Kontrasteja

Avasin ikkunan lämmittääkseni huonetta. Vaati supervoimia saada ruho liikkeelle yön tunteina sängyn lämmenneestä pesästä. Pusikkopissa keskellä yötä on sen arvoista. Yön hiljaisuudessa on jotain älyttömän hienoa ja majesteetillista. Vähän uhkaavaa, mutta silti rauhoittavaa. Tuntee totaalisen yksinäisyyden ja samanaikaisesti tietää olevansa tarkkailun kohteena. Amy Winehouse -dilemma. Rakastan näitä kontrasteja. Koska TIEDÄN että ne ovat valinta. Koska kontrastit saavat minut tuntemaan, arvostamaan, tiedostamaan. Olenko kuitenkin jahtaamassa jotain reippaan mitalia. Mietin Hildaa, joka on täällä vuodet ympäri asunut. Ja mietin kodittomia kaduilla. Olisiko Hilda laittanut instaan hengityksen huuruisen kuvan itsestään aamiaispöydässä #freezing #vehkosuo. Vaikka kaupunkikotimme on kaukana luksuksesta, elämme keskinkertaisessa elintasossa, saamme hanasta lämmintä vettä ja valot napista napsaisemalla. Karuilla olosuhteilla tunnelmointi tuntuu väärältä, todellisuuden vääristämistä. Mietin, onko munkeilla tai muilla yksinkertaista elämäntyyliä noudattavilla ihmisillä jatkuva zen-tila. Onnellisuuden tasapaino. Maallisista asioista piittaamaton tyytyväisyys, jatkuva kiitollisuus elämää kohtaan. Ja jos on, niin miten he osaavat nauttia onnestaan, jos elämä ei vedä välillä diippiin shittiin? Toisin sanoen anna kontrasteja. Mutta sehän se täytyy kengättä kävelemisellä tai kovilla penkeillä tuntikausia takapuolen puuduttavilla rukoilusessioilla olla ideana. Kontrastien haku. Mutta mistä munkit vastapainonsa saavat, lepäilevat iltaisin pehmeillä divaaneilla viinirypäleitä nautiskellen? Tuskin. Minä muistan kyllä huokaista ihastuksesta, kun astahdan esteettömästi sisäklosettiin jäädytettyäni takapuolen huuruisissa pusikossa. Tai hämmästellä hulppeita sähkövaloja haparoituani katkokävelevän epävarmuudella yön pimeydessä. (Munkkien vetäminen tähän tarinaan alkaa tuntua tässä vaiheessa omituiselta, joten lopetan.)
Kävimme perjantaina naapurissa synttäribileissä (he eivät tiedä, että menimme myös lämmittelemään). Naapuri-isännän bändi veti ensikeikkansa, isäntä rummuissa. Setti oli lyhyt, mutta vaikuttava. Bändi, punaiset valot, maaseutu, kotibileet. Sanon vaan, että kontrastit. Lauantaina kävimme Porvoon nepalilaisessa (Khukur) syömässä Vehkosuon YouTube-kanavan 200 tilaajan kunniaksi. Pieni perhe juhli suuria asioita. Eikun suuri perhe... 

Nyin kaikki juurekset maasta kellariin. Satoa tuli kohtalaisesti. Tomaatit jäätyivät yhdessä yössä. En ehtinyt niitä pelastaa sisälle punastumaan.

Seuraavana viikonloppuna takaisin Vehkosuolle. Sato oli korjattu ja saunan runko sateelta paketoitu. Lomaa siis. Kepekin oli vaihteeksi mukana. Kasse lähti lauantaina ystävän luokse yökylään. Tuppe sanoi, että nyt on hiljaista ja täytti höpötyksellään koko tilan. Hän viihtyi kuitenkin pitkiä aikoja yksin. Maalaili huurteisiin ikkunoihin kuvia ja väkersi omia pieniä maailmojaan. Kun pyysin häntä kattamaan pöydän ja valmistamaan kalalle kastikkeen, hän lähti iloisena ja innostuneena työhön. Puolen tunnin kuluttua saavuimme savustetun kalan ja keitettyjen perunoiden kanssa sisälle. Hän oli levittänyt lautaset ja tehnyt kastikkeen, aterimet, juomat, voi ja leivät puuttuivat. Hän oli tehnyt kuitenkin kaksi arvoitusta. Toinen arvoitus oli kirjoitettu paperilautaselle ja se kuului: Arvaa mikä kuvio paperilautasen toisella puolella on. Ja viereen oli piirretty vihje > . Innoissaan hän odotti meidän vastaavan jotain. Minä vastasin silmä ja Keimo vastasi sydän. Oikea vastaus oli kolmio. Toisessa arvoituksessa pöydälle oli pinottu kolme juomalasia ja meidän piti arvata, minkä lasin alla pallo oli. Minä arvasin oikein, alimman, joten sain luvan aloittaa aterian.

Sairaan kaunis maailma

Sunnuntai oli lämmin. Ennätyksiä ympäri maan. Kylmyydestä ei tietoakaan. Iloitsin, enkä edes potenut ilmastonmuutostuskaa. En pode sitä koskaan. Teen valintoja ja katson mitä tapahtuu.

Lisää sadonkorjuuta Vehkosuon YouTube-kanavalla.

KLINKKI