27.11.2014

Veivattavat uutiset



Suosittelen lahjaostoksiin Ekokiva-nettikauppaa. Sieltäpä voit ostaa varsinkin lapsille leluja ja muita tarvikkeita. Ekokiva vaikuttaa olevan idearikkautta viljelevä perheyritys, jonka ideologiaan kuuluu välttää massatuotantoa ja suosia luomua, kestävyyttä, kierrätystä, lähituotantoa, reilua kauppaa, vähäenergisyyttä, biohajoavuutta ja keskittyä lelujen pedakogisiin ominaisuuksiin. Tämän totesin jo ennen kuin...

Alennus on blogin lukijoille voimassa 7.12. asti. 

...saimme Ekokivasta testattavaksi käsikäyttöisen paristottoman radion, jonka mukana tulee sovittimia, joilla on mahdollista ladata vaikkapa puhelin. Veivaamalla radioon saatiin ääntä ja yksinkertaisella hakunapilla pystyi hakemaan yhden radioaseman kerrallaan kuunneltavaksi. Lumiaan ei löytynyt sopivaa latauspäätä, joten sitä emme päässeet testaamaan. Noin sadan kierroksen voimalla radio jaksoi toimia muutaman minuutin. Minuutin veivaamisella saisi jo varmasti kuunnella vartin verran. Toimii varmasti vaikkapa retkitilanteessa ja veivaaminen käy vaikkapa pienestä käsitreenistä.

Toisena testattavanamme oli urheilujuomapullo. Ja hei, minunlaiselle leväisten ja homeisten vanhojen limupullojen käyttäjälle ihan oikea juomapullo on suunnatonta luksusta ja sataketainen parannus edelliseen. Pullo on ruostumatonta terästä ja mikä mahtavaa, astianpesukonekestävä. Totisesti omin pullon omiin tarkoituksiin. 



Mukavaa viikon loppupuolta. 

P.S. Kivimysteerin selvitystä jatkamme uusin eväin. 

24.11.2014

Tosietsivät


Sunnuntaiajelimme Vehkosuolle riistakameraa koittamaan. Jo oman tien osuudella teimme tarkkoina havaintoja tiluksillamme asioineista eläinkunnan edustajista. Terävinä etsivinä pystyimme oitis päättelemään, että jäljet ovat korkeintaan kaksi vuorokautta (tarkaan ottaen 46 tuntia) vanhoja. Sen lisäksi pystyimme tarkkaan selvittämään, mistä ne olivat tulleet ja minne menneet (tuli se ensilumi).

Pihamaa oli muuten autio ja rauhallinen. Näköhavaintoja emme tehneet. 

Mitä kivimysteeriin tulee, ilahtuminen, jännitys, hykerryttävä odotus, riemuvoitto ja myhäily kuvaavat niitä tunteita, joita koimme todettuamme  riistakameran eteen syötiksi jätetyn kivikasan hävinneen. Kivien etsimiseen emme joutuneet käyttämään kallisarvoista aikaamme sillä ne löytyivät tuttuun tapaan pedatusta sängystä, minun puolelta tyynyn vierestä lampaan taljalta. Tekijä ei taaskaan ollut jättänyt mitään muita jälkiä. Tunnusmerkit näyttivät aiempiin tapauksiin vertailtuna yhtäläisiltä ja tähän luottaen uskalsimme vilautella vihreää valoa tapauksen ratkaisemiselle. Tutkimuksen tavoitteeseen viittaavasta vinkistä varmoina näimme parhaaksi lakkauttaa tehostettu valvonta kohteessa ja ottaa mukaan muistikortin lisäksi myös koko riistakamera.  


Aihetodiste 1.
kivet sängyssä


Kotiin saavuttuamme paneuduimme oitis tutkimusaineiston kimppuun. Muistikortin sisältö kelautui edessämme kuva kuvalta (tutkijaparini oli häiritsevästi jättänyt menneitä, jo suljettujen keissien kuvia), kunnes lopulta, muistikortin alimmasta lokerosta löytyi

Aihetodiste 2.
videotallenne

video

Todisteaineistosta voimme todeta, että tapaus jää vielä joltain (useiltakin) osilta auki. Puuttuvien aineistojen johdosta joudumme nöyrtyen palaamaan alkuruutuun ja tarkastelemaan aineistoa kuin vasta-alkajat, uusin silmin.

Tuskin sitä huomaa, mutta on tullut viimeaikoina katsottua rikossarja poikineen; Killing, Silta, Broadchurch ja viimeisempänä True Detective. Luulisi, että näiden johdosta mielikuvitus suorastaan kiitolaukkaisi, mutta ei. Sarjoissa on henkilöhahmoja, joihin kiintyy elokuvien hahmoja syvemmin vietettyään useita tunteja heidän seurassaan, kokee hetkellistä haikeutta irrottautua heistä, mutta olen havainnut, että sarjojen tuijottelu ottaa pienesti oikealta elämältä kokemista pois. Turruttaa omat aistit. 

Olen monesti puhunut siitä, että elän elämää musiikilla taustoitettuna ja kuvitan kuulemaani musiikkia elämällä. Sarjojen musiikki palauttaa pitkänkin ajan jälkeen monta eri tunnetta ja yläpäätään musiikkia voi käyttää tunnepalauttajana läpi koko elämän. 

Aluksi se on vain musiikkia, lopuksi paljon muuta.
Klikkaa kuvaa True Detectiven tunnusmusiikkiin.



Näinhän se aina menee, että joku koukku jää ja seuraava kausi on pakko katsoa.


15.11.2014

Kenen maassa ja kenen tavoilla



Aivan petturimainen olo, kun en ole kivimysteeristä voinut raportoida uutta. Riistakamera on ollut asennettuna nyt viikon ja tyhjin käsin olemme rikospaikalta poistuneet uusien johtolankojen puuttuessa. Virhe tapahtui ilmeisesti siinä vaiheessa, kun siirsimme syötit eli kivet sängyn ympäristöstä ja vaikeutimme näin tekijän mahdollisuuksia rikoksen uusintaan. 
Voiko edes rikoksesta puhua, kun emme tunne tekijän maailmassa vallitsevia rikosoikeudellisia periaatteita. Tuskin rotan tai hillerin yhteiskunnassa kotirauhan rikkominen on kriminalisoitu ja täten rangaistava teko. Minkä maan lakia ja rangaistuksia toteutamme siinä tapauksessa, jos tekijä saadaan kiinni. Meidän vai heidän? En edes uskalla kuvitella kuinka vahingolliseksi ja haitalliseksi rottayhteisön lainsäädäntö katsoo talvisäilöön (kivijemmaan) kajoamisen. Ja minkälainen rangasitusjärjestelmä heillä on? Rottayhdyskuntapalvelu vai pimeään ruokakomeroon viritetty ihmisgiljotiini?

Voin kuitenkin kertoa, että vietimme isänpäivää tavallisin menoin. Laulua, lahjoja ja aamupalaa sänkyyn ja juhlallisesti tarjoiltu (kynttilä) lounas morocross-ajelun päälle. 

Halloweenina tytöt pukeutuivat kirjaston pukupartyihin, minun maskeerauksella ja Keimon tekemän kaksiteräisen kirveen voimalla ja voittivat parhaan puvun palkinnon. Julman näköisiä lapsia minulla.

Kävin pyhäinmiestenpäivänä kouluratsastuskisoissa Iivarin kanssa suorittamassa saman raviluokan (Piaffe), joka päätyi keväällä ulosratsastukseen ja hylkyyn. Tavoite pysyä aitojen sisällä täyttyi ja ylittyi sijoituttuamme toiseksi. Avain pärjäämiseen ei ollut puhtaasti omista tai hevosen taidoista vaan vastustajien oikeanlaisesta valinnasta johtuvaa. Sijoituksestamme johtuen tuntuisi väärältä palata aloitteleville ratsukoille suunnattuun raviluokkaan, mutta taasen helppoon C:hen on hevoselleni, jolla on hankala rakenne ja hermosto, pitkä matka. Näistä ajatuksista johtuen en oikein osannut ihan täysin rinnoin riemuita saavutuksistamme. Iloinen olin kyllä melko helposta lastauksesta ja Iivarin muutenkin asianmukaisesta käytöksestä. Parhaimpia hetkiä ovat ne, kun voin luottaa hevosen pysyvän kiirehtimättä minun kanssa.


Rakas mäyrähevonen.


Mukavaa viikonloppua!




2.11.2014

Jälkiä jättämättä



On meinannut pyrkiä päälle blogikirjoituskammo. Luulimme nimittäin Vehkosuon yksityisyyden tulleen loukatuksi. Tämän vuoksi (syystä, jonka kerron tuonnempana) aloin miettiä, että näinkö tällä rakkaalla kirjoitusharrastuksellani on kavalat seuraukset. Olenko ollut liian avoin, kertonut ja näyttänyt kuvin liikaa, pistänyt perheeni likoon uhaten heidän turvallisuuttaan menemällä liian pitkälle. Podin moraalista krapulaa ja punnitsin riskejä, sillä vaikka olen puhunut vain omasta puolestani enkä ole halunnut kirjoituksillani ketään ohjeistaa tai kenenkään valintoihin vaikuttaa, on aina mahdollista, että loukkaan jotakuta. 

Vehkosuon mysteeristen tapahtumien seurauksena minuun tunkeutui epämiellyttävää tunnetta, epäluottamusta ja epäilyä. Pidin blogia syyllisenä, jonka vuoksi aloin ulkoistaa itseäni kirjoituksistani. Blogi ei ole minä, minä en ole blogi. Suojeluvaistolleni sepitin turvamuurin ja sen varjolla annoin itselleni luvan jatkaa kirjoittamista. Mutta kävi niin, että tekstin henki sammui ja kirjoittamisen halu kuoli. Itselleni kirjoittamisen sijasta aloin raportoida.




Nyt, kun tapahtuman aiheuttama pöly on laskeutunut ja sen ratkeamisesta on toiveita, alan saavuttaa palan naiiviuttani ja sen myötä kerron avoimesti tapahtumista. 

Siispä:
Oli syysloman alku ja saavuimme Vehkosuolle aamupäivällä. Pävä meni polttopuita kannellessa, lämmittäessä, ruuan laitossa ja muissa arkihommissa. Illan hämärtyessä ja saunan lämmetessä söimme vielä iltapalaa ja saattelimme lapset nukkumaan. Makuuhuoneiden ilma oli vielä kosteaa ja kynttilän sytytettyäni päätin "avata" sängyn lämpenemään. Hämärässä ei nähnyt kovinkaan hyvin, mutta kuitenkin sen verran, että paikoiltaan heilahtaneen tyynyn alla, kauniisti keskitettynä, oli kourallinen jotain. Hyi että, ei kai kärpäsenraatoja, ajattelin. Ehkei sentään, muistuttaa enemmänkin karkkiläjää. Laaapseet, mitä tää nyt on! Ja: Taskulamppu tänne! 

Tyynyn alta löytyi kiviä. Sormenpään kokoisia, kauniisti nipussa. Joku eläin, mutta mikä, kun ei papanan papanaa tai muita jälkiä. Ja taas: Laaapset! Kuulustelua, tivaamista, suostuttelua, manipulointia ja uhkailua – tuloksetta. Kahden viikon takaisesta ei kenelläkään järkeenkäyvää muistikuvaa selitykseksi tälle. No, ei siinä sitten. Reippaalla äänellä lapsille pusi pusi, nukkukaa hyvin, äiti ja isi lähtee tästä saunaan. Saunan pimeillä lauteilla kääntyy katseemme hitaasti toisiimme, silmien valkuaiset vain paistaa, että mitä ihm... 

Aloitetaan selvitys: Viestiä ystäville facebookiin, jotta hah hah, nyt voi pilantekijä esittäytyä, tajuttu on. Moni tykkää, muttei ilmoittaudu. Lisää epäilyä, oliko ovi lukossa, miksi kuollut lintu oudossa paikassa, kuka päässyt avaimiin käsiksi, miksi vain kivet, mitä järkeä, yliluonnollistako? Googlekin jätti pulaan, ei tiennyt "kivistä tyynyt alla".

Niinpä olimme olevinamme niin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Vietimme tavallista syyslomaa. Teimme ruokaa kasvimaan ruusukaaleista ja mustajuurista. Lapset kruisalivat pyörillä ja seurustelivat kanojen kanssa, saunoimme, Keimo teki polttopuita, ajoi motocrossia pellolla, Kepe tyhjensi uunista tuhkat olkkariin ja pyöritti palloaan sotkussa riemuiten saavutuksistaan ja kuuntelimme pimeää ympärillämme. 



 Loman päätyttyä siirryimme takaisin nykykotiin. Tuli tunne, että jätimme talon oman onnensa nojaan, pimeään yksin. Pröystäilimme valolla ja helpolla elämällä. Kivet olivat menettäneet mystillisyytensä terän. Unohdettu.
 Viikko eteni ja Keimo teki kanojenhoitoreissun Vehkosuolle. Samassa yhteydessä päätti kurkata makuuhuoneeseen. Rauhallista. Tutut kivet pöydällä. Tyynyn alus oli tyhjä (kuka oikeasti luuli, että lisää kiviä). Mutta sitten... sänkytarkastuksessa päätyyn ripustetun huopapeiton uumenista alkoi ropista kiviä lattialle. Uusia, paljon. 
Ja kotiin pähkäilemään. Olisiko ne vain jääneet aiemmin huomaamatta? 

Seuraavana päivänä uusi tarkastus. Tyynyn alus, tyhjä. Päätyhuopa, kops, vain yksi kivi lattialle. Vilkaisu sängyn alle, jonne olivat edellisen päivän kivet jätetty – TYHJÄ! Peitot ympäri, petauspatja niskoilleen ja kas, sieltähän ne eläväiset kivet taasen löytyivät. Nyt alkaa jo naurattaa. Saatamme huokaisten päätellä asialla olevan vain jonkun yliluonnollisen tai sitten vain ummetuksesta kärsivän eläimen.  




Tällä tapahtumaketjulla on opetus. Jään sitä miettimään. Sillä välin annamme riistakameran kertoa, ken asioi sängyssämme. 

Ja jos jollain on vastaavista kivipesistä kokemusta, kertokoon.