Laitostumista

Kotona jälleen.

Palasimme viiden päivän mittaiselta sopeutumisvalmennuskurssilta, johon Kepen harvinainen kromosomipoikkeama avaa ovet perheellemme. Tämä oli meille kolmas vastaava kurssi, jollaiselle parhaimmillaan voi päästä hyvin perusteluin joka toinen vuosi (järjestäjänä Rinnekoti-Säätiön Norio-keskus).

Viisi päivää ja neljä yötä. Aamupala, päivällinen, välipala ja lounas noutopöydästä ja iltapala jääkaapista. Asuntolan ilmassa leijuu desinfiointiaineen ja höyrystyvän lihaliemen haju, joka takertuu hiuksiin ja vaatteisiin. Joku pyhkii pöydät jäljestäsi ja sauna lämpenee, kun laitat nimen listaan. Aamulla hoitaja hakee lapset päivätoimintaan, jotta me vanhemmat voimme keskittyä eri asiantuntijoiden vetämiin keskusteluhetkiin. Huolehdimme toinen toistemme menoista ja tuloista, kenenkään ei tarvitse huolehtia omista.

 Kuinka helposti sitä ihminen laitostuukaan. 

Kurssilla oli meidän lisäksi seitsemän perhettä. Kaikki perheet olivat jo kokeneita kurssilaisina ja erityislapsen vanhempina. Ehkä juuri siksi asioista päästiin puhumaan oikeilla nimillä jo kättelyssä. Kun pojan "munakarvat kasvaa" ja häntä "vituttaa", mutta on muuten kuusivuotiaan oloinen, äitiä ei aina naurata. Tai kun kesken shoppailun on riisuttava 13-vuotiaan tytön housut ja tuikattava epilepsialääke takapuoleen töllistelevien katseiden edessä, on oltava rautahermoinen. Mutta kyllä näille voi nauraa. 

Me voimme. 

Yhteinen retki Sealifeen

Kepe hämmästelee

Vatsalaukku sopeutui tarjontaan venyen, aineenvaihdunta lamaantui, reaktiokyky hidastui, mieli taantui ja ruumis laiskistui, mutta laitosmainen huolenpito antoi mahdollisuuden keskittyä johonkin muuhun, kuin arkeen. 

Sitä voi lomaksikin kutsua.