Yksi poro kerrallaan

Korjaan aitaa.

Toissaviikonloppu tuli ja meni ja siinä rytäkässä myös viime viikonloppu. 

Olen helpottanut perjantain pakkaamisia jakamalla jokaiselle perheenjäsenelle omat vastuualueensa ikätason mukaan; lapsille ja miehelle mahdollisimman selkeät ja muuttumattomat tehtävät (roskiksen vienti, koiranruuan pakkaaminen, omat vaatteet alusvaatteista päällysvaatteisiin, kissan ja kanojen ruokinta, bioastia, unilelu, tietokone, kamera ja niin edelleen) ja enemmän logiikan tajua vaativat tehtävät itselleni (tyyliin, omat vaatteet ja puhelin). Sitten ajetaan kaupan kautta ja yritän pinnistää muistin varassa puuttuvat ruokatarvikkeet ja muut tarvittavat lasten valikoidessa hartaasti lauantaikarkkeja. Keimo suorittaa kaupassa ollessani eri kaupasta juomaostokset, työkaluihin liittyvät täydennykset, dieseli- ja öljyjutskat. 

Matkalla havainnoidaan, että puusavottaa pukkaa, pelloilla kulotetaan, jonkun hevonen on jolkotellut tiellä, naapurit on kotona, vesi laskenut, silta ehjä, tie mutainen ja talo pystyssä. 

Sitten alkaa purku eli minä kannan kolme kassia sisälle. Alan sytytellä alakerran uuneja ja purkaa kasseja sillä välin kun muut kantavat yhteensä yhden kassin tai ei yhtään ja jäävät fiilistelemään pihalle hiljaisuutta, tuoksuja, hirviä, taivaanvuohia ja mitälie poroja. Itsekin voisin mennä, mutta se (aika) menee vain siellä sisällä.  Vilkuilen ulos kateellisena ja korkeintaan tunnen, miten ne porot menevät yksi kerrallaan nenääni.

Kai se Keimokin jotain uuneja sytytelee, vettä hakee ja saunaa lämmittelee, muttei oikeasti mitään.

Nyt voisi päätellä, että tämä muija on tainnut kyllästyä koko hommaan, mutta sarkasmivapaasti sanottuna, nautin joka hetkestä.

Kaivan kaapelia maahan.

Korjasin sunnuntaina hirven rikkomaa riukuaitaa ja vaihdoin katkenneiden tolppien tilalle uusia. Todistettavasti kuva myös siitä, että kaivoin sähkökaapelin vihdoin maahan poissa silmistä, poissa mielestä -syvyyteen. Asettelin myös seinän vierustalle penkereeksi kasatuista kivistä rappuset tulevan kesän lempikahvittelupaikalle (tarkkasilmäinen havaitsee portaikon alakuvasta). 

Rappuset reunassa.

Tilda-mummonkin lempikahvipaikka?

Perunamaan siirto ja marja–hedelmätarhan projekti käynnistyi niin, että Keimo kaivoi kahdeksan viinimarjapensasta tulevalta perunamaalta ja istutti ne entiselle perunamaalle, josta on tuleva hedelmätarha. Jos siis savimaalla mikään koskaan menestyy. Tuleva perunamaa on heinämaata, joten sen kääntäminen olisi seuraavaksi vuorossa. Nyt meni lapio katkimäsäksi.

Lempikahvipaikka, josta voi tarkkailla jatkossa perunan kukkimista.

Marjapensaiden uusi savikoti (taustalla korjattua riukuaitaa!).

Ghetto. Slummi. Hökkeli.

Meidän ulkokanatarha sortui taas katolta tulleen lumen alla ja jälleen se aiottiin korjata kerralla hyvin, kunnolla ja kestäväksi. Ja miten kävi? (No kun metsästä saa paljon halvemmalla. Ei ehkä hyvää, kunnollista ja kestävää, mutta kertakesäkäyttöistä.) 

Keimo korjasi kanalan, teki puitakin taas, lanasi tietä uudella perälevyllä, mutta sen lisäksi ajeli myös motocrossia pellolla. Muka ei jännitä ensi lauantain kisoja. 

Nuffield ja sen kaveri. (Minä olen menossa korjaamaan aitaa!)

Silloin kun toissaviikonloppuna oli lämmin sunnuntai, lapset kävivät keräämässä sammalta. Väärää sammalta, sanoin minä ja sitten korjasin (liian myöhään), että anteeksi huono ohjeistus, mutta siinä vaiheessa teini meni sisälle lukemaan Aku Ankkoja kiukkuisena. Toisen hakureissun suoritti Keimo nuorimmaisen kanssa ja toi samalla vähän tuohtakin tullessaan. Sammaleilla on tarkoitus tilkitä kasvihuoneen hirren rakosia. Vähän myöhemmin pehmitin teinin tekemään kanssani tikkupullataikinaa. Paistelimme sitten siinä verkkaisesti pullat sämpylöiksi ja söimme edellisen päivän kastikkeen kera. Pannussa kahvivedet valmiina. Semmoinen hyvä hetki. 

Kyllä nyt vähän jännittää. Jos kaikki menee putkeen, Pöpillä loppuu keskiviikkona singlekoiran ajat. Palaan asiaan!