Absolutismia

Heitin varjon seinälle, siitä tuli hämis. 

Joskus musiikki soi enemmän pään sisällä, kuin toisinaan. Aina soi vähän, mutta nyt paljommin. Olen koonnut Hiphop-tunnille soitettavat musiikit ja yrittänyt miettiä, mikä puree tänä keväänä parhaiten sarjamusiikiksi ja kestää kulutusta. Päädyin Britney Spearsin Scream & Shoutiin ja Cheekin Tinakenkätyttöön.  Tinakenkätyttö otettiin kirkuen vastaan, mutta Sream & Shout odottaa vielä intoutumista.

Olemme tuijotelleen perjantaisin Voice of Finlandia perheporukalla. Paistetaan valmispizzoja uunissa, kootaan "kisakatsomo" telkkarin eteen ja otetaan vähän iisimmin. Lasten varjolla on mukava luoda ja pitää yllä perinteitä, vaikka se nyt olisi telkkarisarjan katselu, karkkipäivä tai sanonta.

Äiti on periyttänyt minuun (ja siskooni) musiikkiperinteen. Äiti on perinyt sen omilta vanhemmiltaan ja isoäidiltään, mutta eritoten isältään eli muhalta. En voi vieläkään katsoa ja kuunnella Kirkaa niin, etten kuule korvissani muhan tuskaisen "Äääh" ähkäisyn.

 Me arvostamme, mutta myös arvostelemme musiikkia ja tämän vuoksi minulla on kieroutunut käsitys, että omistan absoluuttisen musiikinarvostelukyvyn. Arvioin tietäväisenä biisejä, esityksiä, bändejä ja laulajia. Omat löydöt ovat niin arvokkaita, että ne luulee omistavansa ja eriävä mielipide on väärä. 

Moniin muistoihin liittyy musiikki ja päinvastoin. 

Euroviisut on tietenkin aina otettu vakavasti ja etukäteen veikattu ja muka tiedetty voittaja. Yritän olla puuttumatta ja liikuttumatta, mutta en vain voi pitää näppejä erossa. Arvostelu on verissä. Ja vielä ennenkuin lapseni jyräävät omillaan, minun on absuluuttinen.

 Mikael Saaren We Should Be Through on tänä vuonna se paras. 

Voittaa tai ei, tässä on paljon ja enemmänkin.