Hanskahepuli

Kausi avattu, viikonloppu Vehkosuolla koettu. Luottoauraaja kävi raapaisemassa tien etukäteen lumesta auki. Emme silti perjantaina tienneet, kuinka tietä pitkin pääsemme perille, mutta ei matka niin pitkä päätieltä ole, ettei sitä jalkaisin olisi hätätapauksessa talsinut. Alku näytti tien osalta niin hyvältä, että toiveikkaana kaasutimme eteenpäin. Leudon kelin vuoksi tien pohja oli kuitenkin muuttunut sohjoksi ja upottavaksi, jotta jumiinhan sitä jäätiin. Ulostauduimme autosta tilannetta miettimään ja vapautimme samalla koirat (pihaan oli enää muutama sata metriä), jotteivat ne päätä meidän tilannetta tuumaillessa nautiskella autossa viikonloppueväitämme. Yllättäen toinen niistä, Eva (14 vuotta), lähtikin korvat lerpattaen painamaan tietä pitkin väärään suuntaan, pois päin Vehkosuolta. Ei päätään kääntänyt eikä vauhtiaan hiljentänyt, kun sen perään ihmeissäni huusin. Olin kuulevinani sen huutavan mennessään "EI IKINÄ ENÄÄ TÄNNE!" Mietin sen lepattavia korvia ja hengenhätäistä juoksua seuratessani, että mistä moinen trauma. Viimeisen näköhavainnon kaikottua jäimme mykistyneenä tuijottamaan horisonttiin. Kului kymmenen hidasta ja hiljaista sekuntia, joiden aikana näimme kukin omanlaisemme vision eläkeläiskoiran epäonnistuneesta kotiinpaluusta. Sitten tapahtui seuraavaa: Ensin näkyi pomppiva piste, sitten suureneva karvapallo joka sai lepattavat korvat. Sieltä se palasi laukaten yhtä vimmattua vauhtia, tuli perseen alla, pitkin tietä, koko pitkän matkan, meidän luokse, meistä ohi, pihalle. Matkallaan huutaen: jeeeeEEEEeeeeee!!! Heh, naurahdimme huojentuneina; Evalla olikin vaan hanskahepuli! (Evalla on tapana oikein kunnolla ilahtua kerran tai kaksi vuodessa ja varastaa joltain esim. hanska, riepotella sitä sekopäisenä niin kauan, kunnes joku muu pilaa ilon innostumalla myös.) 

Takaisin auto-ongelmaan siis. Onneksi yksi miesvoimalisä riitti irrottamaan auton liikkeelle ja eikun vauhdinotto ja samalla myötätuulella pihaan asti. Poukkoilevalta ja mongertavalta auton hallinnalta ehdin matkan varrella huomata, että nyt vilistää maisema väärällä kohdalla ikkunoiden takaa ohi. Sellainen tunne oli muutenkin, että  nyt ei kyllä routa eikä paljon muukaan aja porsasta täältä kotiin, sillä lopputie, jota pitkin pihaan ajoin, kulki pitkin perunamaata. Kerran oli syksyllä sellainen olo, että jotain unohtui, niin nytpä muistin, aurauskepit.

Mutta ei siinä, minä sytytin uuneihin tulet ja aloin ihmetellä seinällä valuvaa kosteutta ja vahtia lämpömittaria, josko se kohoaisi edes kymmeneen viikonlopun aikana ja Keimo alkoi irrotella akkua autosta, käynnistellä traktoria, rakennella tsi-perälevyä ja siirtää tietä muutaman metriä pohjoiseen päin. Viimeisteli vielä pistolapiolla, koska lumilapio "EI AINAKAAN MINUN JÄLJILTÄ OLLUT MISSÄÄN". Saunassa illalla tarkemmin ajateltuna muistin, että se oli jäänyt yhdelle työmaalle tänne.

Aijettä oli kuitenkin kivaa. Kuunnella yöllä metelöimättömyyttä. Tottua hiljakseen nokeutuviin käsiin ja virttyneisiin hihansuihin. Suorittaa jääkylmiä kasvopesuja ja haroa takkuisia hiuksia sormilla. Haistella uunista pöllähtävää savua. Ihastella lasten mielikuvituksekkaita leikkejä. Syödä reunoilta palanutta pitsaa. Sulatella kohmettuvia jäseniä hartaasti saunassa. Sukeltaa illalla hengitys huuruten peiton alle ja herätä aamulla huuruisesta ikkunasta hohtavaan valoon.  

Koko Suomen lumet ovat Vehkosuolla.

Perunamaalta siirretty tie.

Föhn-tuuli puhalsi niin, että ruoho vilkkui sunnuntaina ja tiekin kesti poistumisen. Perunoita istutamme varmasti jo maaliskuussa, koska perunapelto luonnollisesti sulaa aurauksen alta ensimmäisenä. Eli loppu hyvin kaikki hyvin.

Kivimysteeriä ihmetteleville kerron, että sängyssämme oli ainoastaan kilo hiirenkakkaa (se on aika monta papanaa). Yksi uusi kivi löytyi puukengästäni. En ajatellut nostaa siitä syytettä. Olkoot. Niin, ja kaivoista tuli vettä. Pimeässä näytti melkolailla kirkkaalta. 

Terkuin: Ehkä vähän väsynyt, mutta tyylitajuinen.