Jälkiä jättämättä

On meinannut pyrkiä päälle blogikirjoituskammo. Luulimme nimittäin Vehkosuon yksityisyyden tulleen loukatuksi. Tämän vuoksi (syystä, jonka kerron tuonnempana) aloin miettiä, että näinkö tällä rakkaalla kirjoitusharrastuksellani on kavalat seuraukset. Olenko ollut liian avoin, kertonut ja näyttänyt kuvin liikaa, pistänyt perheeni likoon uhaten heidän turvallisuuttaan menemällä liian pitkälle. Podin moraalista krapulaa ja punnitsin riskejä, sillä vaikka olen puhunut vain omasta puolestani enkä ole halunnut kirjoituksillani ketään ohjeistaa tai kenenkään valintoihin vaikuttaa, on aina mahdollista, että loukkaan jotakuta. 

Vehkosuon mysteeristen tapahtumien seurauksena minuun tunkeutui epämiellyttävää tunnetta, epäluottamusta ja epäilyä. Pidin blogia syyllisenä, jonka vuoksi aloin ulkoistaa itseäni kirjoituksistani. Blogi ei ole minä, minä en ole blogi. Suojeluvaistolleni sepitin turvamuurin ja sen varjolla annoin itselleni luvan jatkaa kirjoittamista. Mutta kävi niin, että tekstin henki sammui ja kirjoittamisen halu kuoli. Itselleni kirjoittamisen sijasta aloin raportoida.

Nyt, kun tapahtuman aiheuttama pöly on laskeutunut ja sen ratkeamisesta on toiveita, alan saavuttaa palan naiiviuttani ja sen myötä kerron avoimesti tapahtumista. 

Siispä:

Oli syysloman alku ja saavuimme Vehkosuolle aamupäivällä. Pävä meni polttopuita kannellessa, lämmittäessä, ruuan laitossa ja muissa arkihommissa. Illan hämärtyessä ja saunan lämmetessä söimme vielä iltapalaa ja saattelimme lapset nukkumaan. Makuuhuoneiden ilma oli vielä kosteaa ja kynttilän sytytettyäni päätin "avata" sängyn lämpenemään. Hämärässä ei nähnyt kovinkaan hyvin, mutta kuitenkin sen verran, että paikoiltaan heilahtaneen tyynyn alla, kauniisti keskitettynä, oli kourallinen jotain. Hyi että, ei kai kärpäsenraatoja, ajattelin. Ehkei sentään, muistuttaa enemmänkin karkkiläjää. Laaapseet, mitä tää nyt on! Ja: Taskulamppu tänne! 

Tyynyn alta löytyi kiviä. Sormenpään kokoisia, kauniisti nipussa. Joku eläin, mutta mikä, kun ei papanan papanaa tai muita jälkiä. Ja taas: Laaapset! Kuulustelua, tivaamista, suostuttelua, manipulointia ja uhkailua – tuloksetta. Kahden viikon takaisesta ei kenelläkään järkeenkäyvää muistikuvaa selitykseksi tälle. No, ei siinä sitten. Reippaalla äänellä lapsille pusi pusi, nukkukaa hyvin, äiti ja isi lähtee tästä saunaan. Saunan pimeillä lauteilla kääntyy katseemme hitaasti toisiimme, silmien valkuaiset vain paistaa, että mitä ihm... 

Aloitetaan selvitys: Viestiä ystäville facebookiin, jotta hah hah, nyt voi pilantekijä esittäytyä, tajuttu on. Moni tykkää, muttei ilmoittaudu. Lisää epäilyä, oliko ovi lukossa, miksi kuollut lintu oudossa paikassa, kuka päässyt avaimiin käsiksi, miksi vain kivet, mitä järkeä, yliluonnollistako? Googlekin jätti pulaan, ei tiennyt "kivistä tyynyt alla".

Niinpä olimme olevinamme niin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Vietimme tavallista syyslomaa. Teimme ruokaa kasvimaan ruusukaaleista ja mustajuurista. Lapset kruisalivat pyörillä ja seurustelivat kanojen kanssa, saunoimme, Keimo teki polttopuita, ajoi motocrossia pellolla, Kepe tyhjensi uunista tuhkat olkkariin ja pyöritti palloaan sotkussa riemuiten saavutuksistaan ja kuuntelimme pimeää ympärillämme. 

 Loman päätyttyä siirryimme takaisin nykykotiin. Tuli tunne, että jätimme talon oman onnensa nojaan, pimeään yksin. Pröystäilimme valolla ja helpolla elämällä. Kivet olivat menettäneet mystillisyytensä terän. Unohdettu.

 Viikko eteni ja Keimo teki kanojenhoitoreissun Vehkosuolle. Samassa yhteydessä päätti kurkata makuuhuoneeseen. Rauhallista. Tutut kivet pöydällä. Tyynyn alus oli tyhjä (kuka oikeasti luuli, että lisää kiviä). Mutta sitten... sänkytarkastuksessa päätyyn ripustetun huopapeiton uumenista alkoi ropista kiviä lattialle. Uusia, paljon. 

Ja kotiin pähkäilemään. Olisiko ne vain jääneet aiemmin huomaamatta? 

Seuraavana päivänä uusi tarkastus. Tyynyn alus, tyhjä. Päätyhuopa, kops, vain yksi kivi lattialle. Vilkaisu sängyn alle, jonne olivat edellisen päivän kivet jätetty – TYHJÄ! Peitot ympäri, petauspatja niskoilleen ja kas, sieltähän ne eläväiset kivet taasen löytyivät. Nyt alkaa jo naurattaa. Saatamme huokaisten päätellä asialla olevan vain jonkun yliluonnollisen tai sitten vain ummetuksesta kärsivän eläimen.  

Tällä tapahtumaketjulla on opetus. Jään sitä miettimään. Sillä välin annamme riistakameran kertoa, ken asioi sängyssämme. 

Ja jos jollain on vastaavista kivipesistä kokemusta, kertokoon.