Kaksoiselämää

Kamalaa, kun ei enää muista, minne ostin voita ja sitten toisessa paikassa on kaksi ja toisessa ei ollenkaan. Ja miten minusta tuntuu, että ihan äsken vaihdoin lakanat, mutten kuitenkaan pitkään aikaan. 

Saunassa ei ole hoitoainetta (äh, se olikin kotona), kaapissa kuudet pikkuhousut, muttei sukkia. Kotona mietin mitä piti muistaa ottaa mukaan Vehkosuolle? Vehkosuon uunin vieressä muistan, hiilihangot varastosta. 

Ruokakomeroon on ilmestynyt kymmen purkkia saunaoliiveja eikä kotiin yhtään. 

Onneksi tätä kaksoiselämää ei tarvitse peitellä, ajaa outoja reittejä ja kiertoteitä, ettei ihmiset ala juoruta. Tai juosta vessaan puhumaan puhelimeen, ettei taustalla kukkuva käki paljasta. En peittele vaatteiden savunhajua kotiin tullessa. Osaan olla ajattelematta sitä toista kun olen toisen luona, vaikka siitä toisesta puhuminen sen toisen kuullen on sallittua. Molemmat kyllä vaativat osansa, mutta olemme löytäneet moniavioisuuden harmonian. 

Kumpikaan ei ole minulle itsestäänselvyys. 

Kuva pelastaa, kun muisti pätkii.

Pitsaa ja saunasta palaavia äitiä ja isiä odotellessa saattaa alkaa väsyttää.

 

Untuvikot ovat muuttuneet korppikotkiksi.

Kasse kyseli vuosia sitten aina kun Keimo rakenteli jotain puusta, 

että "Teetsä iskä taas jotain kivaa puusta?", josta sanonta on sittemmin jäänyt elämään.

Lauantaina Keimo teki taas jotain kivaa puusta. Teki puusta puukorin. Puisen puunkantokorin.

Sunnuntaina söimme lounaaksi kasvimaalta kaalia ja metsästä sieniä. 

Metsäsieniä, kaalia, sipulia, kermaa, koskenlaskijaa ja yrttejä.

Sunnuntaina palattiin takaisin bisnekseen eli riukuaidan tekoon. 

Aijai, kun minä pidän tästä hommasta. Ihmisluontoon kuuluu sekin, että kun tietää tämän kohta valmistuvan, sitä seuraavaa jo suunnittelee. Ikkunasta tähyillen mietin, miten takapihan aitaisi...

Yllätyin, miten hyvin vittakset taipuivat vielä syksylläkin.