Ikea-grilli

En ole ikinä ollut näin pitkiä aikoja putkeen sisällä. Ulkonapistäytymisiä olen harjoittanut, mutta muuten vain sisällä ja kotona. Varvaskengällä pääsen könkkäilemällä liikuskelemaan enkä ole enää kovin kipeä, joten mikäs tässä on ollessa. Pitää silti malttaa vielä, luutuminen vie aikaa, sairasloman pituudella on tarkoitus, joten kuntoutumisen kanssa ei ole syytä hötkyillä. Tässä vaiheessa paikallaan olo pistää omanarvontunnon koetukselle. Koska olenhan vain laiska, työtä vieroksuva, omahyväinen ja passattu enkä oikeasti edes kipeä. Lisäksi toivon salaa, ettei lumet sula, että voin edelleen vedota liukkauteen ja jättää Kepan taksiviennit ja -haut muille. 

Pääsiäisenä ulkoilin omassa mittapuussa ihan urakalla. Ensin vierailtiin Olgan ja Tuukan luona. Se oli  oikein piristävää, ruoka oli hyvää ja keskustelut diippejä kuten usein. 

Sitten haimme vahvistusta kanakantaamme, koska 4/7 kanoistamme ovat siirtyneet eläkkeelle. Porukkaan liittyi vuoden ikäisiä araucana-kanoja, joilta saamme vihertäviä munia, kuten sussex-araucana yhdistelmä Marketalta olemme tottuneet saamaan. Terho-kukko lähestyi nuorikkoja tietenkin asianmukaisesti sulat sojolla ja kannukset solmussa. Arasti ympäristöä tutkailevat ja kainot nuorikot esiintyivät vanhempien rouvien silmissä kuitenkin ihan pelkkänä uhkana ja tämän he myös ilmaisivat jokseenkin nokkavasti – Aivan liian paljon tukkaa, nuoruutta ja munalupauksia. 

Keimo teki kauan käyttämättömänä seisseestä Ikean pöytäkehikosta grillin. Laikkaili ja hitsaili. Minä laikkailin tuloksesta. Koska talvi ei tunnu täällä päin Suomea loppuvan, pyysin luottoauraajaa nykäisemään sunnuntaina tien Vehkosuolle auki. hienosti pääsimmekin pääsiäisloman kruunuksi, minä mukaan lukien, perille asti uutta grilliä kokeilemaan. Kepa lomaili tutussa hoitopaikassa ja helpotti menemistämme omalta osin. 

Kaikesta tästä ja vähän muustakin videopostauksessa alla. 

* Ja vaikka hän muuta videolla väittää, idea oli oli minun. MI-NUN!

P.S. Koska aion jatkaa vielä muutaman viikon tätä "sairaslomaa", toivoisin kovasti kirjasuosituksia. On vain muutama rajoitus: Ei liian riipaisevaa (olen päivällä yksin kotona ja haavoittuvainen). Hyvää kerrontaa ja rikasta kieltä (käännöksissä oltava tarkka). Jännäreissä pitää olla muutakin, kuin pitkitetty ja epäloogisuuksia täynnä oleva juoni enkä ehdi perehtymään myös mihinkään Rikoskomissario Jouko Perälä tutkii, osat 1-28. Tietokirjaideat ovat myös erittäin tervetulleita. Ne voi olla näkemyksellisiä, mutta vähemmän mielellään mitään Minä osaan, Olen hyvä, Opi sanomaan ei, Löydä itsesi -kirjoja. 

Tattis!

Retkellä

Fiilistelyretkellä kävimme eilen, sunnuntaina Vehkosuolla. Kokeilimme pikkuisen nelivetomme kykyjä puskea auraamatonta tietä. Paljon vauhtia ja pusku, traktori pulling -tyyliin. Pääsimme tietä pitkin noin sata metriä. Siitä oli tosi paljon hyötyä, kun matkaa lumessa tarvottavaksi jäi enää vain 800 metriä. Kotiinlähtötilanteessa se vasta naurattikin tämä idea, joka tarjosi yhteisen toimintahetken lapion varressa. Ja muijat tietenkin työnsi, koska äijä osaa parhaiten säädellä kaasua. 

No mutta. Nyt alkaa tehdä todella mieli jo Vehkosuolle. Kiittelin itseäni, kuinka siistiin kuntoon olin jättänyt paikat. Vienyt tyhjät pullot ja tyhjentänyt ruokakomerosta jäätyvät ja hiirille kelpaavat ruuat. Sen verran tietysti aikaa on kulunut, että olin jo ehtinyt unohtaa, miten askeettinen ympäristö Vehkosuo on. Ei siis tavaraa yhtään lisää. Pitää ainakin aina pystyä luopumaan kierrättämällä ennen kuin hankkii uutta. Tämmöinen periaate, se käytäntö sitten... Kierrättämisestä tuli mieleen, että hiihtolomalla innostuimme Kassen kanssa käymään läpi kaikki sadat cd-levyt, joita meille Keimon kanssa on musaa rakastavana kertynyt. Laitoin edelleen talteen 20-30 tärkeintä levyä, mutta ne kaikki muut levyt, mitä tehdä? Ongelmajätettä. Levyjä ei varmasti kukaan enää osta. Mutta se on kyllä nykyaikana yksi hyvä uudistus, että musiikin kuuntelu ei tuota jätettä. 

Vehkosuolle takaisin. Söimme nuotiomakkaraa ja muffinsit, joimme kahvia. Pyörimme ympäriinsä katselemassa paikkoja ja fiilistelemässä. Ilma oli kirjaimellisesti loistava, kevään pystyi haistamaan ja valoa riitti. Koirat tutkivat ja mylläsivät ympäriinsä. 

Ohessa pieni video käynnistä. Kyllä se kohta tästä. 

Parasta olla paikalla

Meillä päin vietettiin pidennettyä viikonloppua koululaisten lomaillessa helatorstain jälkeisen perjantain. Keskiviikkona karavaanimme nitkutti Vehkosuolle ja perjantaina Tuppe pääsi viettämään kahdeksi päiväksi laatuisaa aikaa siskon perheen luo Vantaalle. Lauantaina, kun Keimo meni Kouvolaan rallicrossia katsomaan, vaeltelimme vähän isompien tyttöjen kesken ympäri Iittiä ensin Iitti Horse Fair - laidunkauden avajaistapahtumassa Katriina ja Anssi Lahden hevostilalla Radansuussa ja sen jälkeen Virpi Petäjämäen popup -ravintolassa Sampolan koululla nauttimassa koko menun alusta loppun. Sen jälkeen pyyhälsimme vielä tallille Iivarin liikunnasta huolehtimaan. 

Kepparikisassa saavutettu kolmas sija Tupen Annaleenalla.

Kengittäjä Janne Jalonen havainnollistaa kuumakengitystä. 

Tytöt näyttävät kuinka raskaammatkin rodut taipuvat kevyesti katrilliin.

Sanna ja Mari, tapahtuman talkooporukkaa, jännäävät katrillia.

 Lopulta kotiin Vehkosuolle, jossa ehdin istuttaa muutaman rivin siemeniä ennen saunaa ja iltapalaa. Maahan meni lanttu, mustajuuri ja palsternakka. Iltapalaksi pannulle ja leivän päälle vuohenputkea, nokkosta, ruohosipulia ja oreganoa.

Koska sunnutaiaamu näyttäytyi aurinkoisena, aamiainen nautittiin ulkona. Nyt, kun ei vielä ötökät kiusaa eikä aurinko polta. Täydellisyyden hetkissä on parasta olla paikalla. 

Nimittäin nopealla laskutoimituksella vastaavia kolmekymmenminuuttisia hetkiä (kerran viikossa) on noin seitsemänkymmenviisivuotisen elämämme aikana (miinus kolmekymmentä ensimmäistä vuotta, jolloin emme vielä tajua paljon mistään mitään) keskimäärin 2340 kertaa joka on 1 170 tuntia, pivissä 49 ja vuosissa 0,134. Se tekee 0,3 prosenttia elämän täydellisyyttä.  

Niille, jotka pitivät Vehkosuon ensimmäisestä videosta tiedoksi, että Keimon kamerassa on rullannut toista osaa varten muutama metri filmiä ja kooste ilmestynee lähitulevaisuudessa. 

Tiedoksi myös heille, jotka bongaavat meidät tulevan lauantain Kouvolan Sanomien Koti -osiosta sekä Elimäen Sanomien kesänumerosta, emme itsekään tiedä, miksi olemme siellä, tällaiset varjossa kitusiksi kasvaneet onnettomat. Toimittajille jäi ainakin muistoksi auton maalipinnalle kesän paksuin kurakerros.

Hanskahepuli

Kausi avattu, viikonloppu Vehkosuolla koettu. Luottoauraaja kävi raapaisemassa tien etukäteen lumesta auki. Emme silti perjantaina tienneet, kuinka tietä pitkin pääsemme perille, mutta ei matka niin pitkä päätieltä ole, ettei sitä jalkaisin olisi hätätapauksessa talsinut. Alku näytti tien osalta niin hyvältä, että toiveikkaana kaasutimme eteenpäin. Leudon kelin vuoksi tien pohja oli kuitenkin muuttunut sohjoksi ja upottavaksi, jotta jumiinhan sitä jäätiin. Ulostauduimme autosta tilannetta miettimään ja vapautimme samalla koirat (pihaan oli enää muutama sata metriä), jotteivat ne päätä meidän tilannetta tuumaillessa nautiskella autossa viikonloppueväitämme. Yllättäen toinen niistä, Eva (14 vuotta), lähtikin korvat lerpattaen painamaan tietä pitkin väärään suuntaan, pois päin Vehkosuolta. Ei päätään kääntänyt eikä vauhtiaan hiljentänyt, kun sen perään ihmeissäni huusin. Olin kuulevinani sen huutavan mennessään "EI IKINÄ ENÄÄ TÄNNE!" Mietin sen lepattavia korvia ja hengenhätäistä juoksua seuratessani, että mistä moinen trauma. Viimeisen näköhavainnon kaikottua jäimme mykistyneenä tuijottamaan horisonttiin. Kului kymmenen hidasta ja hiljaista sekuntia, joiden aikana näimme kukin omanlaisemme vision eläkeläiskoiran epäonnistuneesta kotiinpaluusta. Sitten tapahtui seuraavaa: Ensin näkyi pomppiva piste, sitten suureneva karvapallo joka sai lepattavat korvat. Sieltä se palasi laukaten yhtä vimmattua vauhtia, tuli perseen alla, pitkin tietä, koko pitkän matkan, meidän luokse, meistä ohi, pihalle. Matkallaan huutaen: jeeeeEEEEeeeeee!!! Heh, naurahdimme huojentuneina; Evalla olikin vaan hanskahepuli! (Evalla on tapana oikein kunnolla ilahtua kerran tai kaksi vuodessa ja varastaa joltain esim. hanska, riepotella sitä sekopäisenä niin kauan, kunnes joku muu pilaa ilon innostumalla myös.) 

Takaisin auto-ongelmaan siis. Onneksi yksi miesvoimalisä riitti irrottamaan auton liikkeelle ja eikun vauhdinotto ja samalla myötätuulella pihaan asti. Poukkoilevalta ja mongertavalta auton hallinnalta ehdin matkan varrella huomata, että nyt vilistää maisema väärällä kohdalla ikkunoiden takaa ohi. Sellainen tunne oli muutenkin, että  nyt ei kyllä routa eikä paljon muukaan aja porsasta täältä kotiin, sillä lopputie, jota pitkin pihaan ajoin, kulki pitkin perunamaata. Kerran oli syksyllä sellainen olo, että jotain unohtui, niin nytpä muistin, aurauskepit.

Mutta ei siinä, minä sytytin uuneihin tulet ja aloin ihmetellä seinällä valuvaa kosteutta ja vahtia lämpömittaria, josko se kohoaisi edes kymmeneen viikonlopun aikana ja Keimo alkoi irrotella akkua autosta, käynnistellä traktoria, rakennella tsi-perälevyä ja siirtää tietä muutaman metriä pohjoiseen päin. Viimeisteli vielä pistolapiolla, koska lumilapio "EI AINAKAAN MINUN JÄLJILTÄ OLLUT MISSÄÄN". Saunassa illalla tarkemmin ajateltuna muistin, että se oli jäänyt yhdelle työmaalle tänne.

Aijettä oli kuitenkin kivaa. Kuunnella yöllä metelöimättömyyttä. Tottua hiljakseen nokeutuviin käsiin ja virttyneisiin hihansuihin. Suorittaa jääkylmiä kasvopesuja ja haroa takkuisia hiuksia sormilla. Haistella uunista pöllähtävää savua. Ihastella lasten mielikuvituksekkaita leikkejä. Syödä reunoilta palanutta pitsaa. Sulatella kohmettuvia jäseniä hartaasti saunassa. Sukeltaa illalla hengitys huuruten peiton alle ja herätä aamulla huuruisesta ikkunasta hohtavaan valoon.  

Koko Suomen lumet ovat Vehkosuolla.

Perunamaalta siirretty tie.

Föhn-tuuli puhalsi niin, että ruoho vilkkui sunnuntaina ja tiekin kesti poistumisen. Perunoita istutamme varmasti jo maaliskuussa, koska perunapelto luonnollisesti sulaa aurauksen alta ensimmäisenä. Eli loppu hyvin kaikki hyvin.

Kivimysteeriä ihmetteleville kerron, että sängyssämme oli ainoastaan kilo hiirenkakkaa (se on aika monta papanaa). Yksi uusi kivi löytyi puukengästäni. En ajatellut nostaa siitä syytettä. Olkoot. Niin, ja kaivoista tuli vettä. Pimeässä näytti melkolailla kirkkaalta. 

Terkuin: Ehkä vähän väsynyt, mutta tyylitajuinen.

Hyppäämällä yli

Seuraan tässä samalla Yle Areenalta kouluratsastuksen MM-kilpailuja Normandiasta. Lähetyksiä tulee pari viikkoa melkein aamusta iltaan ja telkkarista vielä koosteet – hevosurheilua mahan täydeltä. Olin lisäksi vielä lauantaina Tampereella seuraamassa Anna Kilpeläisen luentoa suomenhevosen ratsukoulutuksesta ja flunssaisena vielä koko viikonlopun, joten Vehkosuolla ehdin huokaista vain hetken. 

Asiaan. Sattui joskus tällaista. No onhan siitä tovi, mutta koska viime kesän vieraista kävi tänä kesänä enää murto-osa (eikä yhtään uutta), päättelen sen johtuvan autiosaarifobiasta. Tiedätkö, joutua romahtaneen sillan väärälle puolelle, eikä ponnistusvoima riitä ylihyppyyn. Ja kun vieraat sen kerran selviytyivät pois, he ajattelivat "Kultaseni, ei koskaan enää palata, eihän".  Onhan se kieltämättä houkuttelevaa päästä KÄYMÄÄN kauniille, rauhaisalle ja paratiisimaiselle "saarelle", mutta määrittelemättömäksi ajaksi, ehkä koko loppuelämäksi, omituisessa seurassa. Noooooou. 

Sana kulkee ja niin edelleen. Vierashuone tyhjillään on saanut olla.

Kyllä, mutta nyt hyviä uutisia. Pelastusveneen voi jatkossa jättää kotiin, sillä siltaa on paranneltu. By Keimo, joka elää sanonnan mukaan (jonka juuri keksin): voimaa on kuin pienessä älyssä. Tällä vaan tarkoitan, että olisihan tuonkin voinut joku kaveri tulla koneella kaapaisemaan. Se on tietysti eri asia, että onko niitä kavereita (joilla on koneita). 

Kun alla olevista kuvista mitään selvää kuitenkaan saa, niin kerrottakoon, että puro, jonka yli tie vie, juontuu lähteestä ja virtaa ympäri vuoden. Muutamia vuosia takaperin, edellinen omistaja antoi metsäkoneille luvan käyttää ylitystä ja tietä. Kone todennäköisesti nyrjäytti kivisen siltarummun kiven paikoiltaan tukkien veden tien. Korjaavana liikkeenä vanhan ylityksen viereen upotettiin muovinen putki. Uudesta putkesta vaan sen verran, että se ei sitten toiminut toivotulla tavalla. 

Työ lähti liikkeelle kaivuulla. Sen jälkeen liikkuteltiin kiviä. Kun esteenä ollut kivi oli pois tieltä, lähti vesi virtaamaan iloisesti vanhaa reittiä pitkin. Lopuksi vielä kivien päälle tuli raudoitettu valu, jottei hiekka ja kivet pääse valumaan vesitunneliin. Vieressä oleva muovirumpu saa jäädä tulvavesiä varten, se peitetään paremmin hiekalla ja ylitys tuetaan reunoista.

Alla oleva kivi tukkii veden tien. Hevosen jalan mentävä aukko.

Kaivuuta

Siirtelyä

Rako (15-20cm).

Se sanonta...

Valu