Kärsimysnäytelmä

Kasse paasasi autossa keskellä yötä kyläireissulta kotiinpalatessamme, että jos se kukko taas munii sinne uuniin tai kaapin alle tai lasikaappiin, niin se on vaan niin väsynyttä. 

Kukko muni olohuoneen liinavaatearkkuun. Näin sen ihan vahingossa.

Kuuden ja puolen tunnin kuluttua heräsin alakerrasta kantautuviin etsinnän ääniin. Torkahdin ja heräsin, kun kaksi väsymyksestä kalpeaa lasta seisoi vakavana sängyn vieressä. Ei löydy! Olen melko varma, että olohuoneesta löytyy, vastaan ja nukahdan taas. Herään jälleen, kun Tuppe kalpeana ja Kasse itkevänä seisoo sängyn vieressä. 

E i   l ö y d y! No menkää etsimään se on se homman juju, minä soperran ja Keimo vierestä erittäin vähän kärsivällisesti, että kyllä ne ennen seuraavaa pääsiäistä VARMASTI löytyy.

Kasse raahautuu alakertaan Tuppe perässä kipittäen. Itku yltyy, yltyy ja yltyy, Keimo kimpoaa sängystä ylös ja käy raahaamassa Kassen alakerrasta omaan sänkyyn. Ja nyt nukut. Lisää katkeraa itkua. Minä huudan sängystä, että kun tuo loppuu, niin voit tulla tänne. Itku vaimenee saman tien ja Kasse hiihtelee  viereeni ja nukahtaa melkein heti. Tuppe katselee alakerrassa musiikkikanavaa stereoiden kautta kovaa.

Tunnin päästä heräämme Kassen kanssa Keimon ulvontaan. Keimokin herää. Mitäs unta näit, kysyn. No ihan viimeiseksi sellaisen, jossa yks kaveri pui valkoisella Lamborghini-puimurilla isoa peltoa. Teki nopeusennätystä kai. Sitten minusta tuli sen puimurin kuski ja illalla kiertelin peltoja, sudet piirittivät minut ja upposin lumiseen ojaan...

Katsoin Kasseen ja näin huolestuneen ilmeen. Ei sitä kukon pesää löydy minkään oven takaa, katsoin kaikki. Miten niin oven takaa, minä ihmettelen. Sinähän sanoit, että oven takana. No enhän sanonut, höpsö, vaan olohuoneessa.