Tyrkyt suppikset

kuva: Kasse

Ihan todella paljon on satanut vettä viimeaikoina, vaan tiedoksi. Alkaa haitata tekemistä jonnin verran, mutta kannustan aina itseäni ajattelemalla, ettei ollut Jussillakaan varmaan helppoa suolla kuokan kanssa. Onneksi päästiin vasta sunnuntai-iltapäivällä Vehkosuolle, kun aurinko näyttäytyi ensimmäistä kertaa päiviin. Vehkosuolla paistaa aina (paitsi silloin yks kerta...). Äitikin aina sanoo, ettei heidän mökillä tuule koskaan ja vähänkö siitä on hauska muistuttaa aina, kun myrsky vie tupeet päistä.
Meilläkin on kertynyt jo pari slogania Vehkosuomatkan varrelle. Minä muistan aina sanoa Munakallion kohdalla Munakallio ja oman tien loppuvaiheessa kuusenoksien osuessa molemmin puolin tietä autoon, että autopesu. Viimisen mutkan jälkeen on pakko sanoa hei talo talon tullessa näkyviin. Tuppe kutsuu Vehkosuota sinnikkäästi Vehkosuolaksi (ei viitsitä oikaista, kun se kuulostaa niin hauskalta).
Minulla taitaa olla hokematauti(?). Olen luullakseni saanut tartunnan Keimolta. Kerrankin kun hän kasasi hyllyä, kuuntelin repeatillä tunnin ripi rapi rillumarei -hokemaa, ennenkuin tajusin mainita asiasta. (Tallikavereille tiedoksi, että päässäni ei enää pyöri aasin kakkaa aasin kakkaa, vaan rahkapulla...)

Asiaan. Sunnuntaina savustettiin ensin koko alakerta hellan sytytyksen merkeissä. Veto syntyi lopulta niin, että Keimo tiputti piipusta palavan paperin ja sai näin ilmalukon auki. Jos tämä on tulevaisuudessa hellan sytytysniksi, niin ei paljon aurinkotervehdyksiä tai muita asanoita aamulla kaipaa, kun vetää munaravia rappusia edes takaisin.
Sitten parisuhdeleiri jatkui salaojan kaivuun merkeissä (tai ei se mikään salaoja vielä ole vaan avo-oja). Vesi painuu takapihalla kellarin ovien edessä olevaan "kuoppaan", josta yritämme ojaa pitkin johtaa se poispäin. Nythän on niin, ettemme tiedä, kuinka kuiville talo kannattaa jättää. Mikäli perustuksissa on käytetty savimaahan upotettua arinahirsimenetelmää, se tarvitsee hapettoman, jokseenkin märän "saviumpion" pysyäkseen lahoamattomana. Joten päädymme varmastikin semikuivuuteen.

Nyt ei tullut edes riitaa. Viimeksi, kun tyhjennettiin purua kodin välipohjasta vuonna 1998, tuli riita, jonka perusteella päädyttiin siihen, ettei me voida yhdessä mitään tehdä (siis konkreettisesti samalla työmaalla). Onko tämä ollut virheellinen johtopäätös vai olemmeko edistyneet?

"Joo, just noin!" Kuva: Kasse

Kuvat yllä: Keimo

Otan tosta...

...ja vedän lonkkaa (ja allekirjoittanut vetää kotiinpäin) Kuva: Kasse

Lopuksi "samoiltiin" takametsässä ja kerättiin korillinen suppilovahveroita. Jonain vuonna on ihan, että ooh yksi suppilovahvero ja nyt on ihan, että ai noita, jaksaako edes kumartua. Kiitos sateelle, mutta vaikeasti tavoiteltava on aina vain mielenkiintoisempi.

Kuvat: Keimo

Sienipitsan ohje

Yhden pellillisen taikinaan tulee:

 Ensin kulhoon pari reilua desiä kädenlämpöistä vettä, johon liuotetaan kuivahiivapussin puolikas intiaanisokeriripauksen ja suolan kera.

Jauhoja, minun tapauksessa spelttiä, vaaleeta ja tummaa, jossain suhteessa niin kauan kuin puuhaarukalla veivaten saa taikinaisen muodon. Jossain välissä reilu luraus (sanopa tuo ääneen) öljyä sekaan. Kun edellä mainitut on sikin sokin, jätetään taikina hetkeksi rauhaan.

Sienisörsseliin tulee:

Luonnollisesti sieniä, tässä tapauksessa suppiksia, pannulle hautumaan silputtujen valkosipuleiden ja sipuleiden joukkoon.

Kun alkaa nesteet poistua, lisätään voita sen verran kuin kehtaa ja raaskii.

Pippuria, suolaa ja rakuunaa. 

Kivan lapsellisen lisän ja maun vuoksi turaus ketsuppia.

Puoli pakettia (vähemmän pihi laittaa kai koko paketin) voimakasta Koskenlaskijaa.

Annetaan tekeytyä tahnamaiseksi (alan ihmiset keittävät kasaan)

Sillä välin toisaalla...

Pitsataikina kumotaan pellille, eikä sitä suinkaan kaulita, vaan levitellään ihan käsin. Levittämistä helpottaa taikinakasan päälle lurautettu öljy. (Tämän kikan olen pöllinyt pokkana Olgalta.) 

No sitten päälle vain yksi purkki tomaattipyrettä, juustoraastetta ja sienisörsseli. Laitonpa vielä isoja kapriksiakin.

Uuniin 225

Ja sitte ahmintaa. Mums mums. Ähky.