Vapusta vappuun

 Kirppislöytö. 

Helou helou helou.

Kauhea paniikki, kun emme ole vielä ehtineet katsoa kaikkia Euroviisukappaleita ja vajaan viikon päästä pitäisi olla kipaleet hallinnassa. En jostain syystä löytänyt katselmuksia, mutta my dier old friend Olga sanoi, että on ne siellä. No on ne siellä ja eilen on hiki otsalla katsottu 2/5 Euroviisaita. Lista on jaoteltu "hyvät" ja "ehkät", mutta en voi vielä kertoa kesken katselmusten. Tänä vuonna kannusta kyllä Suomea, kuten aina, mutta lippu ei ihan hirveän korkealla ole.

Mutta vappua vietimme Vehkosuolla aivan kuin mitään tällaista tietämättömyyden uhkaa ei olisikaan.  Kepe oli sunnuntaihin asti mukana touhuissa ja pääsi sitten lämmittelemään tuttuun hoitokotiin loppulomaksi. Kylmä oli muutoin, paitsi saunassa ja kaksi minuuttia lauantaina ennen kuin alkoi taas sataa. Vieraita kävi oikein kahtena päivänä ja me yhtenä toisaalla. Oikein kivaa.

Nautin, vaikka väkisin.

Jugurtit jäässä aamupalalla.

 Keimo investoi akkukäyttöiseen kulmahiomakoneeseen ja rakensi saunaan uuden alaporrasjakkaran, joka on varmasti englanniksi an understepstool. Tuppe sai myös testattavaksi vetosahan, joka toimi vallan mainiosti pikkunikkaroijan ja vähän isommankin kädessä. Onneksi kouluihin ei tajuta hankkia tuollaisia sahoja, oppisivat oppilaat vielä, että sahaaminen voi olla helppoa ja kivaakin. 

Puuhommat on kovvoo hommoo. 

Se tilaamani vedensuodatin tuli jo! Tosi nopsaa oli toimitus Hollannista. Suodatin oli käytössä nyt Vapun ajan ja toimi moitteettomasti. Lähdevesi oli kirkastunut sitten viime näkemän, mutta kuten aiemmin mainitsin, emme ole sitä testanneet missään ja vedessä voi hyvinkin olla jotain epäsuotuisaa. Suodattaminen kesti aluksi kauemmin, mutta prosessi nopeutui, kun suodattimet täyttyivät vedellä. Suodattaminen loppui, läsäiliössä oli jäljellä enää litra ja jatkui vasta, kun lisäsi uutta vettä. Eli tulkitsin sen niin, että vain yhden litran suodattaminen ei onnistu. Vesi maistui suodatuksen jälkeen yhtä hyvältä kuin aiemminkin eli hyvältä tai ei miltään. Vaikka kyseinen suodatin on muihin painovoimalla toimiviin "kannusuodatinjärjestelmiin" verrattuna tehokkaimmaksi todettu, se ei listan mukaan poista esimerkiksi nitraattia tai nitriittiä. Tuli tarkistettua tämä, koska törmäsin julkaisuun, jossa kerrottiin avohakkuiden aiheuttavan useiksi vuosiksi nitraattikuormituksia lähipohjavesiin. No tietenkin. Ei auta, kun sulkea silmät ja lopettaa liika ajattelu. Voisi muuten ajatella, että kalliin merkkiämpäritornin voisi korvata askartelemalla itse kahdesta ruostumattomasta teräspönikästä ja hanasta vastaavan ja ostaa settiin reilun satasen maksavan suodatinparin. 

Kävin keräämässä (ontuen) kuusenpihkaa. Olenhan tämän saanut aikaisemmin ulkoistettua Keimolle, mutta nyt hän vain puita kantoi ja pilkkoi, eikä muka ehtinyt. Itse piti. Sehän on kivaa se metsässä samoilu, kuten aina, mutta ensimmäisten ahnaiden löytöjen jälkeen aloin kuulla, kun ne puhui. Puut. Whaat! Keskustelin niiden (puiden) kanssa niiden kokemista kolhuista ja se niiden älytön hyvyys ja pyytettömyys alkoi rasittaa omaatuntoa. Jonka vuoksi jouduin tietenkin ottamaan pihkaa paljon hellävaraisemmin. Ne puut väläytti minulle sellaista Men In Black unohdustikkua, koska tarinoden sisältöä en enää muistanut metsästä poistuttuani. Purkitettuja salaisuuksia on siis luvassa kohta lisää Vehkosuon kuusenpihkvoiteen muodossa.

Siellä se suodatin komeilee.

Saunajakkarasta tuli muuten hieno (vaikka en tietysti tekijälle ääneen sitä sanonut, hyvänen aika).  Uusi V-logitus eli Vehkosuon Tubetus (Tuhkosuon Vebetus) TÄÄLLÄ, josta voi omin silmin todeta sen jakkaran hienous ja miten minä selvisin vedensuodattimen kasaamisesta. Bonusraidalla  arkistojen pölyistä löytynyt olkkarin remppa, jossa saattaa olla hieman vääristeltyä totuutta. 

Hei sitten!

Miksi juuri tämä talo?

Suvi Omppula-blogista haastoi minut kertomaan (syyskuussa 2014) siitä, miten päädyimme tähän taloon. Suvi oli itse lukenut Tuuma-lehdestä Joni Rouskun kirjoittaman artikkelin, joka pohjautui Rouskun tekemään graduun "Olen aina halunnut asua täällä." Suomalainen vanha puutalo asumisunelmien kohteena, lohduttajana ja minuuden peilinä 1967 - 2013. (Rousku, J. 2014). Gradu on luettavissa täällä. Gradussa käytetään lähdemateriaalina Avotakka -sisustuslehden kotiesittelyjä vuosilta 1967 - 2013. Koska Avotakan kodeiksi on valikoitu pääosin luovilla aloilla työskentelevien keskiluokan ja ylemmän luokan asuinsijoja, perheemme voidaan katsoa jäävän kohderyhmän ulkopuolelle. Lisäksi tutkimuksen kohteena olivat vanhat puutalot, ei kivi tai betonitalot, kuten meidän, mutta luulen kuitenkin idealismin olevan vanhan talon ostajalla ja maalle haluavilla saman suuntainen.

Tutkimuksen tiivistelmän luettuani, totesin, että kohderyhmän maallemuuttoon oli saattanut johtaa leveoton ja hektinen asuinympäristö taikka henkisesti vaativa ja stressaava työ. Maallemuutto ja vanhan talon remontoiminen on palvellut ihmisten kotiseutukaipuuta (sopeutumattomuutta kaupunkiin), itsensä toteuttamista, minuuden ja luovuuden etsintää ja vastapainon hakemista paineistettuun ja kiireelliseen työhön (Rousku, 2014). Meidän tapauksessa kyse oli aluksi aivan muusta.

Vaikka blogini on perustettu ensisijaisesti Vehkosuohon liittyviä asioita varten, kerron lyhyesti ensin kotikodin hankinnasta, koska sekin on vanha talo. Silloin (vuonna 1997) etsimme pientä taloa ensiasunnoksi, jonne voisimme suurine koirinemme ja taakse jääneine kerrostalokokemuksinemme muuttaa. Ensisijaisena toiveena oli "korpi", jossa naapurit olisivat kaukana ja eritoten me kaukana häiritsemästä naapureita. Sijantitoive oli töiden, tuttavien ja sukulaisten vuoksi Lahti-Kouvola -välillä. Muutamia taloja ehdimme vilkaista kunnes saimme vinkin pienestä mummonmökistä. Muistan vieläkin, kun ajoimme anoppini kanssa talon ohi, hän painoi kaasua todettuaan talon olevan "niin pieni" ja minä venytin ihastuksissani kaulaa nähdäkseni enemmän. Tietenkin halusin päästä katsomaan taloa tarkemmin. Silloin jo parikymppisenä erikoismaalariksi valmistuneena osasin arvostaa vanhoja peiliovia, kuusiruutuisia ikkunoita, pystyuunia ja keittiön puuliettä. Romahtanut välipohja tai 90-luvun muovimatot eivät päätöstä heilauttaneet. Pääasia, että taloon pystyi muuttamaan heti. Periaatteista tärkein, eli naapureiden etäinen sijainti, kumoutui mennen tullen. Vaikka päädyimmekin lasten synnyttyä laajentamaan taloa ja asettumaan asumaan ihan tosissamme, emme lakanneet haaveilemasta hiljaisuudesta ympärillämme. Toisaalta olemme todenneet keskeisen sijainnin olevan erittäin kätevää asioinnin, työn, koulujen ja harrastusten kannalta.

(Jos kotikodin vaiheet kiinnostaa, sivupalkin hakusanoista kannattaa klikata koti.)

Haave vanhasta talosta, kesäasunnosta, keskellä metsää alkoi elää, kun hankin oman hevosen. Pelkkä haaveilu olisi riittänyt vielä moneksi vuodeksi, mutta toteutuikin nopeammin kuin oli tarkoitus. Höpisin aina silloin tällöin ääneen Keimolle, että "joku paikka metsän keskellä, mutta kuitenkin lähellä kotikotia, jotta voisimme matkustaa kaikkina vapaa-aikoina liikenteen ja ihmisten melusta pois, laho ja ränsistynyt, alkeelliset olosuhteet, villiintynyt piha ja äärettömän halpa hinta". Kesällä 2012 tapahtui ensimmäinen askel kohti todellisuutta, kun olin ratsastuslenkillä tehnyt havaintoja parista tyhjillään olevasta talosta ja johdattelin Keimon "vahingossa" autoajelulle samoille suunnille. Tämän jälkeen Keimo alkoi kuunnella, siis oikeasti kuunnella ja tajuta, mistä puhuin. Tietenkään ne kaksi taloa ei ollut myynnissä, koska suurin osa maaseudulla autioina olevista taloista ei vaan ole myytävänä koska niitä ei ole tarve myydä, kun omistajalla ei ole pikkurahan tarvetta, talon alla oleva maa on arvokasta tai talo on jäänyt perikunnalle roikkumaan tunne- tai muusta ratkasemattomasta syystä. 

Seuraava siirto oli "vähän katsella" netistä välityksessä olevia taloja. Siinä saattaa käydä niin, että joku herättää kiinnostuksen eikä jätä enää rauhaan. Niin kävi Vehkosuon kanssa. Pyyntihinta oli aivan liikaa meille ja talo, pellot ja metsä isompia, kuin villeimmissä haaveissamme olimme toivoneet omistavamme. Katsomaan lähdimme kuitenkin siltä istumalta. Melkein kaikki näkemämme oli meitä varten. Otti päähän. Muutama levoton päivä, keskustelua, asian pyörittelyä (onko järkee vai ei), pankkiin soittelua, epäröintiä ja itsensä vakuuttelua, kunnes teimme toiveikkaan tarjouksen. Tarjous ei tietenkään mennyt läpi ja myyjä halusi odottaa seuraavaa virallista näyttöä ennen uusia siirtoja. Ostopäätöksen tehtyämme paineensietokyky oli surkeaa; tiuskimme ja riitelimme turhautuneina kun näyttöä edeltävinä päivinä asia ei tuntunut edistyvän mihinkään eikä sen eteen voinut tehdä mitään. Metsän ja pellon rajojen katselu erilaisista karttaohjelmista oli ainoita konkreettisia asioita mitä kykenimme tekemään. Itse näyttöpäivänä teki mieli hinkua ja kinuta kaikille läsnäoleville ääneen "mutku mä haluan!" (taisin sen tehdäkin). Taas uusi tarjous ja niin kauhea paniikki ja jännitys, että Keimoltakin meni yöunet ja se on jo vakavaa. Itse taisin nukkua kerrankin pelkästä lamaannuksesta.

Mutta miksi juuri Vehkosuo. Vanhaa olemme saaneet remontoida, hakata halkoja ja sytyttää tulta uuneihin, kuunnella lattioiden narinaa, istua vetoisissa huoneissa villasukat jalassa, tehdä lumitöitä ja kerätä marjoja marjapensaista. Vastaus lienee tie, joka vie keskelle metsää, omaan rauhaan. Perillä on talo, piha, navetta, pellot ja metsä – ne kaikki meille ja eläimillemme käyttövalmiina ja mahdollisuuksina. Historia, siihen liittyvät tarinat, edeltäjiemme selviytyminen keskellä metsää ympäri vuoden ja pitkän talven kylmässä ja pimeässä. Pelkistetty asuminen on kiehtovaa ja antaa perspektiiviä, pistää oman itsensäkin koetukselle ja vie asian ytimeen antaen kuitenkin armoa olemalla valinta ja vaihtoehto. Kyllä sitä voi sanoa lohduttajaksi ja minuuden peiliksikin. Perhetasolla Vehkosuo on kuin hiili, johon kaikki haluamme puhaltaa. Se on meidän oma yhteinen juttu ja mitä sitten siellä ikinä teemmekään, teemme omaksi iloksi.

Kiitos Omppulaan tästä muistelumatkasta. Tuli tietenkin järjetön hinku päästä taas Vehkosuolle. Kohta se taas koittaa. Jos innostuit aiheesta ja sinulla on omia muistoja, lukisin mielelläni niistä. Kommenttilaatikossa on tilaa tarinoille!

Ja jos olet Facebookissa, liity seuraamaan Pelastetaan vanhat talot -ryhmää. Mielenkiintoinen.

Jälkiä jättämättä

On meinannut pyrkiä päälle blogikirjoituskammo. Luulimme nimittäin Vehkosuon yksityisyyden tulleen loukatuksi. Tämän vuoksi (syystä, jonka kerron tuonnempana) aloin miettiä, että näinkö tällä rakkaalla kirjoitusharrastuksellani on kavalat seuraukset. Olenko ollut liian avoin, kertonut ja näyttänyt kuvin liikaa, pistänyt perheeni likoon uhaten heidän turvallisuuttaan menemällä liian pitkälle. Podin moraalista krapulaa ja punnitsin riskejä, sillä vaikka olen puhunut vain omasta puolestani enkä ole halunnut kirjoituksillani ketään ohjeistaa tai kenenkään valintoihin vaikuttaa, on aina mahdollista, että loukkaan jotakuta. 

Vehkosuon mysteeristen tapahtumien seurauksena minuun tunkeutui epämiellyttävää tunnetta, epäluottamusta ja epäilyä. Pidin blogia syyllisenä, jonka vuoksi aloin ulkoistaa itseäni kirjoituksistani. Blogi ei ole minä, minä en ole blogi. Suojeluvaistolleni sepitin turvamuurin ja sen varjolla annoin itselleni luvan jatkaa kirjoittamista. Mutta kävi niin, että tekstin henki sammui ja kirjoittamisen halu kuoli. Itselleni kirjoittamisen sijasta aloin raportoida.

Nyt, kun tapahtuman aiheuttama pöly on laskeutunut ja sen ratkeamisesta on toiveita, alan saavuttaa palan naiiviuttani ja sen myötä kerron avoimesti tapahtumista. 

Siispä:

Oli syysloman alku ja saavuimme Vehkosuolle aamupäivällä. Pävä meni polttopuita kannellessa, lämmittäessä, ruuan laitossa ja muissa arkihommissa. Illan hämärtyessä ja saunan lämmetessä söimme vielä iltapalaa ja saattelimme lapset nukkumaan. Makuuhuoneiden ilma oli vielä kosteaa ja kynttilän sytytettyäni päätin "avata" sängyn lämpenemään. Hämärässä ei nähnyt kovinkaan hyvin, mutta kuitenkin sen verran, että paikoiltaan heilahtaneen tyynyn alla, kauniisti keskitettynä, oli kourallinen jotain. Hyi että, ei kai kärpäsenraatoja, ajattelin. Ehkei sentään, muistuttaa enemmänkin karkkiläjää. Laaapseet, mitä tää nyt on! Ja: Taskulamppu tänne! 

Tyynyn alta löytyi kiviä. Sormenpään kokoisia, kauniisti nipussa. Joku eläin, mutta mikä, kun ei papanan papanaa tai muita jälkiä. Ja taas: Laaapset! Kuulustelua, tivaamista, suostuttelua, manipulointia ja uhkailua – tuloksetta. Kahden viikon takaisesta ei kenelläkään järkeenkäyvää muistikuvaa selitykseksi tälle. No, ei siinä sitten. Reippaalla äänellä lapsille pusi pusi, nukkukaa hyvin, äiti ja isi lähtee tästä saunaan. Saunan pimeillä lauteilla kääntyy katseemme hitaasti toisiimme, silmien valkuaiset vain paistaa, että mitä ihm... 

Aloitetaan selvitys: Viestiä ystäville facebookiin, jotta hah hah, nyt voi pilantekijä esittäytyä, tajuttu on. Moni tykkää, muttei ilmoittaudu. Lisää epäilyä, oliko ovi lukossa, miksi kuollut lintu oudossa paikassa, kuka päässyt avaimiin käsiksi, miksi vain kivet, mitä järkeä, yliluonnollistako? Googlekin jätti pulaan, ei tiennyt "kivistä tyynyt alla".

Niinpä olimme olevinamme niin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Vietimme tavallista syyslomaa. Teimme ruokaa kasvimaan ruusukaaleista ja mustajuurista. Lapset kruisalivat pyörillä ja seurustelivat kanojen kanssa, saunoimme, Keimo teki polttopuita, ajoi motocrossia pellolla, Kepe tyhjensi uunista tuhkat olkkariin ja pyöritti palloaan sotkussa riemuiten saavutuksistaan ja kuuntelimme pimeää ympärillämme. 

 Loman päätyttyä siirryimme takaisin nykykotiin. Tuli tunne, että jätimme talon oman onnensa nojaan, pimeään yksin. Pröystäilimme valolla ja helpolla elämällä. Kivet olivat menettäneet mystillisyytensä terän. Unohdettu.

 Viikko eteni ja Keimo teki kanojenhoitoreissun Vehkosuolle. Samassa yhteydessä päätti kurkata makuuhuoneeseen. Rauhallista. Tutut kivet pöydällä. Tyynyn alus oli tyhjä (kuka oikeasti luuli, että lisää kiviä). Mutta sitten... sänkytarkastuksessa päätyyn ripustetun huopapeiton uumenista alkoi ropista kiviä lattialle. Uusia, paljon. 

Ja kotiin pähkäilemään. Olisiko ne vain jääneet aiemmin huomaamatta? 

Seuraavana päivänä uusi tarkastus. Tyynyn alus, tyhjä. Päätyhuopa, kops, vain yksi kivi lattialle. Vilkaisu sängyn alle, jonne olivat edellisen päivän kivet jätetty – TYHJÄ! Peitot ympäri, petauspatja niskoilleen ja kas, sieltähän ne eläväiset kivet taasen löytyivät. Nyt alkaa jo naurattaa. Saatamme huokaisten päätellä asialla olevan vain jonkun yliluonnollisen tai sitten vain ummetuksesta kärsivän eläimen.  

Tällä tapahtumaketjulla on opetus. Jään sitä miettimään. Sillä välin annamme riistakameran kertoa, ken asioi sängyssämme. 

Ja jos jollain on vastaavista kivipesistä kokemusta, kertokoon. 

Alussa ja lopussa

Eino se siellä pihalla puhaltaa kirkkaalta taivaalta. Minä olen aina ollut jollakin lailla muutosvastarintainen, vaikka sopeutuvainen silti. Olen myös ilmastonmuutosvastarintainen, enkä pidä muutoksen tuulista.  

Eino-myrsky ei silti aiheuttanut suuria vastatuulia henkilökohtaiseen elämääni. Vehkosuon puolimetriset seinät eivät puhurissa vavisseet, tuuletuksen voiman tunsi sisäilman nopeutuneella vaihdolla ja viilenemisellä ja uunit vetivät melkein matotkin lattialta. Ikkunoista näki, kun puut kumartelivat nöyrinä joka ilmansuuntiin ja satunnaisia esineitä lenteli pitkin pihoja, mutta siinä kaikki. 

Eilen vietettiin useissa suomalaisissa talouksissa Eart Hours:ia vapaaehdottomasti. Vehkosuolla sähkökatkokset ovat hauskoja ja jatkuvan komiikan aihe. "Me täällä kynttilän valossa odotellaan sähköjen palautumista – ei o vielä näkyny." 

Eihän me edes tiedetty, että koko kylä oli pimeänä useita tunteja. Tuli väistämättä kaikkivoipa olo ja heti sen perään pikkuisen ummikkomainen.

Kuu kyllä paistoi yöllä niin, ettei keinovaloa tullut ikävä. 

Keimo inspiroitui herttaisiin ja söpöihin kuviin...

–K-18

Sunnuntaina Keimo ahkeroi navetan päädyn lahovaurion parissa. Tulos oli erinomainen. 

Olisin ylpeä itsestäni, jos olisin tehnyt tuon. 

Tämän Keimon bongaaman näkymän myötä toivotan mukavaa viikkoa ja lohdullista mieltä. 

Eikä vähiten siksi, että monen ihmisen "Lopussa oli (myös) Vehkosuo".

Tikanderin linna

Navetan rapuilla Kasse syksyllä 2012. Kuva: Keimo

Sain vihdoin skannatuksi artikkelin Kovolan Sanomista vuodelta 1974 (19.1.1974 – N:o 17 – 8), jonka sain Tikanderin Mannen lapsen lapselta hänen piipahtaessa Vehkosuolla. 

Tikanderin suku on tunnettu puutöistään ja kirjasta Iittiläisiä puuseppiä (L. Sammallahti, SKS 1996)  löytyy kymmenisen sivua Mannen isän isän, Taavi Ticcanderin, joka tunnettiin paremmin nimellä "Härkälän nikkari",  taidokkaista puutöistä (s. 66-76).  Ja kuten lehtiartikkelissakin mainitaan 

Härkälän nikkarin huonekalujen tyyli tuli sittemmin niin tunnetuksi, että paikkakunnan muutkin nikkarit jäljittelivät sitä. Sen vuoksi onkin vaikeaa varmasti sanoa, onko jokin esine hänen tekemänsä, vaiko jonkun toisen. Vain silminnähtävästi heikompo työ pn ehkä ainoa todiste siitä, että esine ei ole hänen käsialaansa. Olisi ollut mainio asia, jos hän olisi ymmärtänyt varustaa valmistamansa kalut nimikirjaimillaan tai vissillä puumerkillä. 

Vehkosuolla asunutta Tikanderin Mannea kutsuttiin isän isän tittelin mukaisesti "Nikkarin Manneksi" vaikka hän olikin jo toisen polven muurari, eikä puuseppä, kuten isän isänsä vielä oli. 

Käsitykseni mukaan Manne rakensi ensimmäisen vaimonsa, Aleksandra Abrahamintytär, naituaan hirsitorpan (joka nyt siis minun ateljee!) ja raivasi maat pelloiksi "viraapelityönään" muurarintyön ohessa. He saivat viisi lasta. Sittemmin Aleksandran kuoltua, Manne otti toisen emännän, Hildan, jonka kanssa hän rakensi kaksikerroksisen tiilitalon. Heille syntyi kaksi lasta. Manne kuoli kotonaan Muikkulan Vehkosuolla 9.12.1952. Vielä vuonna 1974, lehtiartikkelin ilmestyttyä, Hilda asui Vehkosuon tilalla iäkkäänä (85 vuotiaana ilman sähköä, juoksevaa vettä ja puhelinta!).

Minä haluisin kovasti tietää, miksi talossa on kaksi erillistä asuntoa. Minulle on kerrottu, että Tikanderin veljekset rakensivat yhdessä talon, mutta asuivatko he yhdessä? Olen kuullut, että Mannen veli (Paavo?) oli kenties rakentamassa, mutta asui kuitenkin itse omalla pienellä tilallaan Taasiassa. Haluaisin tietää myös, mihin tarkoituksen kellarikerroksen huonetta on  käytetty. Itse olen arvioinut sen olleen taloushuone maidon, lihan yms. käsittelyyn. Ja mitä eläimiä navetassa on ollut. Ainakin kaksi lehmää parressa, lampaita, hevonen? Entä mitä pellolla on viljelty? Entä missä tarkoituksessa tilalta lohkottu "lärvätsalon" tupa on ollut?

Ennenkaikkea olen kuitenkin todella onnellinen, että olen saanut haltuuni niin paljon merkittävää historiaa. Kunnioitan suuresti sitä työtä ja siihen uhrattua aikaa, jota Vehkosuon pikkutilan pystyttäminen on vaatinut.

Pahoittelen artikkelin huonoa laatua. Avaa kuva uuteen ikkunaan ja suurenna, niin saat tekstistä paremmin selvää.

Kevät koittaa Vehkosuolle

Mitä pidemmälle talvi jatkuu sitä epätodellisemmalta Vehkosuon olemassaolo tuntuu.
On aika ottaa Vehkosuon kevätpäivitys.

Vehkosuota on kutsuttu ennen meitä Tikanderin linnaksi. Saamiemme tietojen mukaan, talon rakensivat Tikanderin muurariveljekset vuonna 1930. Linnan maine on tietenkin peräisin talon jylhästä ulkonäöstä. Kolmekerroksinen talo on muurattu betonitiilistä, jotka on kasattu jykevän kivijalan päälle. Toinen veljistä asui perheineen alakerrassa, toinen yläkerrassa. Molemmilla omat keittiöt liesineen ja prameat kakluunit kamareissa. 

Talon kellarikerroksen pesutiloista ja saunasta on jäljellä enää muisto.
Edelliset omistajat hankkivat pihalle pienen kevythirsisaunan.

 Kuulemamme mukaan aitaksi ristitty, pihamaalla nököttävä hirsirakennusvanhus on vieritetty talon tieltä sivuun. Jäljellä on käytännössä enää katto ja kehikko. Muutama ikkuna ja ovi on ikävästi vaihtunut uudempiin.

 Navetassa on paikat kahdelle lehmälle, lampaita tai vuohiakin on selvästi ollut. Huhupuheiden mukaan maiden rajalla, "lähteen luona", on vietetty railakkaita ryyppyjuhlia. Jostain syystä kuitenkin meidän navetassa lattiaa on levytetty tanssilattiaksi, seinän vierustaa kiertää pitkät penkit ja seinille on ripustettu Karjala-kylttejä...

Mailla on myös melko uusi lato ja romahtamaisillaan oleva työkaluvaja. 

Maata on melkein kuusi hehtaaria, josta noin puolet metsää, puolet avo-ojitettua peltoa.

Taloon ei tule sähköä ja vettä, viemäri on, mutta emme vielä tiedä mihin se johtaa. 

Ostimme paikan syksyllä 2012. Me olemme Vehkosuon toiset suvun ulkopuoliset omistajat. 

Mistä V-suon hankinnassa ja olemassaolossa olikaan kyse?

Vehkosuo merkitsee hiljaisuutta ja rauhaa. 

Vanha omakotitalomme on rakas ja itselle muokattu. Kodin vieressä kulkevaa valtatietä ei toivomuksistamme huolimatta olla siirretty, joten rauhaa ja hiljaisuutta haetaan Vehkosuolta. Kotitalosta pidetään kiinni, koska koulu, kaupat ja harrastukset ovat arkena lähempänä.  

Vehkosuo on lähellä.

Kakkoskotia etsittiin läheltä, jotta kotilogistiikka toimisi mahdollisimman mutkattomasti. Vehkosuo on oman kunnan alueella, emme ole kesäpaikassakaan ulkopaikkakuntalaisia. Vehkosuolle voi ajaa kolmea eri reittiä, jotka kaikki ovat noin 20 km. Emme piiloudu sukulaisilta tai ystäviltä, he saavuttavat meidät yhtä helposti kuin aiemmin ja ovat aina tervetulleita.

Vehkosuo on vanha.

Kaikki talon ja pihan elementit ovat alkuperäisessä mallissaan; lautalattiat, uunit, ovet, ikkunat, maalit, pihan pionit ja perennakasvit. Emme halua modernisoida, vaan kunnostaa ja ylläpitää. Viihtyisää ja kodikasta saa silti olla.

Vehkosuo on askeettinen.

Ei sähköä, ei vettä, ei siistiä sisävessaa. Paikan päällä on pakko hidastaa tahtia ja tehdä olennaisimmat, sillä tekeminen vie enemmän aikaa - pitkäjänteisyyttä ja kärsivällisyyttä ei ole koskaan liikaa.  Ennen kuin oman kaivon kunnostusmahdollisuudet on selvitetty, käyttövedelle on keksittävä keruujärjestelmiä. Juomaveden voi noutaa 400 metrin päästä lähteestä. Sähkölle on mietittävä vaihtoehtoja; puu-uunit, kellari, kynttilät, öljylamput, aggregaatti, aurinkopaneelit... Ulkovessan toivotaan toimivan nyt, kun vaihdoimme sen biovessaan. Jännittää, pärjäämmekö Kepen erityisvaatimusten (liikkuminen) ja hoidon (vaipan vaihto, ruokailu ja hygienia) kanssa.

Omavaraisuus.

Metsästä polttopuut ja raaempi rakennustarvike. Pelloillle kokeillaan heinää ja viljaa, pihapiiriin kasvimaa. Tarvitsemme traktorin. Jos kerrankin halpa ja hyvä kohtaisi.

Kirjoitin aiemmin omavaraisuudesta näin: 

Toivon olevani vuosi vuodelta omavaraisempi, mutta modernilla tavalla. Oman ruuan kasvattaminen ja sillä ympärivuotisesti pärjääminen olisi hienoa, mutta kaikessa on kyse myös jo saavutetun arvostamisesta. Kaupasta voi hakea jääkaapin täytettä, mutta on hyvä kokea, miten se ruoka sinne kauppaan kasvaa (minun kohdalla vielä kaverin pellossa ja lehmässä). Kun sähkö ja juokseva vesi puuttuu Vehkosuolla, niiden olemassaolo nousee uuteen valoon kotona. Kunnioitan kovasti myös ystäviäni ja tuttaviani, jotka tuottavat vähin äänin itse ruokaa itselleen ja vielä nauttivat koko prosessista. Heidän marjoista, vihanneksista, maidosta, mehusta ja kaikesta muusta hyvästä olen saanut nauttia tänä syksynä. Minulla on paljon opittavaa heiltä.

Vehkosuon laidun.

Oma hevonen omille maille. Lisäbonus.

Vehkosuo on sijoitus.

Kotitalon lainaa on maksettu 15 vuotta ja maksut olivat jo loppusuoralla. Vehkosuohon kiinnitettiin oma koti ja tulevaisuus.

Kuivaa korvapuustia

Huraa, kävimme Vehkosuolla. Auto oli hyytyä tiellä pakkaslumen alla olevaan nuoskaan, mutta perille päästiin. Navetan katon lumet olivat parkissa ovien edessa, talon oven rappusetkin lumen alle hävinneet. 

Peltikatossa on puolensa – ja puolensa.

Pitkän tauon jälkeen, sisäilman savu pistää nenään, mutta pian sen tuntee omakseen. Sipistelin sisällä tavaroita paikoilleen ja tuikkasin keittiön uunin tuleen kahveja varten. Sisäilma saattoi kääntyä plussalle.

Kasse sai vihdoin kaverin mukaan. Tytöt juoksivat pihalla pimeään asti ja piirtelivät sitten yläkerrassa taskulampun valossa. Minä tarjosin kuivahtaneita korvapuusteja ja vettä. Unohdin kahvimaidonkin kotiin. 

Näitä sitten muistellaan. 

Huomenna pakkaamme ja maanantaina lähdemme koko perhe viideksi päiväksi kurssille vetämään henkeä ja oppimaan lisää Kepen jutuista.

Keltaisen talon Sara on löytö ja meidän pelastus, kun kurssille ei mahdu koirat, kissa ja kanat.

Kiitos Sara.

Kahdeksas luukku

Olvi-koira testaa tulevaa koppia vuonna 1998.

Koiratarha

Suurin perusteemme muuttaa omakotitaloon oli kaksi isoa koiraa. Silloiset koiramme olivat landseer-rotuisia ja niistä toinen, vielä pentuiässä oleva Lyyti, oli kovin tuhovimmainen tapaus. Päivisin yksin jäätyään se kohdisti tarmonsa tuhoamalla kaiken lattiasta kattoon. 

Kun piha oli aidattu ja todettu, ettei piskit pysyneet aitojenkaan sisällä, alkoi koiratarhan suunnittelu.

 Vuoden päästä muutosta teimme takapihalle koiratarhan, johon saimme turvallisesti koirat ulkoilemaan ja viettämään päiviään.

Myöhemmässä vaiheessa koiratarhasta tuli kasvimaa, jolloin verkot pitivät koirat puolestaan ulkopuolella. 

Viime kesänä tarha somistettiin kanoille sopivaksi. 

Lehtijuttu Landseer-lehdessä vuonna 1998

Kuka milloinkin sisällä ja kuka ulkona. Kanapoliisina Pöpi. Kuva: Keimo