Kyy(kky)haaste

Tämä on kohti omavaraista elämäntapaa tavoittelevien bloggareiden yhteispostaus. Lisää aiheesta tekstin lopussa. 

Kolme viikonloppua takana Vehkosuolla ja o'boy, oli pari viikkoa hyvät kelit. Sehän on sanomattakin selvää, että sisälle oli taas kaikki kylmyys pakkautunut ja ulos täytyi mennä lämmittelemään. 

Pääsiäisenä fiilistelimme, saunoimme ja söimme pitkän kaavan aamupalaa. Istuimme saunan jälkeen ulkona kuuntelemassa taivaanvuohen pyrstön mäkätystä ja jousipatjamaisesti hinkkaavaa laulantaa, kurkien kajahtelevia huudahduksia ja palokärjen trrrrrrrrr-kojautuksia. 

Paikallaan oleminen saattaa aiheuttaa myös ilahduttavia luomisinnostuksia. Tekemisen tarve purkautui yllättäen samanaikaisesti meillä aikuisilla ja kohdistui kerrankin samaan projektiin. Kaikista erikoisinta tässä oli se, että viihdyimme toistemme seurassa alusta loppuun asiallisesti keskustellen, aivan, kuin järkevässä parisuhteessa kuuluukin. Eli, jos parisuhdeneuvoille tarvetta, soitelkaa. Puhelinnumero paperin alareunassa (ark. klo 9.00 – 15.30).

Tästä pöydän rakentamisesta on todistusaineistoa ja se löytyy Vehkosuon YouTube-kanavalta. Sieltä puuttuu valitettavasti se kohta, jossa Keimo huutaa: "Nyt se perkeleen lapio tänne niinkun olis jo!" Hän siis huutaa lapsille ja jatkaa: "Mikä vittu siinä on, että ei voi heti totella?" (Ilmeisesti kysymys oli retorinen.) Ja minä siitä vierestä rakentavasti: "Haaahhhahahahahahah, onneks toi sun rageeminen meni videolle."

Juurihan se lapio oli tuossa.

Kivalta näyttää, vaikka ruoka oli jo ehtinyt auttamattomasti viiletä. 

Ulkopöydän toteutukseen käytimme kaksi betonista viemäriputkea ja kaksi viime vuonna sahattua haapalankkua. Putket kaivettiin puolen metrin syvyyteen ja lankuille tehtiin tuki-/kiinnityspuut kiinnittäen ne poraten betoniputkien yläpäähän. Pöydän ääreen mahtuu jopa kymmenen ruokailijaa.  Mielestäni tulos on talon tyyliin sopiva eli askeettinen. Varjopuolena näkisin sen, että pöydän paikkaa on vähän vaikea muuttaa.

Kärräsin kakkaa istutuslaatikoihin. Olen käyttänyt hevoselle pelkkää hamppukuiviketta, joka maatuu purua paremmin ja käy täten paremmin istutuksille. Tujua se on, mutta laatikossa kasvatetut salaatit ynnä muut pikkusnacksit pärjäsivät viime vuonna, joten jos onnistuminen toistuu, voin jo sanoa tämän olevan toimiva konsepti. Istutus toteutui 22.4. ja laatikkoon meni lollo rosso sekä lehtisalaatti. Viikon päästä toinen niistä oli itänyt, toinen ei. Vaikka ilma on muutamina päivinä ollut jopa 20 astetta, maa hohkaa vielä kylmää. Taitaa olla liian aikaista. Viime vuonna kylvin laatikkoon toukokuun alkupuolella. 

Kasvimaalla ei tapahtunut vielä mitään. Viikko pääsiäisen jälkeen mietin, josko laittaisin porkkanat, mutta maltoin vielä. Kaivoin maa-artisokan mukulat maasta ja pistin niistä viitisenkymmentä pientä mukulaa takaisin. Niitä pitää vähän pitää silmällä. Kuorin kaikki mukulat kerralla, koska en ole kovin innostunut tässä vaiheessa mitään pakastimeen säilömään, kun kesäkuuksi se pitää olla tyhjä ja pois päältä. Muuta hyvää tapaa säilöä maa-artisokkaa en ole keksinyt. Tein siis niistä perulaista inkkariruokaa eli keiton suomalaisella kermalla. Keitosta tuli hyvää, mutta aamulla vahva mukula jo kertoikin, että vierailu suolistossani saa riittää ja tahto on tulla pikaisesti ulos. 

No niin.

Istutusjärjestys vuodelle 2019

Slow food zen (maa-artisokkia kuorinut, tietää miksi).

Nyhdin yrttimaalta rikkaruohot. Teen sen kerran kesässä eli hetken näyttää hienolta. Uskollisesti maasta punki lipstikka, ruohosipuli, ranskanmeirami ja rakuuna.

Tänä vuonna olin vähän varautuneempi, kun kiven kolojen lähettyvillä rikkaruohoja nypin, koska...

...edellisenä päivänä tyttöjen kanssa rintarinnan pihan poikki astellessamme, edestämme, kuin suojatielle oiketetusti astahdellen, luikerteli täysikasvuinen tätikyy. Ei onneksi kenkään jalat letkun pätkään osuneet vaikka läheltä piti. Huusin kovaa ja ytimekkäästi Keimolle (joka veisteli kaikessa rauhassa hirsiä): "Kyy, kyy, KYY!" Viimeinen karjaisten kovaa, koska hän ei näyttänyt ymmärtävän, että pitää juosta naisihmisiä auttamaan. Ehkä ajatteli minulle tulleen jonkinlainen änkytyskohtaus ja jäi odottamaan maltillisesti loppua -lä, -nel, -ti tai -ninen. 

Pyydystimme vähän kohmeloisen kyymamman haaviin ja annoimme hänelle ilmaisen autokyydin parin kilsan päähän metsikköön (naapuri-info: kauas teidänkin pihasta) ja toivotimme hänelle hyviä ruokahaluja jyrsijärintamalla. Pihallamme ei aiemmin ole kyitä esiintynyt tai ne ovat osanneet pysyä piilossa, joten tämänkin luulemme olleen yksittäinen havainto. 

Ymmärrätte varmaan siis, että koin haasteellisena kyykkimisen kyykyssä ryytipensaiden juuressa ja sen, miksi jouduin kyyditsemään kyyniset tunteeni kyykkyviinin kera varpaitani tiukasti kyyläten. Kyyhkyset siellä puussa. Kyynel.

Keimo lämmitteli saunan parissa kahden hirren verran. Me rakensimme Kassen kanssa uuden pöydän ympärille triangelipergolan, jonka kattokankaaksi viritimme varjoksi purjekankaisen kolmion. Varjoksi ja varjoksi. Ennemminkin varjohkoksi ja vain kello 10.30 – 12.30 välisenä aikana. Liitteenä ei ole kuvaa. Täällä ei ole mitään katsottavaa, menkää pois!

Kolmas viikonloppu oli kylmä. Meille ei tullut lunta, kuten moneen muuhun pitäjään kuvista päätellen oli tullut. Lämpötila laski silti lähelle nollaa ja palelua piti jälleen sietää. Siihen ei meinannut enää riittää ymmärrystä. Tämän lisäksi olemista häiritsi edellisen viikonlopun pergolariehumisesta kostautunut kyynärpään limapussin tulehdus, jonka hoito on tulehduskipulääkkeet, kylmäys ja LEPO, jota en osaisi. Koskaan ei ole tehnyt näin paljon mieli kaivaa maata. 

Kanat pääsivät viimein Vehkosuolle. Se tietää nyt muutaman viikon ajan hoitoreissuja arkipäivinä. Meillä on ollut murheita viime syksyn kukkopoikien kanssa. Ne päättivät alkaa kukkoilla patriarkka Terholle, joka yksi toisensa jälkeen jäi aina alakynteen ja jouduttiin eristämään ulos kanalasta pienempään häkkiin. Päätimme lopettaa kaksi kärkkäimmin käyttäytynyttä toivoen, että kolmas löytäisi Vehkosuolla isommassa tilassa Terhon kanssa yhteisen linjan. Mutta ei. Taas tuli Terholle takaraivoon iskua, eikä yrityksistä huolimatta onnistunut Terho kuninkuutta voittamaan. Äänestyksessä Terho sai kuitenkin enemmistön 4/4 äänet henkiinjäämisen puolesta ja poika sai lähteä. Tällaisen "turhan" kuoleman yhteydessä herää kysymys, olisiko lihan syöminen järkevää, muuttaisiko se tappamisen eettisemmäksi, kun liha saataisi käyttöön. Koirien vatsat ei tunnu kestävän tällaista yksittäistä liha-ateriaa, mutta kestäisikö oma(t)? 

Keimo hinasi metsästä yhden sinne jääneen rungon ja sahasi muutaman hirren saunaa varten. Veitsitilaukset (@keimolepi) ovat pitäneet hänet kiireisenä, mutta kesän tullen taitaa saunan rakennus taas täyttää vapaa-ajat.  

U.H:n viimeinen matka. 

Esikasvatusten kanssa menee yllä olevan kuvan lailla. Nyt on laitettu tomaattien, persiljan ja öljykurpitsan kaveriksi neljä tainta kurkkua ja lehtikaalia. En tajua tuota öljykurpitsaa. Sen siemenpussissa sanotaan, että vaatii pitkän esikasvatuksen maaliskuusta lähtien. Siinä on nyt pienet kukat, eli sen pitäisi olla nyt ulkona 25 asteen lämmössä. Menin googleen ja löysin toisen tiedon: Esikasvatus toukokuussa. Eli minulla on väärään aikaan syntyneitä öljykurpitsoja nyt.  

Tämän yhteispostauksen aiheena oli maanparannus ja kasvimaan aitaaminen. Kerron maanparannuksesta lyhyesti, koska olen siinä hunsvotti ja optimisti. 

1. Käytän maata, joka minulla jo on (ja onni on, että maa on multavaa). 

2. Kavimaa on perustettu lapiolla kääntäen perinteisellä metodilla eli: pintamaa juurineen lohkona ylös, maa-aineksen poisto vähintään lapion lavan syvyydeltä, juurimaa ylösalaisin kuopan pohjalle ja maa-aines päälle. Tämä säilyttää ravinteet parhaiten. 

3. Vuosittain omien eläinten kakkaa (ja hamppukuiviketta).

4. Nokkosvettä ravinteeksi kesän aikana sekä 

5. Ruohokatetta

6. Esikasvatukseen ostan viiden litran säkin kylvömultaa 

7. Koulimisvaiheessa lisään ravinteikasta bioastian multaa.

8. Viljelen maata kiertäen eli vaihdan typpeä tuottavien ja ravintoimureiden paikkoja. 

Aitaamisesta sen verran, että kasvimaa on aidattu lammasaidalla alapäästä noettujen kuusitolppien varaan. Uhkana ovat koirat, kanat, hevonen, lampaat ja metsän villieläimet. 

Tätä postauksen teema on kunnia jakaa seuraavien bloggaajien kanssa (#kohtiomavaraisempaaelamaa):

Tsajut
Sarin puutarhat
Metsäläisten elämää
Puutarhahetki - Suurien unelmien puutarhablogi
Kohti laadukkaampaa elämää
Urban Farming
Palokankaan pientila
Elämää korvessa
Korkeala
Maalaiskaupungin piha
Riippumattomammaksi
Laura eli Javis
Torpan Tyttö
Sorakukka
Villa Koira
Ku ite tekee
Maatiaiskanasen Elämää
Luomulaakso
Stellan kolmas luonto
Talopäiväkirja/ omavarainen.fi
Rakkautta ja maanantimia

Kontrasteja

Avasin ikkunan lämmittääkseni huonetta. Vaati supervoimia saada ruho liikkeelle yön tunteina sängyn lämmenneestä pesästä. Pusikkopissa keskellä yötä on sen arvoista. Yön hiljaisuudessa on jotain älyttömän hienoa ja majesteetillista. Vähän uhkaavaa, mutta silti rauhoittavaa. Tuntee totaalisen yksinäisyyden ja samanaikaisesti tietää olevansa tarkkailun kohteena. Amy Winehouse -dilemma. Rakastan näitä kontrasteja. Koska TIEDÄN että ne ovat valinta. Koska kontrastit saavat minut tuntemaan, arvostamaan, tiedostamaan. Olenko kuitenkin jahtaamassa jotain reippaan mitalia. Mietin Hildaa, joka on täällä vuodet ympäri asunut. Ja mietin kodittomia kaduilla. Olisiko Hilda laittanut instaan hengityksen huuruisen kuvan itsestään aamiaispöydässä #freezing #vehkosuo. Vaikka kaupunkikotimme on kaukana luksuksesta, elämme keskinkertaisessa elintasossa, saamme hanasta lämmintä vettä ja valot napista napsaisemalla. Karuilla olosuhteilla tunnelmointi tuntuu väärältä, todellisuuden vääristämistä. Mietin, onko munkeilla tai muilla yksinkertaista elämäntyyliä noudattavilla ihmisillä jatkuva zen-tila. Onnellisuuden tasapaino. Maallisista asioista piittaamaton tyytyväisyys, jatkuva kiitollisuus elämää kohtaan. Ja jos on, niin miten he osaavat nauttia onnestaan, jos elämä ei vedä välillä diippiin shittiin? Toisin sanoen anna kontrasteja. Mutta sehän se täytyy kengättä kävelemisellä tai kovilla penkeillä tuntikausia takapuolen puuduttavilla rukoilusessioilla olla ideana. Kontrastien haku. Mutta mistä munkit vastapainonsa saavat, lepäilevat iltaisin pehmeillä divaaneilla viinirypäleitä nautiskellen? Tuskin. Minä muistan kyllä huokaista ihastuksesta, kun astahdan esteettömästi sisäklosettiin jäädytettyäni takapuolen huuruisissa pusikossa. Tai hämmästellä hulppeita sähkövaloja haparoituani katkokävelevän epävarmuudella yön pimeydessä. (Munkkien vetäminen tähän tarinaan alkaa tuntua tässä vaiheessa omituiselta, joten lopetan.)
Kävimme perjantaina naapurissa synttäribileissä (he eivät tiedä, että menimme myös lämmittelemään). Naapuri-isännän bändi veti ensikeikkansa, isäntä rummuissa. Setti oli lyhyt, mutta vaikuttava. Bändi, punaiset valot, maaseutu, kotibileet. Sanon vaan, että kontrastit. Lauantaina kävimme Porvoon nepalilaisessa (Khukur) syömässä Vehkosuon YouTube-kanavan 200 tilaajan kunniaksi. Pieni perhe juhli suuria asioita. Eikun suuri perhe... 

Nyin kaikki juurekset maasta kellariin. Satoa tuli kohtalaisesti. Tomaatit jäätyivät yhdessä yössä. En ehtinyt niitä pelastaa sisälle punastumaan.

Seuraavana viikonloppuna takaisin Vehkosuolle. Sato oli korjattu ja saunan runko sateelta paketoitu. Lomaa siis. Kepekin oli vaihteeksi mukana. Kasse lähti lauantaina ystävän luokse yökylään. Tuppe sanoi, että nyt on hiljaista ja täytti höpötyksellään koko tilan. Hän viihtyi kuitenkin pitkiä aikoja yksin. Maalaili huurteisiin ikkunoihin kuvia ja väkersi omia pieniä maailmojaan. Kun pyysin häntä kattamaan pöydän ja valmistamaan kalalle kastikkeen, hän lähti iloisena ja innostuneena työhön. Puolen tunnin kuluttua saavuimme savustetun kalan ja keitettyjen perunoiden kanssa sisälle. Hän oli levittänyt lautaset ja tehnyt kastikkeen, aterimet, juomat, voi ja leivät puuttuivat. Hän oli tehnyt kuitenkin kaksi arvoitusta. Toinen arvoitus oli kirjoitettu paperilautaselle ja se kuului: Arvaa mikä kuvio paperilautasen toisella puolella on. Ja viereen oli piirretty vihje > . Innoissaan hän odotti meidän vastaavan jotain. Minä vastasin silmä ja Keimo vastasi sydän. Oikea vastaus oli kolmio. Toisessa arvoituksessa pöydälle oli pinottu kolme juomalasia ja meidän piti arvata, minkä lasin alla pallo oli. Minä arvasin oikein, alimman, joten sain luvan aloittaa aterian.

Sairaan kaunis maailma

Sunnuntai oli lämmin. Ennätyksiä ympäri maan. Kylmyydestä ei tietoakaan. Iloitsin, enkä edes potenut ilmastonmuutostuskaa. En pode sitä koskaan. Teen valintoja ja katson mitä tapahtuu.

Lisää sadonkorjuuta Vehkosuon YouTube-kanavalla.

KLINKKI

Tynnyri (kun en muutakaan keksinyt)

Enpä ole sitten toukokuun harmitellut sitä, että sisällä on kylmempi, kuin ulkona. Enkä harmitellut nytkään. Tai harmittelin, että sisällä oli kylmä, mutta astuessani ulos, tuntui aiemmin viileähkö ulkoilma mukavan lämpöiseltä. Vanha kunnon "lyö vasaralla varpaaseen" -metodi. 

Tynnyrit olivat täynnä vettä. Vettä tulee oikeastaan yli äyräiden. Harvemmin tulee käytettyä sanaa äyräs. "Laitapa se kuuppa roikkumaan siihen tynnyrin äyrääseen!" Saunavetenä käytämme tynnyrivettä. Kaivon vettä saa odottaa kevääseen.

Avasin ulkovessassa istuessani puhelimesta vahingossa etukameran. Miten voi alakulmasta kurkistava kaksoisleukainen minäkuva nolottaa yksinäistä itseä niin paljon, että silmät muualle suunnattuna yrittää poistua sovelluksesta. 

Vessapaperi oli muuttunut kosteuspyyhkeeksi. Se olisi ollut miellyttävää käyttää, jos siinä olisi lukenut kosteuspyyhe, mutta nyt se vain oli kosteaa vessapaperia. Pyyhin ristiriitaisin mielin. 

Lounaan ainekset.

Kahdella lapsellamme kolmesta on erityisiä synnynnäisiä ominaisuuksia ehkä voisi sanoa jopa häiriöitä. Olemme kuitenkin oppineet näiden kanssa elämään kutakuinkin normaalia elämää. Onneksi kolmannen kanssa asiat ovat lutviutuneet kutakuinkin vaivattomasti. Muutta mutta, miten ihmeessä suhtaudun siihen, ettei hän syö sieniä? Kammottava epäkohta. Toiveekkaana aloin lukea Vauva.fi:stä löytämän otsikon "8-vuotias tyttäreni ei suostu syömään sieniä" alla olevia vastauksia, mutta pian sain järkytyksekseni todeta, kuinka vihamielisesti toiset äidit suhtautuivat "8-vuotias tyttäreni ei suostu syömään sieniä" -kirjoittajaan. "Älä pakota, relaa, aiheutat syömishäiriön, älä tee numeroa, itsekään et syö varmasti kaikkea, tyrkyttäminen aiheuttaa syömishäiriöitä, kammo tulee varmasti." 

Voi voi, sääliksi käy aloittajaa. 

Olin varma, että parsa kuoli kuivuuteen. Nyt se pistää kuitenkin pikkuista parsaa tulemaan.

Leikki sikseen. 

En löytänyt oikeasti kuin viisikymmentä puolukkaa. Varmasta puolukkapaikasta en yhtään. Mihnä ne meni? Nyt ei ole puolukkaa eikä mustikkaa. Mutta sieniä on ja tulee olemaan. Kasvimaalla odottavat puna- ja keltajuuret sekä porkkanat, että saisin kellarin siivottua entisistä. Teen kaikkea muuta, jotta ei tarvitsisi alkaa siivota. Odotan sopivaa hetkeä kiristää lapsia tekemään työn puolestani. 

 

Sovitaan, että sä syöt mun sienet. 

Hyvää viikon jatkoa!

🖤

Tiedän kuka istutti perunasi tänä kesänä

Aamut tuntuvat niin lempeiltä nyt, kun aurinko lämmittää. Silti kasvihuone ja kasvilaatikot kannatti sulkea yön viileydeltä suojaan. Ennen nukkumaanmenoa kuului metsästä kehrääjä-linnun pörinää. Vetääkö se henkeä ollenkaan? Hetken luulin, että joku lennättää dronea. Nykyaika hyökkäilee mielikuvitukseen. 

Lämpö kostautuu kuivuutena. Kaikki kasteluvesitynnyrit ovat nyt tyhjiä. Sainpahan ne samalla pestyä, mutta uusi vesi olisi kiva. Kaivossa on vettä, mutta sen pumppaaminen vie ylimääräistä energiaa ja aikaa. Löysin yhden vanhan kaivonpumpun letkuliittimen (30€), mutta myös ihan uuden (kuva alla) Nira-pumpun liittimen hintaan 35,90€. Säästyisi kävelymatka ja pumppaamiseen menevä aika, jos toinen pumppaisi ja toinen toimisi letkumestarina. Tätä menoa kyllä pohjavedetkin laskevat niin, että meidän ylämaalle kaivetusta kaivosta loppuu vesi ennen aikoja. Yleensä olemme päässeet syyskuuhun asti. 

Nira-pumpun letkuliitin.

 

Koska kesä on nyt päättänyt tulla, istutin kaikki tomaatin taimet kasvihuoneeseen. Minulla ne ei isoksi ole ehtineet vielä päästäkään. Kurkku oli selvinnyt niukin naukin kasvihuoneessa reilun kolmen päivän kastelematta ruohokatteen avulla. 

Avomaalle laitoin loputkin siemenet: jättikurpitsa, ufo-kurpitsa ja avomaakurkku. Osa juureksista on itänyt, mutta pienet sirkkalehdet ovat nyt porottavan auringon armolla. Oispa sadetta! 

Jaksan huvittua omasta soijapapuviljelmästä. Jos olisi maailman soijatuotanto minusta kiinni, niin nälkä tulisi. Ensin possuille ja sitten ihmisille. Lyhyt itseopittu soijanviljelykurssi johdatteli minut sellaiseen päätelmään, että istutin taimet liian myöhään maahan. Mutta koska istutuskelejä ei ollut aikaisemmin, olisi minun pitänyt aloittaa esikasvatus myöhemmin. Soija kasvaa herneverson tavoin melko nopeasti ja jos sen istuttaa maahan liian myöhään, se kellastuu, eikä tuota satoa. Se on myös todella arka kuljetukselle (katkeilee helposti). Ensi kerralla paremmin siis.  

Hoidin myös meidän perunat maahan. Katsos, kun se on ollut aiemmin Keimon homma ja tämän myötä olemme viime kesät nöyrästi kuunnelleet ja kehuneet HÄNEN älyttömän maukkaita perunoitaan. Ateriasta toiseen. Mutta kun perunankasvattajamiehelle koitti kolmas perunakesä, perunankasvattajamies alkoi tuskailla työn märää. Perunankasvattajamiehen piti saada maankääntökone. Ja kun koneet olivat kiven alla tai kalliita, Perunankasvattajamies jätti maan kääntämättä. Käsin kääntäminen oli perunankasvattajamiehelle liian työlästä ja eikä perunankasvattajamiehellä ollut sellaiseen aikaa. Niinpä Perunankasvattajamiehestä tuli ex Perunankasvattajamies. Ja sillä välin, kun entinen Pk-mies lähti katsomaan moottoriurheilua ja toipumaan henkisesti pelkästä ajatuksestakin kääntää maa käsin, hänen vaimonsa päätti astua ex Pk-miehen saappaisiin. Työn tehtyään Perunankasvattajanainen oli väsynyt, mutta tyytyväinen saavutukseensa. Homma tuli tehtyä juurta jaksaen, sananmukaisesti. Pk-nainen odottaa lukuisia suosionosoituksia entiseltä pk-mieheltä joka ikisellä kesän aterialla (silläkin, jolla ei syödä perunaa).

Soijan tehotuotantoa

Artesaanin perunapelto

Meillä oli vieraita jälleen. Olemme täten todenneet kotikutoisen grilli- ja rakettiuunikompeksin toimivaksi myös isommalla porukalla. Tämä käyttöjärjestelmä vaatii jonkun verran vaivannäköä; pitää kytätä tulta, syöttää puuta, kanniskella ruokia ja puita, mutta tunnelma on savun katkussa samalla sopivasti primitiivinen. Ja miten mielenkiintoista on yrittää pakata kaikki ruuanvalmistukseen ja sen nauttimiseen sisältyvät raaka-aineet ja tarvikkeet yhteen koriin kerralla mahdollisimman vähällä astiamäärällä. Sen lisäksi voi vielä yrittää ajoittaa kahviveden kiehumispiste ruokailun lopetusvaiheeseen ja tiskiveden lämpeneminen kahvin juonnin lasehtimispisteeseen. Jos vielä kykenee siinä sivussa delegoimaan miehelle osan tehtävistä, karjumaan lapset ruuan ääreen ja koirat siitä pois ja seurustelemaan sujuvasti vieraiden kanssa sekoittamatta näitä kaikkia edellä mainittuja osasia, voi todeta onnistuneensa. Tavoitteet kullakin. 

Tässä valmistuu meidän suosikkiruoka Quarn-viinirypäle-tomaatti-sipuli-yrtti täyte Polar-näkkärille. 

Nyt todella viedään viimeisiä työpäiviä. Lauantaina muutamme. Olin haistavinai, että Keimo höpisee Vehkosuon YouTube-kanavalla tällä viikolla muun muassa aurinkosähköjärjestelmästä. 

Hyvää viikkoa ja kiva kun kävit!

Yksi poro kerrallaan

Korjaan aitaa.

Toissaviikonloppu tuli ja meni ja siinä rytäkässä myös viime viikonloppu. 

Olen helpottanut perjantain pakkaamisia jakamalla jokaiselle perheenjäsenelle omat vastuualueensa ikätason mukaan; lapsille ja miehelle mahdollisimman selkeät ja muuttumattomat tehtävät (roskiksen vienti, koiranruuan pakkaaminen, omat vaatteet alusvaatteista päällysvaatteisiin, kissan ja kanojen ruokinta, bioastia, unilelu, tietokone, kamera ja niin edelleen) ja enemmän logiikan tajua vaativat tehtävät itselleni (tyyliin, omat vaatteet ja puhelin). Sitten ajetaan kaupan kautta ja yritän pinnistää muistin varassa puuttuvat ruokatarvikkeet ja muut tarvittavat lasten valikoidessa hartaasti lauantaikarkkeja. Keimo suorittaa kaupassa ollessani eri kaupasta juomaostokset, työkaluihin liittyvät täydennykset, dieseli- ja öljyjutskat. 

Matkalla havainnoidaan, että puusavottaa pukkaa, pelloilla kulotetaan, jonkun hevonen on jolkotellut tiellä, naapurit on kotona, vesi laskenut, silta ehjä, tie mutainen ja talo pystyssä. 

Sitten alkaa purku eli minä kannan kolme kassia sisälle. Alan sytytellä alakerran uuneja ja purkaa kasseja sillä välin kun muut kantavat yhteensä yhden kassin tai ei yhtään ja jäävät fiilistelemään pihalle hiljaisuutta, tuoksuja, hirviä, taivaanvuohia ja mitälie poroja. Itsekin voisin mennä, mutta se (aika) menee vain siellä sisällä.  Vilkuilen ulos kateellisena ja korkeintaan tunnen, miten ne porot menevät yksi kerrallaan nenääni.

Kai se Keimokin jotain uuneja sytytelee, vettä hakee ja saunaa lämmittelee, muttei oikeasti mitään.

Nyt voisi päätellä, että tämä muija on tainnut kyllästyä koko hommaan, mutta sarkasmivapaasti sanottuna, nautin joka hetkestä.

Kaivan kaapelia maahan.

Korjasin sunnuntaina hirven rikkomaa riukuaitaa ja vaihdoin katkenneiden tolppien tilalle uusia. Todistettavasti kuva myös siitä, että kaivoin sähkökaapelin vihdoin maahan poissa silmistä, poissa mielestä -syvyyteen. Asettelin myös seinän vierustalle penkereeksi kasatuista kivistä rappuset tulevan kesän lempikahvittelupaikalle (tarkkasilmäinen havaitsee portaikon alakuvasta). 

Rappuset reunassa.

Tilda-mummonkin lempikahvipaikka?

Perunamaan siirto ja marja–hedelmätarhan projekti käynnistyi niin, että Keimo kaivoi kahdeksan viinimarjapensasta tulevalta perunamaalta ja istutti ne entiselle perunamaalle, josta on tuleva hedelmätarha. Jos siis savimaalla mikään koskaan menestyy. Tuleva perunamaa on heinämaata, joten sen kääntäminen olisi seuraavaksi vuorossa. Nyt meni lapio katkimäsäksi.

Lempikahvipaikka, josta voi tarkkailla jatkossa perunan kukkimista.

Marjapensaiden uusi savikoti (taustalla korjattua riukuaitaa!).

Ghetto. Slummi. Hökkeli.

Meidän ulkokanatarha sortui taas katolta tulleen lumen alla ja jälleen se aiottiin korjata kerralla hyvin, kunnolla ja kestäväksi. Ja miten kävi? (No kun metsästä saa paljon halvemmalla. Ei ehkä hyvää, kunnollista ja kestävää, mutta kertakesäkäyttöistä.) 

Keimo korjasi kanalan, teki puitakin taas, lanasi tietä uudella perälevyllä, mutta sen lisäksi ajeli myös motocrossia pellolla. Muka ei jännitä ensi lauantain kisoja. 

Nuffield ja sen kaveri. (Minä olen menossa korjaamaan aitaa!)

Silloin kun toissaviikonloppuna oli lämmin sunnuntai, lapset kävivät keräämässä sammalta. Väärää sammalta, sanoin minä ja sitten korjasin (liian myöhään), että anteeksi huono ohjeistus, mutta siinä vaiheessa teini meni sisälle lukemaan Aku Ankkoja kiukkuisena. Toisen hakureissun suoritti Keimo nuorimmaisen kanssa ja toi samalla vähän tuohtakin tullessaan. Sammaleilla on tarkoitus tilkitä kasvihuoneen hirren rakosia. Vähän myöhemmin pehmitin teinin tekemään kanssani tikkupullataikinaa. Paistelimme sitten siinä verkkaisesti pullat sämpylöiksi ja söimme edellisen päivän kastikkeen kera. Pannussa kahvivedet valmiina. Semmoinen hyvä hetki. 

Kyllä nyt vähän jännittää. Jos kaikki menee putkeen, Pöpillä loppuu keskiviikkona singlekoiran ajat. Palaan asiaan!

Alussa oli Vehkosuo V

Kevät toi tullessaan uutta videomateriaalia:
Alussa oli Vehkosuo V, olkaa hyvät.

Maltti on valttia

 

Hevonen on vieläkin pihassa, jotta viimevuoden viisi päivää on nyt ylitetty. Laitumesta taitaa olla puolet tallottu ja vain murto-osa syöty, mutta välit lampaiden kanssa on lämmenneet ja karsina navetassa otettu kodiksi. Ihmisten puuhien seurailu ja tutummaksi käynyt ympäristö luo turvallisuuden tunnetta niin, että pää pysyy jo pidempiä aikoja maassa heinää rouskutellen. Sateet ja kylmä ilma näyttäisi olevan takanapäin ja paarman täytteinen ilma tässä. Maailmassa on muuten rapeat 2500 paarmalajia joista vain 37 meillä Suomessa, joten paarmaköyhä maahan tässä ollaan. Sillä välin, kun naispaarmat imevät nisäkkäistä verta, miehet hyppäävät kukasta kukkaan ja ryyppäävät mettä. 

Wikipediasta napatuista otteista saa hevos- eli nautapaarmasta todella veijarimaisen kuvan: 

Suuret silmät kattavat 360 astetta, joten sitä on todella hankala hävittää ja löytää uhrinsa usean aistinsa avulla ja viiltää uhriaan tikarimaisilla suuosillaan ja valuttaa viiltokohtaan sylkeä, joka estää verta hyytymästä paarman aterioidessa ja vielä purema on yleensä varsin kivulias. 

Semmonen pikku paarmuli.

Kuvissa näkyy muuten puomi, jota Keimolle laitumella nököttävästä puhelinpylväästä ideoin. Sen hän toteutti kuullessaan minun kiukkuavan turhautuneena valjastuspuuhissa kiukkuiselle hevoselle ja muistettuaan jälleen, että niin, vaimon ideoinneista on tekemisen vapaaehtoisuus ja tekijän oikeudet toteutusaikatauluun kaukana. 

Tajusin onneksi jälkikäteen kehua puomia erittäin paljon asiallisemmaksi kuin minun käytös oli sekä kuunnella vaiti ja näyränä miten hevosta ja varsinkaan suivaantuvaa ja ymmärtämätöntä yksilöä pitää ja ei pidä kohdella.

Löysin ratsastusreissulla metsätiereitin, jota jokainen hevosihminen osaa arvostaa. Hyvä pohja, mäkiä ja pitkiä suoria, näköaloja eikä rakennuksia tai autoja missään ja kaikki tämä melkein suoraan kotiovelta. 

Tänään oli kuoriutunut kaksi tipua kolmesta haudotusta. Nämä menevät syksyllä jatkosijoituspaikkaan ellei joku vanhemmista päätä päättää päiviään kesän aikana. 

Lopuksi katse kasvimaalle, jonne ei ole sateella paljon tehnyt mieli kahlata. 

Kurkut menivät ja tomaatit kituuttavat vasta pieniä kukkia ja samaa kituutustaan tekevät käynnöspavut. Lantusta ei näkynyt jälkeäkään. Sattui niin, että kun olin useita viikkoja säilönyt kaikki esille ilmestyvät taimet (eli rikkaruohot), enkä useista etsinnöistä huolimatta löytänyt tietokoneen syvyyksistä yhtään järkevää kuvaa lantun taimesta, päädyin eliminoimaan kaiken vihertävän koko saralta. Ei siis tänäkään vuonna lanttua. Tilalle kylvin pensaspapua. Purjo on tuottanut minulle toistamiseen pettymyksen. Se on liian hento. Vaatisi enemmän huomiota, jota minulta ei sille liikene enempää. Joku raja. Ensi vuonna en laita sitä ollenkaan. 

Parasta tulosta näyttää tulevan jälleen punajuuresta, joista osa on jo nostokunnossa sekä porkkanasta ja runsaasti kukkivasta sokeriherneestä. Kivasti ovat nousseet myös mustajuuri ja juuripersilja. Palsternakkaa tulee jonkin verran, siitä olen iloinen. Ja erittäin yllättävää, että esikasvattamani ruusukaali voi vielä hyvin. Pitäisiköhän sitä tukea, kun lehdet meinaavat napsahdella poikki?