Kuvassa minä. En huuda. Haukottelen.
On se ihmistä imarteleva ilme. Kuvan julkaiseminen viestii itsekriittisyyden pulasta.
On syyslomailtu Vehkosuolla melkein viikko. Olen odottanut hetkeä, jolloin luen naistenlehteä, kudon, kirjoitan blogia, juon kahvia edellä mainittujen toimintojen ohessa, nostan jalat ylös saunassa ja kuuntelen hiljaisuutta. Ajan kanssa. Tähänastisista hetkistä pysähtyneimmät ovat olleet päivittäinen tiskaus ja ulkohuussikäynti. Kummastakaan en järin nauti, mutta näissä puuhissa olen huomannut saavani olla rauhassa.
Sitä aloin siinä tiskatessa miettiä, että mietinköhän sitten lasten muutettua kotoa pois, että kaipasin rauhaa, mutten tiennyt, että kun rauha laskeutuu, alankin kaivata älämölöä ja sitä kaikkea. Saattaa käydä niin, että asiat ja ajatukset pysyvät järjestyksessä ja ne löytyvät sieltä minne ne jätin, mutta ulkopuolisen epäjärjestyksen tuottajien puute tekee minut neuroottiseksi. Alan arkistoida – mapittaa, aakkostaa, luetteloida, värikoodata, lokeroida – enkä huomaa, että nyt meni överiksi. Kaaoksen kaipuussa.
Sanoin tänään lapsille keittiön pöydän ääressä, että voisin mennä kohta yläkertaan kirjoittamaan blogia. "Joo, äiti. Voidaanks me tulla sinne kanssa, jos ollaan ihan hiljaa?" Myönnyin. Mutta sitten lapset lähtivatkin ulos seuraamaan Keimon motocros-revittelyä. Minulla oli aikaa. Aloin piirtää hetken mielijohteesta. Piirrellessä meni puoli tuntia. Nyt menen kirjoittamaan, ajattelin. Menin yläkertaan ja totesin, että pitää vähän siivoilla. Sitten tajusin, että pitää alkaa lämmittää. Ei puita. Hain. Sytyttelin uuneihin tulia, vuorotellen, kun nyt eivät tahtoneet lähteä palamaan. Ulkona alkoi hämärtää ja moottoripyörän pärinä lakkasi. Koko porukka ryntäsi yläkertaan. Tunti hukkui, ketä syytän?
Kaaosteorian mukaan systeemin lopputulosta ei voi ennustaa systeemin alkutilasta. Todellisuus on monimuotoista, dynaamista ja ennustamatonta ja säännöllisyyden puuttuminen kuuluu asiaan. Lapsia omaavan henkilön kuulee usein huoahtavan, että tämä on yhtä kaaosta. Mitä sen sitten pitäisi olla? Miksi kaaos kuulostaa epämiellyttävältä tilalta? Ihminenhän on ITSE kaaos. Kaaos on luonnollinen tila.
Teksti vaikuttaa huolestuttavati siltä, että olen ehtinyt ajatella.
Vielä yksi juttu. Perhosefektin keksijä Edward Lorenz kysyi retorisesti, että "Voiko perhosen siipien heilahdus Brasiliassa aiheuttaa tornadon Texasissa?" Tätä teoriaanhan tukee moni ihmisen toiminto. Aikomus siirtää taulun paikkaa muuttuukin huonekalujen, huoneiden tai jopa koko asunnon paikan muutostyöksi. Lumipalloefektinäkin tunnettu.
Ihana blogi, nyt vasta ehdin tutustua enemmän. Upeita kuvia blogin täydeltä, mutta tekstien lukemiseen ei riittänyt aika. Tässähän olsi ainesta kirjaksi asti. Ihana koti ✿
VastaaPoistaHeippa hei, kiva saada uusi lukija. Ja kiitos kommentista.
PoistaItse pelkään metelin hiljenemistä jo nyt, kun olen sitä kurkkuani myöden täynnä. Itken aikuistuneita lapsia nyt kun ne ovat vasta syntyneet. Kyllä nämä ajatukset ovat saaneet minut tulemaan siihen tulokseen, että ihminen kaipaisi tasapainoista elämää! Että tässä metelin ja kaaoksen keskellä olisi olemassa säännöllisesti hiljaisia hetkiä, silloin se meteli ei olisi se elämän perussävy. Ja sitten vanhana asuisi syytinkituvassa oman lapsensa pihapiirissä ja saisi yhtä säännöllisesti hiljaisuutta elävöittämään muutamia lapsenlapsia.
VastaaPoistaHyvin sanottu on puoliksi suunniteltu. Puoliksi suunniteltu ei ole ollenkaan varma.
Niin se on. Mutta hienoa tajuta se jo nyt eikä vaan paahtaa menemään ja sitten liian myöhään alkaa arvostaa kaikkea. Minullakaan ei olisi mitään vanhaa perinnettä vastaan, että isovanhemmat olisivat samassa pihapiirissä. Itskin joskus sitten saisin olla.
PoistaMua huvittaa tuo kohta, että olet menossa yksin yläkertaan ja lapset kysyvät voivatko tulla mukaan, jos ovat ihan hiljaa. Mä voisin myös sanoa että tulkaa vaan, mutta käytäntö on opettanut, että meidän apinat eivät osaa olla hiljaa. Siis eivät...
VastaaPoistaKaaoksen keskellä elävänä täytyy tuottaa pettymys, en nauti tästä kaaoksesta. Meillä tosi kaaosta luo apinalauman lisäksi tämä jo puoli vuotta jatkunut remontti. Lapsikaaoksen siedän ja sen kanssa osaan elää, mutta tämä remppaosio jotenkin menee ihan yli... Mut kyl tää kai tästä... :)
Mukavaa viikonloppua!
Remontti onkin ihan kauheaa aikaa varsinkin, jos kaiken keskellä pitää elää. Mutta remontti ei kai ole kaaos siinä mielessä, että alkutilanteesta ei voisi ennustaa lopputilannetta. Lopputilanteen tiedostamisen vuoksi se onkin niin sietämätöntä.
PoistaKyl se siitä. Trust me :)
Heh, mulle tuli tosta lumipalloefektistä mieleen yksi tosielämän lumipalloefekti. Täällä sun blogissa viime vuonna ehdotit, että ihmisten pitäs saada ostaa nimikoitu joulukinkku ja seurata mitä sille kuuluu jne. Se oli joku kummipossut ry tai vastaava :D itse siellä kommenttilootassa kannatin ideaa, vaikka taisinkin väittää, että mua ei kinkku kiinnosta, mutta kummikalkkunan ottaisin heti. No, kävipä sitten kuitenkin niin, että hankin kaverin kanssa tänä vuonna kimppapossut ja ensi viikonloppuna leikkaan lihoiksi ensimmäistä omaa sikaani. Onnellisissa oloissa elänyttä sikaa :) Enkä olis taatusti uskonut, jos joku olis vuosi sitten väittänyt, että mulla on kohta oma sika. Mutta niinpä joskus puheet muuttuu teoiksi. Ja seuraavaksi tekisi mieli kasvattaa oma nauta, joten lumipalloefekti jatkuu...
VastaaPoistaAi että kun tämän lukeminen teki iloiseksi. Siis ihan tosi iloiseksi. Onnea onnellisista possusta. Jos sösisin lihaa, haluaisin sen tehdä juuri noin.
PoistaNyt on hyvä lumipalloefekti menossa. Toivottavasti saat tartutettua muitakin samaan hommaan.
"Alan arkistoida – mapittaa, aakkostaa, luetteloida, värikoodata, lokeroida – enkä huomaa, että nyt meni överiksi. Kaaoksen kaipuussa." Kuvailit tossa just minut. Paitsi että minä huomaan sen. :D
VastaaPoistaSe on parempi, kun tietää olevansa vähän epänormaali :D :D
Poista