkäpavun palot. Että sentään.



23 kommenttia:

  1. Kyllä vakka on kantensa valinnut.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Taitaa olla niin. Tai sitten on vaan kaksi kantta.

      Poista
  2. Voin kuvitella miten hermoja on kiristellyt, mutta ruudulta luettuna kuulosti silti jotenkin vaan symppikseltä.
    (Saako tulla hyvälle mielelle, ja jos, niin kuinka hyvälle?)

    Että syrän, ja silleen :)

    Semmosta se joskus on.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Saa tulla ihan niin hyvälle tuulelle, kuin vaan pystyy. Ollaan ilmeisesti vielä suhteellisen turvallisilla vesillä, jos ongelmat on sitä luokkaa, että ne jo kahden päivän päästä aiheuttaa komiikkaa.

      Syränterkuin, kaks teini-ikäistä.

      Poista
  3. Ihanan kamalaa :) Hirmu harvassa hommassa sitä järkee ei taida oikein olla, mutta tunteita sitäkin enemmän. Meillä ihan tämä elämän peruslähtökohta eli tämänkokoinen talo, ihan järjetöntä mutta ihanaa. Hevosten pito on myös herättänyt vakavaa keskustelua, mutta siinä ne nyt on ja ovat hamaan loppuun asti, joten minkäs teet ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onneksi on tätä järjetöntä vertaistukea. Mutta se rationaalinen vaihtoehto ei ehkä sovi kaikille. Eli ei muuta, kun aamutallille!

      Poista
    2. Olenkin aina kammonnut tylsää peruselämää eli vissiin sellaista rationaalista :) ...kohta iltatallille!

      Poista
  4. miten voikin kuulostaa niin tutulle :) voisin tähän lisätä, että meillä isäntä aina komentaa viimeseen tappiin muita, ja kun sitten kaikki hikisenä istumme autossa..niin herra itse alkaa hitaan valmistautumisen, pitkällä wc istunnolla yms aikaa vievällä roplauksella :D ja sitten kun viimein tulee autoon...pääsee mun suusta jotain hyvin rakentavaa, ja matkanteko voi alkaa kalisevan hiljaisuuden vallitessa...vaikka tämän tiedän tapahtuvan joka kerta..niin en vaan voi pitää suutani kiinni...meillä on nyt vähän sama tilanne tämän hevosen kanssa, vie huisin paljo aikaa tästä kaikesta muusta..mutta huomaan, kuinka paljon antaa mulle itselle ja tytölle hienoja kokemuksia..nyt tosin olimme koko viikonlopun tallilla maastakäsittely koulutuksessa, niin se herätti hieman tunteita :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jotenkin tosi outoa, ettei itselle voi mitään, kun sille päälle sattuu. Luonne on mikä on :)

      Miehillä on ihan oma lähtömeininki. Ne on omasta mielestä ensisijaisesti hyviä lähtijöitä. Sitten ne huutelee pakkaillessaan, että missä mun se ja se. Mitäs laittais päälle, oisko tää hyvä. Mutta siinä vaiheessahan itsellä on vain aikaa avustaa ja kannustaa, kun on jo valmiiksi miettinyt, mitä laittaisi päälle (ja pessyt ne miehenkin vaatteet).

      Poista
  5. Ihanan rehellinen kuvaus kakkosasunnon ihanuudesta. Ehkä tuo juuri sitä miksi meillä on tämä yksi ja ainoa. Mun tunteet ei kestäis ja miehen järki sanois ei. Vaan luulen että ei teille jäänyt paha mieli, ja olitte tyytyväisiä että menitte vaikka siinä ei olisi ollut järkeä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Yksi on kyllä sinänsä simppelimpi ratkaisu. Kahden kanssa tulee sellainen "olenpa retkellä" -fiilis. Sekin on ihan kivaa.

      Poista
  6. Pystyn NIIN samaistumaan. Ja meillä ei ole edes kuin omat ja koirien kamat huolehdittavana. Viimeksi viikonloppuna mykkäkouluilin ja kiukuttelin miehelle, joka, tekstarimuistutuksesta huolimatta, unohti illalliseen tarvittavat maustepussit kaupunkikotiin ja koirille pakkasesta mukaan napatun raakaruokapakkauksen omaan laukkuunsa (!) sulamaan. Välillä tuntuu, että kahden kodin väliä ravaamisen ainoa selitettävästi järkevä asia on just se, ettei siinä usein ole mitään järkeä ja SE tekee siihen kaiken maailman järjen. Oliko tässä nyt mitään järkeä? :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lisää vertaistukea, kiitos. Nyt kyllä kuulostaa, että tämä olisi jotenkin vastenmielistä, mutta kai mukavissakin asioissa voi olla varjopuolia. Pienet esteet vaan vahvistaa sitä onnentunnetta.

      Järkianalyysi oli minusta oikein sopiva. Just se tekee siitä järkevää.

      Poista
  7. Teillä sentään on (muka) joku syy, eli pakkaus ja purku, lähtö ja paluu. Monella ei ole sitäkään ja silti he jaksavat äksyillä toisilleen koko ajan. Relaa Tessa, ja muista ettei pidä pakittaa P-ruutuun!
    t.TainaN

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pitikin vastata jo edelliseen kommenttiisi, että parkkiteoriassa on varmasti jotain ideaa. Paitsi jos ajaa hevosmiehenparkin kautta, on vaan ehkä...laiska.

      Mä kyllä relasinkin, niin heti oli porukka ihan pasmat sekaisin. Liian hyvälle on oppineet. Mutta musta on sitten toisaalta älytöntä alkaa ihan vaan periaatteesta ajattelemaan itsekkäästi, jos kerran tykkäänkin järjestää asioita. Kepen takia on kai vähän ajautunut sellaiseen järjestelmään, että on itse vähän sen vankina. Hyvä välillä vähän tuulettaa.

      Poista
  8. Ahhaha, tämä on hersyvän osuva kuvaus meistä höpsöistä, jotka jaamme aikaamme kahden paikan välille. Näin syksymmällähän tuo justiinsa iskee. Mökkeilystä tulee työtä. Sitten on jotenkin ihanaa pitää pieni tauko, viettää viikonloppuja kotona. Perjantait, jolloin saadaan vaan olla töiden ja koulun jälkeen, tuntuvat ihanalta. Mutta ans kattoo, talven jälkeen kevään kutitellessa, iskee valtava kaipuu maalle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, se onkin koko jutun suola. Että molemmista paikoista saa revittyä parhaat puolet esille niin, että ei pääse kyllästymään kumpaankaan paikkaan.

      Poista