Sää ja mä

Keimon isän 7-kymppisten jälkimainingeissa haukkailimme L:n omenapiirakkaa ulkosalla lauantaina. Sää se jaksaa suomalaista ihmetyttää. Jos jotain, niin se on meille kaikille yhteinen ja siitä jaksamme puhua, sille alistumme, sitä kiitämme ja sitä manaamme, mutta hallita emme voi. Asemastamme huolimatta se on meille kaikille yhtä oikukas ja vaihteleva, joskus yksittäinen tai paikallinen toisaalta myös enimmäkseen ja suurimmassa osassa. 

Tasaisemman lämmön maita kadehtien käännämme vaihtelun vahvuudeksemme, että arvaapa mistä suomalainen haaveilee näin  p i t k ä n  kesän jälkeen. Pakkasesta. Ja muka tykkää. Koska se on vaan se seuraava. Pakkanen on giljotiini ja loputon syksy se kuolemantuomion ja giljotiinin välissä vietetty aika. 

Nythän se (sää) oli hyvä. Minä pidän kyllä muistakin. Mutta ahkeroin päähäni ala-asteella muodostuneen ellipsin muutostyön parissa, koska siinä syksy ja kevät ovat asettuneet pysyvästi lyhyelle kaarelle antaen minulle vuosi toisensa perään vääränlaista informaatiota kulloinkin vuorossa olevan vuodenajan kestosta. Kesä loppuu töks ja syksy jatkuu ja jatkuu ja jatkuu, kun taas talvi kompastuu kevääseen hops ja kesää saa taas odottaa.

 

Prinssi?

Sienimetsällä löysimme kangassieniä ja lampaankääpää. Perässä kävelijä huokaili. Ei uskonut minun tunnistavan oikein. 

Kasse: "Kuinka varma äiti sä olet?" 

"No 98-prosenttisen." 

Kasse: (Ei ymmärrä täysin prosentin merkitystä) "No jos sä syöt ne vaikka yksin." 

Ja taas hetken päästä: "Voikse olla vahingossa kärpässieni?" 

"No ei voi!"

 Kasse: "Iskä…?"

Keimo: (googlessa)