Samalla tavalla kuin jokaisena aamuna

Kepe unisena aamupuurolla tänään klo 6.45.

Julkaisin viime vuonna Kertun 12-vuotis syntymäpäivänä yhden Etelä-Suomen Sanomiin kirjoittamani kolumnin ja teen sen taas. Tässä kolumnissa kirjoitan aamuista, jotka olivat silloin (kolme vuotta sitten) olleet pitkään Kertun osalta samanlaisia ja samanlaisia ne hyvin pitkään ovat vieläkin joskin aikataulut ovat muuttuneet. Mukaan on tulleet myös mielen heilahdukset, joskus pitkään jatkuva ahdistus. Ehkä sitä normaalia murkkuikää. Kerttu täyttää tänään 13 vuotta. Hyvää synttäriä rakas esikoiseni.


Samalla tavalla kuin jokaisena aamuna

On tavallinen arkiaamu. Mies on jo lähtenyt töihin, kun herään seitsemältä ja könyän alakertaan, käyn vessassa ja keitän kahvia. Seitsemänvuotias tytär nousee sängystä suu mutrulla ja aloittaa mäen haluu mennä eskariin -vuodatuksen. Halaan ja saan luotua hänelle tsemppimieltä. Nyt hoipertelee kolmevuotias rappuset alakertaan, hän on viettänyt levottoman yön välissämme sängyssä. ”Saako katsoa Pikku Kakkosta?”, hän sopertaa, kömpii sohvalle ja alkaa inistä, että on kylmä. Kehotan häntä hakemaan sukat ja aamutakin, mutta vaatimus laukaisee kyvyttömyyden tilan. Haen alistuneena hänelle lisää vaatetta.

Taiteilen aamupalaksi tytöille ja itselleni leivät, jogurttia ja mehua. Arvuuttelen kummalle tänään kurkkua eikä paprikaa, iso vai pieni lusikka. D-vitamiinin muistan asettaa lasin viereen, eilen siitä tuli sanomista. Haen sanomalehden postilaatikosta ja palaan sisälle, kaadan kuppiin kahvia, pyydän tytöt telkkarin äärestä aamupalalle ja istun itsekin syömään.

Lapset mutustelevat aamupalaa hitaasti ja turinoivat omiaan tauotta. Lehden lukeminen ja kysymyksiin vastailu vaatii molempien aivopuoliskojen yhtäaikaista käyttöä. Vilkuilen kelloa nostellen samalla pyynnöstä kurkkuja ja lusikan lattialta. Nousen laittamaan mikropuuron tulille, kun kello on varttia vaille kahdeksan. Istahdan vielä juomaan kahvin loppuun. ”Lue Viivi ja Waakker”, kolmevuotias vaatii.

Viisi vaille kahdeksan sekoitan puuroon mehukeittoa, voinokareen ja täytän mehulasin, otan vaipan ja kiipeän yläkertaan tyttöjen huoneeseen. Kymmenenvuotias esikoinen odottaa hereillä sängyssä. Moikkaan häntä ja valitsen puhtaat vaatteet valmiiksi. Avustan hänet sängystä tuolille, riisun yöpaidan, vaihdan vaipan ja puen hänet samalla tavalla, kuin jokaisena aamuna. Kun olemme valmiit, avustan tytön kaikessa rauhassa alakertaan.

Istumme keittiöön, jossa syötän puuron hajamielisenä. Samalla tavalla kuin jokaisena aamuna ojennan mehulasin ja pillin ja tyttö juo tyytyväisenä kaiken. Pyyhin suun, poistan ruokalapun ja sanon, että tänään on koulupäivä. Nousemme pöydästä ja huomautan samalla pienemmille tytöille, että pitäisi olla jo syöty ja pukemassa.

Siirrymme eteiseen. Ohjaan tytön istumaan penkille, puen hänelle kengät, takin ja hatun. Taksi peruutta jo pihaan, kun nappaan repun ja tungen omat kengät jalkaan. Talutan hänet taksille ja päivittelen kuskille kylmää ilmaa samalla, kun hän asettelee tyttöä auton penkille. Kello on kymmentä yli kahdeksan. Varttitunnissa huomenta ja hei hei.

Kehitysvammaisella tytölläni ei ole samanlaista tahtoa ja toiveita, kuin tavallisella lapsella. Aamut ovat hänen kanssaan helppoja, kun ne ovat samanlaisia. Silti olo on kevyempi hetken, kun taksi on startannut pihasta. Tallustelen takaisin sisälle ja astun eteiseen, jossa tytöt riehuvat nakuina. He pitävät huolen siitä, että aamut ovat myös vilinää, melskettä, yllätyksiä ja muutosta.

Kepe noin kuusivuotiaana