Ihanasti sanottu

Tänään on Kepen syntymäpäivä. 14 vuotta. Meillä asuu nyt ihan oikea teini. Itse voisin samalla juhlistaa 11 vuotista uraa omaishoitajana. Onpa aika mennytkin nopeasti.  

Liitän tähän jälleen kolumnin, jonka kirjoitin Etelä-Suomen Sanomiin neljä vuotta sitten. Olen aiemminkin jakanut tämän tekstin, koska se kuvaa hyvin Kepeä ja hänen suhteestaan meihin muihin. Kepen elämään ja olemukseen ei ole näinä vuosina paljoakaan tullut muutoksia. Siitä huolimatta, ja kuten aina on ollut, silmien takana asuu tyttö, joka antaa välähdyksiä huumorintajuisesta, oikeudenmukaisesta, määrätietoisesta, järkevästä, varovaisesta ja empaattisesta persoonasta ja tämän tytön ansiosta meidän muiden perheenjäsenten jalat pysyvät maassa.

Ihanasti sanottu

Välillä lipsahdan miettimään, millaista elämämme olisi, jos tyttäremme ei olisikaan kehitysvammainen ja autistinen. Meillä asuisi murrosikää hipuileva, itseään kriittisesti peilistä vilkuileva kolmasluokkalainen. Hänellä olisi normaalit ilot, huolet ja kiukut, mutta jakaisi vielä osan salaisuuksistaan minun kanssa. Arvostelisimme toistemme pukeutumista. Hänen mielestä minä meikkaisin liian vähän ja hän mielestäni liikaa. Hän katsoisi pienempiensä perään, kun piipahtaisin asioilla. Kaikki voisivat keskittyä ravintolassa omaan ruokaansa sen sijaan, että yksi aikuinen on valjastettu syöttämään ja pitämään huolta hänestä. Me vanhemmat emme riitelisi siitä, kumpi vaihtaa taas kakkavaipan tai pukee hänet. Voisimme pyytää lapsenvahdiksi jonkun, lapsen mielenliikkeitä ymmärtävän, ilman vuosia kestävää kykyjenetsintää.

Ajatusleikki masentaa, mutta on ohimenevää. Enemmän harmittaa, etten ole oppinut tuntemaan tytärtäni. Voin vain arvailla, onko hän perinyt meiltä vanhemmilta loistavan sarkastisen huumorintajun tai kenties äkkipikaisen luonteen. Tai onko hän optimistinen ekstrovertti vai omissa oloissaan viihtyvä tarkkailija

Koska tyttäremme itseilmaisu on heikkoa, me vanhemmat ja koko joukko asiantuntijoita kommunikoimme hänen puolesta senkin edestä. Viestikapulan virkaa ajavat viestivihko, kommunikaatori, sähköposti ja puhelin, joiden välityksellä olemme tulkitsevinamme hänen tuntemuksiaan; ”Viikonloppu meni hyväntuulisena. Käytiin kylässä, jossa oli kivaa.” ”Kalakeittoa koulussa - maistui hyvältä. Pukeminen harmitti...” Koulutaksinkuljettajan kesken vaihdetut huomiot tytön vireystilasta saati jatkuva kodin ja koulun välillä tapahtuva raportointi suolen toiminnasta kuulostaisi normaaliolosuhteissa koomiselta.

Olemme tottuneet siihen, että tyttäremme on aina ”pois paikalta”, siksi tulee puhuttua hänestä ei hänelle. Aistimme, että ikkunan takana on liikettä, mutta silmien lasinen katse paljastaa vähän. Mutta musiikki saa katseen syttymään.

Tässä eräänä päivänä sattuikin seuraavaa: Mieheni soitti pianolla Jänis istui maassa -kappaletta tytär vieressä seuraten. Yksin jäätyään tyttö alkoi tulkita sisäisiä villejä sointujansa, niitä ”muka jänis istui maassa” -sävelmiä, joille aina naurahtelemme uskoen salaa, että jotain merkittävää tapahtuu. Istahdin vuorostani pianon ääreen ja tartuin tytärtäni ranteesta ohjaten sormen C:hen. Hämmästyksekseni hän alkoi soittaa Jänis istui maassa sävel säveleeltä ja rytmillisesti oikein alusta loppuun. Hetkessä hän oli siinä ja sitten taas poissa. Vähän on joskus paljon.

Elämä on pitkä puutelista
Se silloin tällöin täyttyy suudelmista
Elämä on elämää varten annettu
ja se on ihanasti sanottu.

(Leevi And The Leavings/Ihanasti sanottu)

Huomenna juhlitaan. Lisään viikonloppuna blogiin vielä siskon  (sylikummin) kirjeen 14-vuotiaalle  Kepelle kunhan saan luettua sen päivänsankarille itselleen ensin.

KIRJE KUMMITYTÖLLE

Kerttuseni, sinä täytät tänään 14 vuotta. Tämä ikä on omissa ajatuksissani ollut aina jotekin tärkeä luku, joten ajattelin juhlan kunniaksi heittäytyä vähän muistelemaan.

Kun sain tietää tulostasi, olin 22-vuotias ja parhaillaan pääsykokeissa. Olin juuri aloittamassa päivän viimeistä tehtävää, sirkus-aiheisen postimerkkisarjan piirtämistä. Puhelimia ei tietenkään sallittu kokeen aikana, mutta vilkaisin silti salaa laukussa olevaa vaaleansinistä Nokiaani. Äidiltäsi oli tullut viesti, joka meni suunnilleen näin: "Tein positiivisen raskaustestin. Keikukaan ei tiedä vielä." Arvaa vaan, oliko helppo keskittyä tehtävään sen jälkeen. Siis minusta tulee täti? Ja minulle kerrottiin EKANA! Kassissa polttelevasta puhelimestani ja harhailevista ajatuksistani huolimatta pääsin kouluun sisälle.

Myöhemmin kun olit syntynyt, sain jälleen äidiltäsi viestin paikassa, jossa en heti päässyt soittamaan takaisin. "Haluatko tulla Kertun kummiksi?" oli suunnilleen viestin sisältö. Luentoon keskittyminen oli sen jälkeen vaikeaa ja hymy ei laantunut.

Olin silloin vauvojen kanssa ihan kokematon, mutta niin äitisi vaan luotti sinut pikkusiskonsa hoiviin. Yllätyin itsekin, kuinka nopeasti arkailu väistyi ja käsittelin sinua melkein kuin olisit ollut omani.

Syömisesi oli alussa tarkkaa hommaa; sinulla ei pysynyt sisällä kuin pienen pieniä maitomääriä kerrallaan. Myöhemmin kun olit jo vähän isompi, muistan hyvin esimerkiksi jogurtin syömisen. Aloit ärhennellä, jos lusikointitahti oli mielestäsi liian hidas. Kerran tein pitsaa sen enempää ajattelematta. Kun se oli valmis, muistin että sinähän syöt vain pehmeitä, helposti nieltäviä ruokia eikä tähän hätään ole muuta. No, ei muuta kuin pitsaa muussaamaan erilaisten apuvälineiden kanssa ja hyvin maistui. Vanhemmille ei tietenkään kerrottu hieman kyseenalaisesta muussipitsasta mitään. Syömään-merkin näyttämisestä tuli tärkeä osa rutiinia, jotta et hermostinut yhtäkkisestä tilanteenmuutoksesta.

Kun sinua kiukutti syystä jota en keksinyt, vein sinut yleensä kylpyyn. Se oli melkein varma kiukun karkoittaja. Myöhemmin viihdyit suihkussa. Kun olit meillä, laitoin sinut iltaisin seisomaan lämpimän veden alle. Tunnuit nauttivan siitä tosi paljon. Ehkä se on iholla ihanan lämmön lisäksi samansukuinen tunne kuin kevyt selän hively.

Jos olit meillä yötä, heräsin tarkistamaan hengitystäsi, kuten myöhemmin pikkusiskojesi ja serkkutyttösikin kanssa. Toisinaan pahan yskän kourissa istuimme molemmat höyryhengityksessä yöllä eukalyptuksen tuoksuissa tai spira-putken kanssa. Ne kiukuttivat sinua, enkä ihmettele. Tylsiä juttuja ja vielä keskellä yötä.

Kun opit nauramaan ääneen, olisin voinut kuunnella sitä koko ajan. Yritin kaikenlaisia keinoja saadakseni sinut käkättämään. Kerran jouluna kuvattu video, jossa naurat pyöriville muovirenkaille, on ollut meillä aika kovassa kulutuksessa. Ja kun kasvoihisi puhalsi kevyesti, päästit ihanan huokauksen. Taidat pitää siitä vieläkin – ainakin välillä.

Musiikki oli sinulle jo silloin pysäyttävä juttu. Milloin joku stereoissa soiva biisi jähmetti sinut paikoilleen, milloin jokin muu. Kerran lauloin sinulle vanhan Pienen pieni veturi -laulukirjani kokonaan läpi (okei, muutamaa en osannut) ja kuuntelit vieressä tarkkaavaisesti koko sen ajan. Tämä asia ei juurikaan ole muuttunut, paitsi että en tiedä jaksaisitko nyt teininä enää kuunnella minun Pienen pieni veturi -lallatuksia koko kirjallista putkeen...

Kun synnyit, äidinvaistoni heräsivät tätiyden kautta, vaikka halu omaan lapseen syntyi paljon myöhemmin. Sinä, Kaarna ja Tuuve opetitte minulle kuitenkin niin luontevan olon lasten kanssa, että Manna-serkkusi syntyessä tilanne oli ihan luonnollinen jatkumo. Jatkoimme jopa samaa päivärytmiä, minkä jo sinun kanssa opin.

Nykyään olen hoitanut sinua harvoin, viime kerrasta on aikaa. Isommaksi kasvaessasi hoitamisesi on muuttunut ja muuttuu ja harvemmin sinua hoitavan tottumattomuus korostuu ja otteet ovat jopa liian varovaisia. Myönnän tuntevani avuttomuutta. Haluan sinun kuitenkin tietävän, että voit silti edelleen tulla meille yökylään kuten ennenkin, vaikka ymmärrän, jos vieraammat nurkat, äänet, tottumattomat otteet ja tuoksut alkavat sinua helposti ahdistaa. Olin ilahtunut, kun viime viikonloppuna viihdyit synttäreillani niin hyvin. Pysyttelit suureksi osaksi porukan lähettyvillä musaa tulvivan kaiuttimen vieressä ja tulit jopa viereeni sohvalle. Sinua ei kiukuttanut. Katselin sinua ja ajattelin, että siinä sinä nyt olet skaalautuneena noin isoksi tytöksi, kun vasta pitelin pientä menninkäisvauvapötköä sylissäni.

En ole mukana jokapäiväisessä elämässäsi ja tiedän arjestasi vain osan, mutta se ei estä minua iloitsemasta hyvistä kausistasi, olemasta huolissani huonommista ja toivomasta, että niiden aikana mielialasi kohenisi tai uni maistuisi paremmin. Olen liikuttunut, turhautunut ja kadonnut ajatuksiini sinua miettiessäni; sylikumminasi ja tätinäsi olen tuntenut vahvaa rakkautta alusta asti.

Tämä teksti on tarkoitettu äidin tai iskän sinulle ääneen luettavaksi tänään synttäripäivänäsi. Voin vain arvailla, kuinka paljon siitä kuuntelet ja onko tämä ihan noloa tunteilua 14-vuotiaalle, mutta joka tapauksessa nämä ovat meidän yhteisiä juttuja ja muistoja, joita halusin sinulle kirjeellä kertoa.