Täältä tulee Apinat

Uusi yritys (perustuen päivitykseen 10.5.).

Hyvää viikonloppua!

Tessa & Apinat

Hanskahepuli

Kausi avattu, viikonloppu Vehkosuolla koettu. Luottoauraaja kävi raapaisemassa tien etukäteen lumesta auki. Emme silti perjantaina tienneet, kuinka tietä pitkin pääsemme perille, mutta ei matka niin pitkä päätieltä ole, ettei sitä jalkaisin olisi hätätapauksessa talsinut. Alku näytti tien osalta niin hyvältä, että toiveikkaana kaasutimme eteenpäin. Leudon kelin vuoksi tien pohja oli kuitenkin muuttunut sohjoksi ja upottavaksi, jotta jumiinhan sitä jäätiin. Ulostauduimme autosta tilannetta miettimään ja vapautimme samalla koirat (pihaan oli enää muutama sata metriä), jotteivat ne päätä meidän tilannetta tuumaillessa nautiskella autossa viikonloppueväitämme. Yllättäen toinen niistä, Eva (14 vuotta), lähtikin korvat lerpattaen painamaan tietä pitkin väärään suuntaan, pois päin Vehkosuolta. Ei päätään kääntänyt eikä vauhtiaan hiljentänyt, kun sen perään ihmeissäni huusin. Olin kuulevinani sen huutavan mennessään "EI IKINÄ ENÄÄ TÄNNE!" Mietin sen lepattavia korvia ja hengenhätäistä juoksua seuratessani, että mistä moinen trauma. Viimeisen näköhavainnon kaikottua jäimme mykistyneenä tuijottamaan horisonttiin. Kului kymmenen hidasta ja hiljaista sekuntia, joiden aikana näimme kukin omanlaisemme vision eläkeläiskoiran epäonnistuneesta kotiinpaluusta. Sitten tapahtui seuraavaa: Ensin näkyi pomppiva piste, sitten suureneva karvapallo joka sai lepattavat korvat. Sieltä se palasi laukaten yhtä vimmattua vauhtia, tuli perseen alla, pitkin tietä, koko pitkän matkan, meidän luokse, meistä ohi, pihalle. Matkallaan huutaen: jeeeeEEEEeeeeee!!! Heh, naurahdimme huojentuneina; Evalla olikin vaan hanskahepuli! (Evalla on tapana oikein kunnolla ilahtua kerran tai kaksi vuodessa ja varastaa joltain esim. hanska, riepotella sitä sekopäisenä niin kauan, kunnes joku muu pilaa ilon innostumalla myös.) 

Takaisin auto-ongelmaan siis. Onneksi yksi miesvoimalisä riitti irrottamaan auton liikkeelle ja eikun vauhdinotto ja samalla myötätuulella pihaan asti. Poukkoilevalta ja mongertavalta auton hallinnalta ehdin matkan varrella huomata, että nyt vilistää maisema väärällä kohdalla ikkunoiden takaa ohi. Sellainen tunne oli muutenkin, että  nyt ei kyllä routa eikä paljon muukaan aja porsasta täältä kotiin, sillä lopputie, jota pitkin pihaan ajoin, kulki pitkin perunamaata. Kerran oli syksyllä sellainen olo, että jotain unohtui, niin nytpä muistin, aurauskepit.

Mutta ei siinä, minä sytytin uuneihin tulet ja aloin ihmetellä seinällä valuvaa kosteutta ja vahtia lämpömittaria, josko se kohoaisi edes kymmeneen viikonlopun aikana ja Keimo alkoi irrotella akkua autosta, käynnistellä traktoria, rakennella tsi-perälevyä ja siirtää tietä muutaman metriä pohjoiseen päin. Viimeisteli vielä pistolapiolla, koska lumilapio "EI AINAKAAN MINUN JÄLJILTÄ OLLUT MISSÄÄN". Saunassa illalla tarkemmin ajateltuna muistin, että se oli jäänyt yhdelle työmaalle tänne.

Aijettä oli kuitenkin kivaa. Kuunnella yöllä metelöimättömyyttä. Tottua hiljakseen nokeutuviin käsiin ja virttyneisiin hihansuihin. Suorittaa jääkylmiä kasvopesuja ja haroa takkuisia hiuksia sormilla. Haistella uunista pöllähtävää savua. Ihastella lasten mielikuvituksekkaita leikkejä. Syödä reunoilta palanutta pitsaa. Sulatella kohmettuvia jäseniä hartaasti saunassa. Sukeltaa illalla hengitys huuruten peiton alle ja herätä aamulla huuruisesta ikkunasta hohtavaan valoon.  

Koko Suomen lumet ovat Vehkosuolla.

Perunamaalta siirretty tie.

Föhn-tuuli puhalsi niin, että ruoho vilkkui sunnuntaina ja tiekin kesti poistumisen. Perunoita istutamme varmasti jo maaliskuussa, koska perunapelto luonnollisesti sulaa aurauksen alta ensimmäisenä. Eli loppu hyvin kaikki hyvin.

Kivimysteeriä ihmetteleville kerron, että sängyssämme oli ainoastaan kilo hiirenkakkaa (se on aika monta papanaa). Yksi uusi kivi löytyi puukengästäni. En ajatellut nostaa siitä syytettä. Olkoot. Niin, ja kaivoista tuli vettä. Pimeässä näytti melkolailla kirkkaalta. 

Terkuin: Ehkä vähän väsynyt, mutta tyylitajuinen.

Kvaak kvaak

Tuossa kuvassa lapset ajavat pyörillä ympyrää taskulamppujen kera. Eivät uskalla olla talossa sillä välin, kun saunomme vaan katsovat parhaaksi oleskella lähistöllä. (Saunaan mahtuu vain tietyssä mielenhäiriössä koko perhe.)

Olen muuten havainnut, että jos pitää pimeässä haparoiden liikkua tai tehdä jotain, kannattaa laittaa silmät kiinni ja pelata muilla aisteilla sen sijaan, että yrittää heikkoa näköhavaintoa hyödyntäen edetä. Otan usein pimeässä vesisäiliöstä vettä lasiin niin, että pidän sormea lasin sisäpuolella hieman reunaa alempana. Usein onnistun. Pimeässä on muutenkin mielenkiintoista tehdä kaikkea; etsiä omaa oikeaa ja vasenta kenkää kenkäläjästä, tunnustella tulitikun raapaisupäätä, löytää lasi yöpöydältä kaatamatta sitä, haparoida kännykkää yöpöydältä ja muistaa, että se lasi oli edessä, miettiä, miten päin paita laitetaan päälle oikeinpäin, kävellä raput laskien viiteentoista, ottaa viidennentoista askeleen turhaan, kun rappuja oli vain neljätoista, huudella koiraa ovelta ja pohtia mikä sieltä läähättäen lähestyy tai kokeilla sormella silmää, onko se auki vai kiinni. 

Inhottaa, jos joku tulee silloin sohimaan taskulampulla omiaan. 

Tirsk, koivu vuodattaa.

Perunamaalla kukkii taas optimismi.

Slaavi tutustumassa suomalaiseen polttopuuperinteeseen.

Huomio!

Jos kärsit ornitofobiasta eli lintufobiasta, älä katso kuvia alla. Jos et kärsi ornitofobiasta, mutta haluaisit, katso Hitchcockin Linnut (The Birds) elokuva. Jos et vielä sittenkään kärsi lintufobiasta tai aina pahempi, mistään fobiasta, saatat olla hypofobiafobikko eli pelkäät sitä, ettet pelkää. Ei ehkä kannata siinäkään tapauksessa katsoa, jos on ornitomania. Menee överiksi linnut. Minulla taitaa olla vain onomatomania ja fobialistamania. Vaikeahoitoisia nekin.

En ymmärrä linnuista paljoakaan. Nämä ovat valkoposkihanhia. Jokasyksyinen ilmiö täälläpäin tämä joukkoihin kutsunta. Viikkotolkulla yllämme lihakatto (kiitos E sanonnasta ja mielikuvasta).

Näistä voisi tehdä tapettia.

NYMUTAV WTVT… Ne osaa kirjoittaa.

Lasi puoliksi täynnä

Heräsin tänään kahdeksan maissa. Siis vasta. Yleensä herään paljon aiemmin, kun Keimo lähtee töihin. Tietenkin nukahdan uudestaan sitten kun lampaat ja kukko ovat vaienneet. Mutta tänään normaalista poiketen minä nukuin, 

sillä Keimokin nukkui. 

Mietin, että hassu hölmö hupsu höperö pikku aasi ei ole kertonut, että loma alkaakin jo tänään. Se loma, joka alkoi ehkä viikko sitten tai ehkä viime maanantaina ja alkaakin ehkä ensi maanantaina. Niin tänään.

Venyttelin, tuijottelin ulos, haistelin avonaisen ikkunan kautta hulmahtelevaa aamua ja haaveilin tulevasta päivästä. Katsoin uudestaan kelloa, kahdeksan, join vettä hiljaa lasista, käänsin kylkeä ja piirsin miehen selkään. Syvää unta. Piirsin uudestaan ja vähän ravistelin olkapäästä (siis piirtelyynhän kuuluu herätä). Kysyin verkkaisesti ja muodon vuoksi tajusin jo -äänenpainolla, että monelta olet menossa töihin. 

Seuraavat kolme minuuttia kuluivat seuraavasti:

– Mitäh, paljon kello sit on?

Rykii itsensä puoli-istuvaan asentoon hamuillen samalla puhelinta.

– Kahdeksan.

– No voi v... tää puhelin on taas sammunut. 

On jo tässä vaiheessa pukenut työhousut jalkaan ja pukee nyt päällyspaidan, kiroilee samalla vielä kaksi kertaa, ottaa puhelimen ja kävelee ulos. Lasken sekunteja 1, 2…48, auto käynnistyy ja ajaa pois. 

Haistan aamun sijasta vaatekomeron* joka haisee takapuolelle, siis anukselle. 

Turhia aasinsiltoja käyttämättä eiliseen ruokaan. 

Omasta maasta punajuurta, juuripersiljaa, sokeriherneitä ja salaattia. Vähän kuullotusta, öljyä, mausteita ja keitettyjä täysjyvänuudeleita. 

Kesäruokaa.

Niin vielä, että ihan hyvä, että meni Keimo tälläkin viikolla töihin. Eilen, tiistaina hän pääsi työmatkallaan avustamaan tienpientareelle synnyttävää nuorta naista, joka kuskeineen oli jäänyt samaiseen tietyöpysähdykseen "odottelemaan" kaistan vapautumista. Paikalle sattui jonkun alan lääkäri, joka ehti ottaa juuri ja juuri kopin vauvasta. Keimo rauhoitteli (ehkä)isää ja ohjaili liikennettä. Nopea ja sekava tilanne näytti päättyvän hyvin, kun viimein hätäkeskuksen kymmenen minuutin jonotuksestakin pääsi läpi ja ambulanssi saatiin ajamaan tuoretta perhettä vastaan. On siinä melkoinen tarina kerrottavaksi. 

Onnea myös T & H:lle tytöstä. Taisitte ehtiä oikeaan osoitteeseen.

* Vaatekaapin hyllyt on tehty jostain koirankusemasta levystä.

Kokko ja pahat henget

Juhannus Kuomiokoskella – Tarina orjuudesta

Lapset ja miehet kertovat

Tessa L. (toim.)

Mä kohta karkaan täältä. Sillee, ettei ne huomais. Ei jaksais tehdä niit tehtävii ja palveluksii eikä muutakaan. Mä haluaisin nukkua ja leikkiä. 

-Tuppe 5v.

Tää tiskaaminen on niin rankkaa, kun äidit vaan syö ja syö. Sitten ne vaan pilettää. Kohta mä tungen tän tiskiharjan jonkun hanuriin.

Mansku 4v.

Ihailen naisia. Tiskaamalla näytän, että mä välitän. Kyllä mut vielä huomataan. Sinä päivänä saan katsoa telkkaria jonkun olan yli.

Mat 62v.

No mä pesen tässä perunoita, katselen taivasta ja unelmoin. Joskus mustakin tulee nainen. Sitten kun musta tulee nainen, joku kakskytviisvuotias, niin sitten mä alistan ainakin kaikki ja pääsen pesulle.  

Kasse 9v.

Siis että miehet palvelevat naisia? Ihan väärin.  Jos mä pääsen orjuudesta, niin mä haluaisin omistaa oman grillin jossa paistan kerralla ainakin kilon sisäfilettä.  

Willie 36v.

Kauankohan ruuassa vielä kestää. Alkaa lonkka puutua ja päätä särkeä, kun joutuu miettimään.

Mrs. Tiana 35v.

Ota anna oikealta, tarjoa vasemmalta! 

Mrs. Tellu 38v.

Mitä ihmettä ne valittaa. On lämpöä ja villasukat annettu ja kaikkee.

Mrs. Camomilla 63v.

Saatiin oma juhannuspöytä. Sanovat meitä apinoiks. Syödään mielikuvitusruokaa. 

Tuppe, Kasse ja Mansku

Mä vaan nopeesti kokeilin, miltä tuntuu istua salin puolella. 

Mat

Tää on sellaista hiljaista protestointia. Rauha vaan.

Keimo 39v

Me vielä noustaan. Niinku Feeniks.

Keimo

Tyttäreni, katso kuinka tuli valaisee.

Mrs. Camomilla

Mutta äiti, tuli on liian kuumaa. Se polttaa kasvojani.

Mrs. Tellu

Akat tulessa. Vapaus!

Mat ja muut ex-orjat