Voih, olen riutunut, kun en ole päässyt Vehkosuolle. Tie on aurattu, mutta tunnit loppuvat vuorokausista kesken. Palan halusta viedä kaikki haalimani ja lahjaksi saamani tavarat sinne. Paksu armeijan huopa, sammutuspeite, ensiapulaukku, villasukat, lusikka-haarukkateline, aurinkokennolamput, uunivuoka, matto...
Olen Vehkosuon sijaan käynyt tiuhaan menneessä ajassa lukemalla Pekka Öyryn muistelmia omasta nuoruudestaan, Muikkulan kylästä ja sen ihmisistä. En koskaan ole ollut kiinnostunut historiasta kouluaineena, vaikka halusinkin, mutta tuttujen paikkojen ja niissä vaikuttaneiden ihmisten historia minua kiinnostaa. Näistä Öyryn muistelmista luin kyläläisten elämästä ja sain taas lisää tietoa elinympäristöpankkiin.
Tiedämme Vehkosuosta vielä vähän, mutta tiedon saannilla ei ole kiire, sillä pienistä ripauksista koostuva tarina on jännempi. Ennen kuin palaset aukeavat ja osuvat kohdilleen, täytän puuttuvia omilla mielikuvillani. Tiedämme, että talon ovat rakentaneet ja siinä asuneet muurariveljekset perheineen. Paljastui, että eräs tuttavamme on ollut kotiapulaisena nuorena tyttönä talossa viimeiseksi asuneelle H:lle (kuva-albumista löytynyt kuva ohessa). Vuosi oli 1969 ja H nukkui peräkammarissa. Talo oli kovin kylmä talvella (se onkin jo selvinnyt meille) ja H oli tarkka emäntä ja kovin ystävällinen. Ellei muuta, niin aina yksi pala läskiä irtosi kotiapulaisen matkaan.
En oikein itsekään ymmärrä, miksi tuntematomat ihmiset ja heidän tavat silloin ennen kiinnostavat minua niin.
Ehkä he puhaltavat taloon sen viimeisen hengen, jota emme yksin ainoana pysty elvyttämään.
 |
| H ylpeänä talon ja pionien edustalla vuonna 1969. |
Olen lukenut myös ystävältäni lahjaksi saamaani kirjaa Hevosvoimat. Siinä erityisesti työhevoset ja niiden arvostus yhdeksi perheenjäneksi ja niihin liittyvät voimakkaat muistot ovat niin liikuttavia, että en kestä.
Tähän liittyvä mukavuus. Ilmoittauduimme Keimon kanssa metsätyöhevoskurssille tammikuun lopulla.
Keimoa kiinnostaa metsä, minua hevoset.
Mä pelkään hevosia ja isoja eläimiä muutenkin, mutta työhevosissa on jotain. Mun isä oli hevosmies. Ei sillä hevosia enää vuosikymmeniin ollut, mutta se tiesi niistä paljon, koska oli työuransa maamiehenä aloittanut hevosella. Ja talvella se kävi nuorena "rahissa" hevosen kanssa, kunnes joskus 60-luvun lopulla traktorit ja koneet syrjäytti hevoset. Mä en voi katsoa tanskalaisen maajussin työhevosjaksoja kyynelehtimättä, kun tulee aina mieleen, että tuonkin isä olis osannut opettaa. Jos olisin osannut kysyä, osannut edes olla kiinnostunut. Myöhä tavoitti.
VastaaPoistaAi niin, missä sellaisia kursseja muuten on?
VastaaPoistaVanha hevosmiestaito on jotain, mitä arvosta paljon. Nimenomaan se, mitä on hevosten kanssa eläessä ja työskennellessä tullut ja sukupolvilta toisille siirtynyt. Sitä oppii vain tekemällä ja molemmin puolisella kunnioituksella. Kyllä sekin on jotain, kun osaat nyt arvostaa isäsi taitoja. SInullekin on varmasti jotain jäänyt talteen.
PoistaKurssi on Kouvolassa, mutta niitä järjestetään ympäri Suomen. Kannattaa katsoa Suomen ratsujen sivuilta kohdasta: tapahtumakalenteri. Tässä linkki vielä: http://www.suomenratsut.fi/etusivu/tapahtumakalenteri
Se ihmistä lähellä oleva historiahan sitä mielenkiintoisinta onkin :) Tarinat tai kertomukset ja niiden sirpaleisuus... Se mikä valikoituu kuultavaksemme. Kouluhistoria valitettavasti tukahduttaa monen menneisyyskiinnostuksen. Jos joskus kaipaat vinkkejä miten tai mistä menneisyyden rippeitä voi metsästää niin multa voi kysyä vinkkejä.
VastaaPoistaKaipaan tottakai vinkkejä, kiitos! Olen jotakin sukutietoja löytänyt Sukuforumilta, mutta siellä tiedot loppuvat 1900-luvun alkupuolelle. Paikkakunnasta on tehty kyllä muhkeita historian kirjoja, mutta ne ovat liikaa minulle vielä tässä vaiheessa.
Poista