Työ tekijäänsä kiittää

*Kurkkaa blogin lopussa linkkeihin yhteispostausaiheesta: Omavaraisuus, mitä opimme tästä vuodesta, mitä teen talvella. 

Pössis on ollut nyt kuukausitolkulla sellainen, että oksat pois. Kuormittava työ, eikä muuta lisättävää. Kehon ja pään nollaamiseen (kirjoitin ensin, että mollaamiseen - mutta sitä ei) minulla olleet hyväksi todetut keinot eivät ole riittäneet. Keho jää stressitilaan ja unet katoaa. Epämiellyttävää. Mikä sitten on kun ei keinot riitä? (Äh, sain "Mikä on kun ei taidot riitä" renkutuksen korviini ). Korvien välissä on ruuhkaa. Seuraavaksi vuorossa sananlaskuja: Keinot on kullakin, sanoi mummo kun kissalla pöytää pyyhki. Kyllä hätä keinot keksii. Vanha keino on parempi, kuin pussillinen uusia. Keinoja kaihtamatta. Kainoja keihtamatta.

Arki on kuitenkin edelleen mukavaa. Kaikenlaista töiden ja kotitöiden ja perhe-elämän lisäksi: Maanantai – kaksi tuntia hiphop-tanssin opetusta, tiistai – tallille ratsastamaan, keskiviikko – tallille/ratsastus, torstai – kaksi tuntia omia tanssitreenejä (nykäri ja streetjazz), perjantai – ratsastus, lauantai – ratsastus ja sunnuntai – ratsastus. Tallipäivistä nipistän muut menot ja joogaan kotona ennen jotain ja jonkin jälkeen tai siinä välissä. Että aika mukiinmenevää. Olen saanut myös kutsuja paikkoihin ja juhlinut mukavissa niissä mukavassa seurassa. Synttäreitä, halloweenia ja saunailtaa pitkin syksyä.

Keimon yritys Keimon Ky on ollu toiminnassa elokuusta lähtien. Veitsen taontaa, valokuvausta ja raksahommia. Mutta mikä tärkeintä, pystymme jakamaan nyt jotain ”minun hommia" kuten Kepen saattamisen taksiin ja taksista. Olen vienyt hänet taksille ja vastaanottanut 13 vuoden aikana öbaut 4940 kertaa. Olen suunnattoman iloinen, etten tee sitä enää yksin.

Iivarilla menee hyvin Sepon kanssa. Kesän ja syksyn yskä on hellittänyt ja ihottumaloimi on viikko sitten laitettu kesäteloille. Iivari täyttää ensi vuonna 16 ja meillä on luvassa 10. vuosi yhdessä. 

Siitä puheenollen, vietimme Keimon kanssa 20. hääpäivää. Käväisimme Tukholmassa haistelemassa länsituulia. Siellä näytti menevän hyvin ja ”Kanelbullens dag”. Vällkommen kaikki som älskar kanelipullia. Grattis till kanelbullensdag! Ja ei tässä vielä kaikki: 2019 är ett riktigt Jubileumsår för oss – Kanelbullens dag fyller 20 år! Joten mikäs siinä oli viettää kanelipullan tuoksuisen Tukholman varjossa hääpäivää. 

Sunnuntaitraditio on käyntimaasto Elpan kanssa. 

Kanssani naimisissa 20-vuotta oleva mies Tukholmassa.

Kävin lasten kanssa ajelemassa Baltian tietä. Ajoimme kolme päivää Virosta Liettuan Kaunasiin ja takaisin yhteensä 1600km. Näimme paljon tasaista maata, merta, hiekkarantoja, yksinäisiä lehmiä, 50:n 70:n ja 90:n tuntinopeuksia, Ristikukkulan, matalalta tuntuvaa taivasta, rekan periä ja keuloja, kirkkoja, riskaabeleja ohituksia ja haikaran pesiä. Makumuistoksi jäi Essentuky-terveysvesi ja hajumuistoksi homeinen Air Bnb:n rappukäytävä. Tytöt olivat kivaa matkaseuraa.

Pärnun rannalla.

Pärnu.

Ristikukkula oli mykistävä.

Tasankoa.

Kaunas.

Mitä kuuluu Vehkosuolle? 

Sadonkorjuu oli tänä vuonna laimeampi. Kaikkea tuli, mutta vähemmän. Viimeisimmäksi työksi käänsin perunamaan, mutta aarreperunoita löytyi tänä vuonna paljon vähemmän kuin viime vuonna. Tai siihen verrattuna lähes ei ollenkaan. Punajuuria mukiinmenevästi sekä porkkanoita. Tomaatteja riitti jälkikypsytyksessä syyslomaa asti. Sipuleita nada. On niistä kituliaista syöty pitkin kesää, mutta en vaivautunut loppuja edes nostamaan. Kehäkukkaa voidetta varten keräsin paljon. Härkäpavut, kuten aiemmin kerroin, näivettyivät lähes kaikki. Tämä on toistunut minulla jo useasti. Yrttejä keräsin kuivattavaksi, kurpitsaa tuli paljon, jokunen raastettuna pakastimessa, kasvihuonekurkkuja söimme muutamia kesällä. Lehtikaalia tuli kivasti ja salaattia sekä persiljaa koko kesän. Syksyllä on kerätty suppiksia ja muita oheissieniä.

Yhteenveto: Satovuosi oli kohtalainen ja kuivuus vaivasi suurimmaksi osaksi viljelyä.

Kanat haettiin talvikotiin syyslomaviikolla. Munia ei ole näkynyt vähään aikaan.

Sitä virallista viimeistä käyntiä ennen talven tuloa ei ole vielä käyty. Se pitäisi käydä. Paikkoja on syytä katsella sillä silmällä, että keväällä on kiva palata.

Mitä opin tästä vuodesta?

Että vesisäiliöitä sadeveden keruuseen pitää olla ensi kesää varten lisää. Kuutio olisi hyvä. Tomaatit on laitettava vähän miedompaan multaan.

Mitä teen talvella?

En aio tehdä mitään erityisesti toisella tavalla. Esikasvatus oli hallinnassa. Olisin ehdottomasti halunnut istuttaa tänä vuonna valkosipulia, mutta se jäi jälleen. Kevättalvella aion taas perehtyä erilaisiin teoksiin, ohjelmiin ja Youtube-materiaaliin innostuksen mukaan, kun alkaa Vehkosuo-kauden haikailu.

Harmaa torppa

Puutarhahetki

Sarin puutarhat

Palokankaan pientila

Metsäläisten elämää

Torpan tyttö

Sorakukka

Suuntana omavaraisuus

Rakkautta ja maanantimia

Caramellia

Korkeala

Riippumattomammaksi
Pienenpieni farmi
Laura eli Javis
Jovelan talopäiväkirja
Tsajut

Herkät ja vähemmän herkät

Hiljaisuus.

Olisipa niin mukavaa rentoutua ja lopulta nukahtaa jonkun silittäessä päätä. Olisi mahtavaa hypätä mukaan sinfoniaorkesterin sävelten kulkuun ja kokea ravisuttavan kokonaisvaltaisesti musiikin ruumiillistuminen. Olisi suorastaan valaistumista vastaava kokemus kuunnella ylioppilaskirjoitusten kielten kuuntelu täysin intensiivisesti tarinaan eläytyen. Ja miten olisi, jos tuntisi keikalla katkeamattoman yhteyden solistiin ja magneettisen virtapiirin ympärillä vellovan yleisön kanssa. 

Olisipa niin, mutta... Kun päätä silittävä käsi liukuu lähestulkoon naurettavaa rahisevaa meteliä aiheuttaen pään pinnalla, alkaa huvittaa, mutta ei nukuttaa. Kun konsertissa viereisessä rivissä oleva teini siirtää kuudettatoista kertaa tuoliaan raakkuvasti lattiaa pitkin ja edessä oleva katsoja viikkaa hartaasti rapisevaa A4-kokoista paperilippuaan A10:ksi, tipahdan ravisuttavan herkästä  piano pianissimo -momentista omalle penkille ja tunnen epäolennaisten ärsykkeiden saasteen valtaavan mieleni forte fortissimon lailla. Tai kun meksikolais-englantilainen heppu selittää nauhalta tulevassa äänitteessä: I'm gonna travel to [NIISTOÄÄNI viereisestä pulpetista] with my [LISÄÄ NIISTOÄÄNTÄ], niin voi olla varma, että a) Alkaa ärsyttää b) Niin paljon c) Ettei kykene keskittymään d) Loppuosan kuunteluun, ja elää vääristä vastauksistaan katkeroituneena elämänsä loppuun asti. Tai kesken hurmioituneen Lana DelRay -hetken tiiviissä katsomossa toteaa epäuskoisesti joutuneensa vieressä seisoskelevien Snubben ja Killen kovaäänisen tapahtuman selvittelyn kuunteluoppilaaksi, niin, ääääh, HILJAA satans fitta! 

Meidän perheessä elää yksi voimakkaasti aistipoikkeava lapsi. Hän tarvitsee jatkuvia itse- ja muiden keksimiä stimulantteja pystyäkseen hahmottamaan oman itsensä olemassaolon ja kyetäkseen hahmottamaan pieniä rippeitä ympäristöstä. Hän heiluttaa oikeassa kädessä olevaa sukkaa jatkuvalla syötöllä koko hereilläoloajan. Tämän lisäksi hän uittaa sukan läpimäräksi suussa monenkin erilaisen aistin hakemisen toivossa ja pitää jatkuvaa pientä yrinä- ja hyminä-ääntä ollakseen itselleen ja muille läsnä. 

Haluan tällä sanoa, että on todellakin olemassa vakavasti aisteiltaan yli- ja aliherkkiä ihmisä. Tällöin ympäristöä on joskus henkilön oman turvallisuudenkin kannalta pakko muovata. Silti hänenkin on keksittävä keinoja sopeutuakseen meidän tavallisten maailmaan. Ainahan voi tietysti syyttää maailmaa ja muita ihmisiä ja hankkia diagnoosi. Toivoa, että kanssaihmiset ymmärtäisivät Facebookissa jaetun "Oletko yliherkkä" tai "Kärsitkö misofoniasta" -linkin luettuaan lopettaa herkän kaverin lähistöllä syömisen, hiusten harjaamisen, omista vaivoista puhumisen tai puhumatta jättämisen ja hengittämisen. Ja sen jälkeen mitä? Äänieristetty huone? Ihmisistä eritäytyminen? Vai, voisiko uhriutumisen sijaan miettiä, miten itse vaikuttaisi omaan mukavuuteen ja kenties siedättää itsensä joillekin ärsykkeille niin, että eläminen muiden kanssa onnistuisi. Vertaisryhmiä on ainakin paljon. 

Takaisin alkutilanteeseen. Omasta kirjoituksestani valistuneena yritän vastedes itseäni ärsyttävissä tilanteissa ajatella olevani ihminen, joka on kiinnostunut muista ihisistä ja heidän tekemisistään positiivisessa mielessä. Että ympärsitön aistimisesta on hyötyä ja tämä kyky mahdollistaa kontaktin toisiin ihmisiin ja kenties voin olla heille jotenkin hyödyllinen. Tai, voin todeta tilanteen toivottamaksi ja vaihtaa paikkaa. (Niin, tai toivoa jälleen muiden anteeksiantoa, kun Liv Tylerin hahmo Arwen intiimisti lähikuvassa sanoo huulet töröllään "Go to sleep"ja me siskon kanssa kuolemme hiljaiseen nauruun ja hytkytämme elokuvateatterin penkkirivistöä.)

Lahden Sibeliustalolla 

Sinfonia Lahden Sinfonista Beatboxausta (Felix Zenger).

Se, mitä alunperin oli tarkoitus tänne kirjata oli, että toissaviikonloppuna kävimme Vehkosuolla laittamassa paikkoja talviteloille. Oikeasti emme sen kummemmin laita mitään teloille, jottei tarvitse kirjaimellisesti lopettaa tai aloittaa mitään ja läpi talven säilyisi ajatuksissa jatkumo. Jätämme siis lakanat sänkyihin ja säilykkeitä kaappiin. Olemme silti yrittäneet vähän järkevöityä esimerkiksi vesisaavien ja juomavesiastian tyhjennyksen, talven aikana vanhenevien ruokien, työkalujen talvisäilyttämisen ja roskien sekä tyhjien pullojen suhteen. Minulla on ollut tapana tyhjentää kanala kasvimaalle sekä hevosen ja lampaiden pihattorakennuksen lannat viedä kasvihuoneeseen. Niin tein nytkin. Keväällä on intoa enemmän kaikkeen, mutta Vehkosuo-viikonloppujen aloitus sujuu hieman kevyemmin, kun vastassa on "sillä silmällä" jätetty paikka. 

Vehkosuon kupeesta on kaadettu metsää jälleen raskaalla kädellä. Kun jo ajattelimme, että enempää ei enää voi. Minä yritän olla ajattelematta enempää. Defenssimekanismi.

   

 

Saunan lämpenemistä odotellessa.

 Neulominen on nyt kovassa vauhdissa. Sain vuosi sitten aloittamani kirjoneulevillapaidan valmiiksi ja olen nyt tehnyt tässä välissä pipon ja säärystimet tilauksena. Seuraavaksi luultavasti aloitan jonkun ihan perus villapaidan. 

Tämä villapaita on nyt valmis. 

 P.S. Hei, kertokaa mikä blogi-alusta on tällä hetkellä nousussa tai on Bloggerin veroinen, mutta uudistuneempi ja enemmän tätä päivää? Mitä ominaisuuksia toinen alusta tarjoaa verrattuna Bloggeriin. Jos alusta on maksullinen, mitä vastinetta olet rahalle saanut? Tiedän, että vloggaminen ja podcastit ovat syrjäyttäneet blogit mennen tullen, mutta minä aion itsepäisesti jatkaa kirjoittamisen tiellä, mutta nyt saattaisi olla aika vaihtaa Remington modernimpaan malliin. 

Ikea-grilli

En ole ikinä ollut näin pitkiä aikoja putkeen sisällä. Ulkonapistäytymisiä olen harjoittanut, mutta muuten vain sisällä ja kotona. Varvaskengällä pääsen könkkäilemällä liikuskelemaan enkä ole enää kovin kipeä, joten mikäs tässä on ollessa. Pitää silti malttaa vielä, luutuminen vie aikaa, sairasloman pituudella on tarkoitus, joten kuntoutumisen kanssa ei ole syytä hötkyillä. Tässä vaiheessa paikallaan olo pistää omanarvontunnon koetukselle. Koska olenhan vain laiska, työtä vieroksuva, omahyväinen ja passattu enkä oikeasti edes kipeä. Lisäksi toivon salaa, ettei lumet sula, että voin edelleen vedota liukkauteen ja jättää Kepan taksiviennit ja -haut muille. 

Pääsiäisenä ulkoilin omassa mittapuussa ihan urakalla. Ensin vierailtiin Olgan ja Tuukan luona. Se oli  oikein piristävää, ruoka oli hyvää ja keskustelut diippejä kuten usein. 

Sitten haimme vahvistusta kanakantaamme, koska 4/7 kanoistamme ovat siirtyneet eläkkeelle. Porukkaan liittyi vuoden ikäisiä araucana-kanoja, joilta saamme vihertäviä munia, kuten sussex-araucana yhdistelmä Marketalta olemme tottuneet saamaan. Terho-kukko lähestyi nuorikkoja tietenkin asianmukaisesti sulat sojolla ja kannukset solmussa. Arasti ympäristöä tutkailevat ja kainot nuorikot esiintyivät vanhempien rouvien silmissä kuitenkin ihan pelkkänä uhkana ja tämän he myös ilmaisivat jokseenkin nokkavasti – Aivan liian paljon tukkaa, nuoruutta ja munalupauksia. 

Keimo teki kauan käyttämättömänä seisseestä Ikean pöytäkehikosta grillin. Laikkaili ja hitsaili. Minä laikkailin tuloksesta. Koska talvi ei tunnu täällä päin Suomea loppuvan, pyysin luottoauraajaa nykäisemään sunnuntaina tien Vehkosuolle auki. hienosti pääsimmekin pääsiäisloman kruunuksi, minä mukaan lukien, perille asti uutta grilliä kokeilemaan. Kepa lomaili tutussa hoitopaikassa ja helpotti menemistämme omalta osin. 

Kaikesta tästä ja vähän muustakin videopostauksessa alla. 

* Ja vaikka hän muuta videolla väittää, idea oli oli minun. MI-NUN!

P.S. Koska aion jatkaa vielä muutaman viikon tätä "sairaslomaa", toivoisin kovasti kirjasuosituksia. On vain muutama rajoitus: Ei liian riipaisevaa (olen päivällä yksin kotona ja haavoittuvainen). Hyvää kerrontaa ja rikasta kieltä (käännöksissä oltava tarkka). Jännäreissä pitää olla muutakin, kuin pitkitetty ja epäloogisuuksia täynnä oleva juoni enkä ehdi perehtymään myös mihinkään Rikoskomissario Jouko Perälä tutkii, osat 1-28. Tietokirjaideat ovat myös erittäin tervetulleita. Ne voi olla näkemyksellisiä, mutta vähemmän mielellään mitään Minä osaan, Olen hyvä, Opi sanomaan ei, Löydä itsesi -kirjoja. 

Tattis!

Retkellä

Fiilistelyretkellä kävimme eilen, sunnuntaina Vehkosuolla. Kokeilimme pikkuisen nelivetomme kykyjä puskea auraamatonta tietä. Paljon vauhtia ja pusku, traktori pulling -tyyliin. Pääsimme tietä pitkin noin sata metriä. Siitä oli tosi paljon hyötyä, kun matkaa lumessa tarvottavaksi jäi enää vain 800 metriä. Kotiinlähtötilanteessa se vasta naurattikin tämä idea, joka tarjosi yhteisen toimintahetken lapion varressa. Ja muijat tietenkin työnsi, koska äijä osaa parhaiten säädellä kaasua. 

No mutta. Nyt alkaa tehdä todella mieli jo Vehkosuolle. Kiittelin itseäni, kuinka siistiin kuntoon olin jättänyt paikat. Vienyt tyhjät pullot ja tyhjentänyt ruokakomerosta jäätyvät ja hiirille kelpaavat ruuat. Sen verran tietysti aikaa on kulunut, että olin jo ehtinyt unohtaa, miten askeettinen ympäristö Vehkosuo on. Ei siis tavaraa yhtään lisää. Pitää ainakin aina pystyä luopumaan kierrättämällä ennen kuin hankkii uutta. Tämmöinen periaate, se käytäntö sitten... Kierrättämisestä tuli mieleen, että hiihtolomalla innostuimme Kassen kanssa käymään läpi kaikki sadat cd-levyt, joita meille Keimon kanssa on musaa rakastavana kertynyt. Laitoin edelleen talteen 20-30 tärkeintä levyä, mutta ne kaikki muut levyt, mitä tehdä? Ongelmajätettä. Levyjä ei varmasti kukaan enää osta. Mutta se on kyllä nykyaikana yksi hyvä uudistus, että musiikin kuuntelu ei tuota jätettä. 

Vehkosuolle takaisin. Söimme nuotiomakkaraa ja muffinsit, joimme kahvia. Pyörimme ympäriinsä katselemassa paikkoja ja fiilistelemässä. Ilma oli kirjaimellisesti loistava, kevään pystyi haistamaan ja valoa riitti. Koirat tutkivat ja mylläsivät ympäriinsä. 

Ohessa pieni video käynnistä. Kyllä se kohta tästä. 

Viikonloppu A-puoli (ei sisällä hittiä)

Lauantaina oli Kassella koulupäivä siksi menimme Vehkosuolle vain la-su yöksi. Aurinkoisen viikon ansioista sisälle oli varastoitunut 10 asteen aloituslämpötila mikä oli viime kertaiseen kuuteen asteeseen tuntuva korotus. Eli takki pois. Toinen myönteinen seikka sijaitsi roskiskaapissa a.k.a huoneilmassa, joka ei ollut ummehtunutta hometta tulvillaan, vaikka Keimo unohtikin ottaa roskikset mukaan plus tyhjentää bioastian kaksi viikkoa sitten lähtiessään. Vateihin rasvakerrostaan keräämään jääneet astianpesuvedetkään eivät saaneet silmiäni kirvelemään kuin korkeintaan siitä ilosta, että jätekään ei pilaannu tähän vuodenaikaan. Ei mieheltä voi kaikkea vaatia. Ei hänkään vaadi naiselta aina (tähän esimerkki, jos sellaisen keksii).

Pakko lisätä samaan sotkuun, että yläkerran kärpäsongelma on lämpenemisen myötä palannut. En tykkää. Onneksi surisijat vaipuvat viilenevää yötä kohti horrokseen, jotta yöllä saa olla laiskan pulskealta tokkuraiselta pörinältä rauhassa. Sängyssä vain vähän hiiren kakkaa. 

Nyt elämme sellaisia hetkiä minun tekemisien kannalta, että varsinaiset työt, kuten maalaus- ja viljelyhommat, ovat vielä kirjaimellisesti jäissä. Sen sijaan on parahin aika tehdä pieniä sipistelyjä, kuten saunan pukutilojen ehostusta. Tuo murheenkryyni, pieni kevythirsinen saunamme, toimittaa kohtuullisesti virkaansa, muttei jaksa motivoida enempiin mukavuutta lisääviin toimenpiteisiin. Koska a) pidän sitä väliaikasena ja b) ei innosta mennä sinne. Saati että pitäisi riisua vaatteet ja astua paljain jaloin. Hyyyyyy. Kylmyys, kosteus ja valoisuus ovat pahasta. Tilannetta ei ole paljonkaan helpottanut periaatteeni jonka mukaan sisustutamiset tehdään mahdollisimman pitkään jo olemassa olevilla materiaaleilla, kun ei olé. Mutta viime syksynä kävimme tyhjentämässä ystävän riihiaittaa, josta tarttui muun muassa pari puulaatikkoa mukaan. Eikö olekin sympaattista, että saimme Aunen pihkalaatikon (<– Huom! Margariini).

Ennen.

Jälkeen.

Ei ollut mikään yllätys, että Vehkosuon pelloilla (paitsi sillä auratulla perunapellolla) oli lunta, koska sinne on satanut kaikki Suomen lumet. Mukavaa se kuitenkin, että hankikanto mahdollisti vaivattoman kuljeskelun ympäriinsä tai vaikka pyöräilyn.

B-puoli tuonnempana tällä viikolla! 

Hanskahepuli

Kausi avattu, viikonloppu Vehkosuolla koettu. Luottoauraaja kävi raapaisemassa tien etukäteen lumesta auki. Emme silti perjantaina tienneet, kuinka tietä pitkin pääsemme perille, mutta ei matka niin pitkä päätieltä ole, ettei sitä jalkaisin olisi hätätapauksessa talsinut. Alku näytti tien osalta niin hyvältä, että toiveikkaana kaasutimme eteenpäin. Leudon kelin vuoksi tien pohja oli kuitenkin muuttunut sohjoksi ja upottavaksi, jotta jumiinhan sitä jäätiin. Ulostauduimme autosta tilannetta miettimään ja vapautimme samalla koirat (pihaan oli enää muutama sata metriä), jotteivat ne päätä meidän tilannetta tuumaillessa nautiskella autossa viikonloppueväitämme. Yllättäen toinen niistä, Eva (14 vuotta), lähtikin korvat lerpattaen painamaan tietä pitkin väärään suuntaan, pois päin Vehkosuolta. Ei päätään kääntänyt eikä vauhtiaan hiljentänyt, kun sen perään ihmeissäni huusin. Olin kuulevinani sen huutavan mennessään "EI IKINÄ ENÄÄ TÄNNE!" Mietin sen lepattavia korvia ja hengenhätäistä juoksua seuratessani, että mistä moinen trauma. Viimeisen näköhavainnon kaikottua jäimme mykistyneenä tuijottamaan horisonttiin. Kului kymmenen hidasta ja hiljaista sekuntia, joiden aikana näimme kukin omanlaisemme vision eläkeläiskoiran epäonnistuneesta kotiinpaluusta. Sitten tapahtui seuraavaa: Ensin näkyi pomppiva piste, sitten suureneva karvapallo joka sai lepattavat korvat. Sieltä se palasi laukaten yhtä vimmattua vauhtia, tuli perseen alla, pitkin tietä, koko pitkän matkan, meidän luokse, meistä ohi, pihalle. Matkallaan huutaen: jeeeeEEEEeeeeee!!! Heh, naurahdimme huojentuneina; Evalla olikin vaan hanskahepuli! (Evalla on tapana oikein kunnolla ilahtua kerran tai kaksi vuodessa ja varastaa joltain esim. hanska, riepotella sitä sekopäisenä niin kauan, kunnes joku muu pilaa ilon innostumalla myös.) 

Takaisin auto-ongelmaan siis. Onneksi yksi miesvoimalisä riitti irrottamaan auton liikkeelle ja eikun vauhdinotto ja samalla myötätuulella pihaan asti. Poukkoilevalta ja mongertavalta auton hallinnalta ehdin matkan varrella huomata, että nyt vilistää maisema väärällä kohdalla ikkunoiden takaa ohi. Sellainen tunne oli muutenkin, että  nyt ei kyllä routa eikä paljon muukaan aja porsasta täältä kotiin, sillä lopputie, jota pitkin pihaan ajoin, kulki pitkin perunamaata. Kerran oli syksyllä sellainen olo, että jotain unohtui, niin nytpä muistin, aurauskepit.

Mutta ei siinä, minä sytytin uuneihin tulet ja aloin ihmetellä seinällä valuvaa kosteutta ja vahtia lämpömittaria, josko se kohoaisi edes kymmeneen viikonlopun aikana ja Keimo alkoi irrotella akkua autosta, käynnistellä traktoria, rakennella tsi-perälevyä ja siirtää tietä muutaman metriä pohjoiseen päin. Viimeisteli vielä pistolapiolla, koska lumilapio "EI AINAKAAN MINUN JÄLJILTÄ OLLUT MISSÄÄN". Saunassa illalla tarkemmin ajateltuna muistin, että se oli jäänyt yhdelle työmaalle tänne.

Aijettä oli kuitenkin kivaa. Kuunnella yöllä metelöimättömyyttä. Tottua hiljakseen nokeutuviin käsiin ja virttyneisiin hihansuihin. Suorittaa jääkylmiä kasvopesuja ja haroa takkuisia hiuksia sormilla. Haistella uunista pöllähtävää savua. Ihastella lasten mielikuvituksekkaita leikkejä. Syödä reunoilta palanutta pitsaa. Sulatella kohmettuvia jäseniä hartaasti saunassa. Sukeltaa illalla hengitys huuruten peiton alle ja herätä aamulla huuruisesta ikkunasta hohtavaan valoon.  

Koko Suomen lumet ovat Vehkosuolla.

Perunamaalta siirretty tie.

Föhn-tuuli puhalsi niin, että ruoho vilkkui sunnuntaina ja tiekin kesti poistumisen. Perunoita istutamme varmasti jo maaliskuussa, koska perunapelto luonnollisesti sulaa aurauksen alta ensimmäisenä. Eli loppu hyvin kaikki hyvin.

Kivimysteeriä ihmetteleville kerron, että sängyssämme oli ainoastaan kilo hiirenkakkaa (se on aika monta papanaa). Yksi uusi kivi löytyi puukengästäni. En ajatellut nostaa siitä syytettä. Olkoot. Niin, ja kaivoista tuli vettä. Pimeässä näytti melkolailla kirkkaalta. 

Terkuin: Ehkä vähän väsynyt, mutta tyylitajuinen.

Päivän asu

Kuvat: Tuppe

Tarkenen, en tarkene. 

Haaveilen saunasta. Sen lämmittäminen on näillä keleillä puunhaaskausta. Kaadan kuumaa kahvia kuppiin ja juon sen hetken kuluttua jääkahvina. Palelen, kun katson lapsia, jotka eivät tajua pukeutua omaksi parhaakseen. 

Paljaat jalat, mitääh. 

Auto on kuin ikäloppu nivelrikkoinen piski. Vasten tahtoaan käynnistyy, kirskuu ja nitisee, vinkuu ja rahisee.  Puhelinkin kangistuu ja sanoo näkemiin. Pakkasesta kylmentyneeseen nenään sattuu, kun hanskalla pyyhkii, niisk. 

Aurinko lämmittää jo vähän, jos oikein keskittyy. 

Sulan öisin peiton alla, en tiennytkään olleeni jäässä.  Ollapa vaihtolämpöinen tai edes inuiitti.

Mielen mobilisaatio

Juttelimme sunnuntaina kotisaunassa Keimon kanssa, että Vehkosuo ja varsinkin siellä vietetty kesä on alkanut tuntua unenomaiselta. Mieleen pulpahtelee yksittäisiä asioita kesästä. Aamuisin oli tuhottoman kuuma. Kellarilämmin voi suli peltirasiaan keittiön puuhellan ja aamuauringon paahteessa. Makuuhuoneen ikkuna oli yötä päivää auki ja aamuisin heräsin aina lampaiden määkinään Keimon kävellessä autolle. Iltaisin saunan ikkunasta näkyi laitumen neljä koivua ja pukuhuoneessa oli paljon hyttysiä. Kahvi oli iltapäivällä termoksessa aina haaleaa. Liikkumista ja koko kesää varjosti Kepen ahdistuneisuus. En muista tehneeni mitään järkevää, päivät kuluivat kai arjen perustoimissa. Joko aloittelin tai olin lopettamassa ruuanlaittoa. Pukeutuminen – tai ennemminkin sen puute – tuntuu jälkikäteen omituiselta. 

En tiedä muistanko, mutta tunne viime kesästä on voimakas.

Jo kuukauden poissaolo tekee mielikuviin muutoksia. Etäisyydet, hajut ja tutut näkymät alkavat vääristyä ehkä kaunistuakin. Ajan taju katoaa. Miksen tehnyt enemmän; entisöinyt, maalannut, laajentanut kasvimaata, mennyt metsään, käynyt turisemassa kylän asukkaiden kanssa… 

Vaikka pitkään leutona jatkuva talvi olisi mahdollistanut jatkuvat viikonloppuyöpymiset Vehkosuolla, on hyvä, että juhlapyhät kiireineen toivat taukoa. Mielikuville on annettava aikaa ja tilaa. Liiaksi läsnäolevalla todellisuudella voi olla haaveita tukahduttava vaikutus. 

Loppiaisen retki Vehkosuolle oli epäromanttisuudessaan täydellinen. 

Räntää, kosteutta, kylmenneet kohmeat kädet, hiirenpapanoita, kostuneita tulitikkuja, savuava nuotio 

ja kirvelevät silmät, lomaväsyneet lapset ja ponnettoman valon maisema. 

Pitäisi masentua, mutta harmaita sivuja alkaakin sen sijaan tehdä mieli värittää. 

Tapahtuu muutoksia valmiudessa ja toimintakyvyssä.

On mennyt ja on tuleva. 

Ja pieniä suunnitelmia.