Kuka pakkaa ja mitä?

Tämän viikon blogipäivitys onkin vlogipäivitys. Jorinaa siitä, mitä pakataan ja kuka pakkaa, kun vielä emme asu kokoaikaisesti Vehkosuolla. Fokusoinnissa olisi vielä vähän varaa parantaa, sillä välillä puhe kääntyy ikkunoiden kunnostustarpeeseen sun muuhun epäoleelliseen. 

Hauskaa viikkoa!

Vaikka ja mitä

Vehkosuon menneellä viikolla julkaistu musavideo poistettiin YouTubesta Trad.Attack! Jaan'kene biisiin liittyvistä tekijänoikeudellisista syistä. Oma vikahan se oli, kun emme tarkistaneet kappaletta koskevaa tekijänoikeuskäytäntöä. Eipä siinä mitään, mutta kun uuden, tempoltaan ja tunnelmaltaan oikeanlaisen kappaleen löytyminen, saati istuttaminen videoon on sika älyn kinkkistä. Lisäksi Jaan'kene -kappaleen tempo (135bpm) ei ole mitä tavallisin, joten pelissä on vähemmän vaihtoehtoja. En luovuta vielä.    

Selailin kuvia, joita Keimo on ottanut parilta viikolta ja yritän muistaa, mitä on tapahtunut. Oli helatorstai-viikko ja se äitienpäivä ja seuraavalla viikolla oli Euroviisut ja sunnuntaina olin tanssinäytöksissä. Ja kaikkea. 

Sen muistan ainakin, kun äitienpäivän aattoiltana lämmitin kiviuunia, mitä sitä nyt lämmitetään, useita tunteja. Tein kaksi pellillistä pitsaa valmiiksi, jotta ne saunan jälkeen voisi tuikata uuniin. Tulin saunasta ja totesin uunin hippasen liian kuumaksi vielä. Poistuin pihamaalle, millä välin lapsukaiset käväisivät sisällä ja menivät saunalle vielä pesulle. Siinä meni vartti, kunnes palasin takaisin sisälle... ja poistuin samantien ulos. Hieroin silmiä, vedin happea ja keräsin rohkeutta ja palasin takaisin toteamaan, että pöydällä ei todellakaan ole kuin yksi perkuleen sadasosa niistä pitsoista. Ai samperi, että teki mieli palauttaa yksi rakki Viipuriin ja ne kaksi kakaraa muniksi ja siittiöiksi. Nälkä oli kaikilla osapuolilla hallitsematon, mutta ainoastaan minulla niin kova, että käyttäytyminen otti askeleen kohti imeiväisikää. Tilanteen laannuttua söimme pussillisen pähkinöitä ja hyvin lämmitetyssä uunissa paistetun riivityn pitsapohjajämän. 

Kikka nukkui hyvin, hyvin täydellä vatsalla.

Kikka harjoittelee kanojen kanssa olemista virallisena valvojana minä.

Yksi kolmosista eli hybridikanoista kuoli viime perjantaina. Saappaat jalassa tippui orrelta sinne alas siivet levällään selälleen. Parka. Jäljellä heistä enää vain Liina. Se on jo monta vuotta hybridiksi. Onneksi Pikku-Nahka hautoi meille uuden kanan (tämä ei tarkoita, että uusi korvaa vanhan, vaikka sitähän se tarkoittaa). Tipu on mitä luultavammin kana, araukanan risteymä, joten odotettavissa on vihertäviä munia. Kiitos Sanna kanasta (suklaalevy on the way). 

Tipu vierihoidossa. 

Sannasta aasinsilta Kausalan rautatieasemalle. Asema- ja makasiinirakennukset tulivat taannoin myyntiin ja kaupat tehtiin. Olen rakennusten uuden omistajan puolesta onnellinen ja siitä, että se on nyt hyvissä käsissä. Ja asemarakennuksen tulevaisuutta rakentavista Aseman naisista olen ylpeä myös. Luvassa on toivottavasti jotain, mitä olen vuosikymmeniä tuossa rakennuksessa haaveillut näkeväni. Ja olihan siellä jo äitienpäivänä esituntumaa tulevasta; kahvia, muffinseja, ihmisä, vilinää ja Ukko-Pekka höyryveturi! Kausalan aseman tapahtumia voi seurata myös blogista. Vitsin kivaa, kun omalla kylällä tapahtuu jotain asiallista. 

Äitienpäivän aamu

Tuosta äitienpäivästä tuli mieleen, kun olimme me ja siskon perhe vanhempieni luona, että siskoni muutta perheinensä tulevana kesänä Helsinkivuosien jälkeen takaisin kotiseudulle kotitaloomme. Ihan käsittämättömän kreisiä. Kohta me olemme kivenheiton päässä toisistamme.

Mun äiti mun siskon ja sen perheen tulevassa kodissa.

Serkut ja yhteensä tarvittava hammasmäärä.

Takaisin Vehkosuolle. Tilkittiin vähän kasvihuonetta ja kärrättiin lantaa kasvihuoneeseen tyttöin kanssa. Istutin avomaalle porkkanaa, lanttua, punajuurta, juuripersiljaa ja palsternakkaa. Sitten Keimo kulotti perunamaata ja rouhi sen auki koneella. Perunatkin menivät maahan ei yhtään liian aikaisin. Minä bongasin nimittäin naapurin perunamaalta juuri tarvitsemaamme möhennintä käyttelemästä. Auto seis ja kättelyn kautta vuokrasopimusta tekemään. Toinen naapuri oikaisi iltalenkiltä ihmisliikennettä nähtyään maillemme ja kaikenmaailman hilavitkuttimista jauhettuamme tuli puheeksi, että hänellä on monen vuoden ylimennyttä kauraa roppakaupalla (sana roppa, on onomatopoettinen eli ääntä jäljittelevä, on sannottu esim. että roppasade). Me heti halukkaana käsi pystyssä, että kanat tahtoo. Eipä aikaakaan, kun pihassamme oli pikkuperäkärryllinen kauraa. Maalla on niin mukavaa.

Hyvä naapurin Tico.

Sitten me olemme myös tehneet ei mitään. Vähän harrastettu uutta nollabudjettilajia eli nuoralla(liinalla)kävelyä, saunottu, syöty pitkään aamiaista, käyty katsomassa naapurin lehmiä ja katsottu Euroviisuja (Ukraina voitti ja oli miten nyt oli, mutta biisi oli vaikuttava ja vahva suosikkini).

 

 

 

Aurinkoenergialla toimiva Euroviisukatsomo. Jokavuotinen must.

Kohta koittaa muutto Vehkosuolle. Muutto on samalla myös Iivari-hepalle lopullinen poismuutto Olgan tallilta. Yhden pitkään jatkuneen mukavan jakson loppu. 

Mutta Olgan pihalla toiminta jatkuu Olgan farmin merkeissä. Käykää ihmeessä katsomassa mitä kaikkea kivaa!

Parasta olla paikalla

Meillä päin vietettiin pidennettyä viikonloppua koululaisten lomaillessa helatorstain jälkeisen perjantain. Keskiviikkona karavaanimme nitkutti Vehkosuolle ja perjantaina Tuppe pääsi viettämään kahdeksi päiväksi laatuisaa aikaa siskon perheen luo Vantaalle. Lauantaina, kun Keimo meni Kouvolaan rallicrossia katsomaan, vaeltelimme vähän isompien tyttöjen kesken ympäri Iittiä ensin Iitti Horse Fair - laidunkauden avajaistapahtumassa Katriina ja Anssi Lahden hevostilalla Radansuussa ja sen jälkeen Virpi Petäjämäen popup -ravintolassa Sampolan koululla nauttimassa koko menun alusta loppun. Sen jälkeen pyyhälsimme vielä tallille Iivarin liikunnasta huolehtimaan. 

Kepparikisassa saavutettu kolmas sija Tupen Annaleenalla.

Kengittäjä Janne Jalonen havainnollistaa kuumakengitystä. 

Tytöt näyttävät kuinka raskaammatkin rodut taipuvat kevyesti katrilliin.

Sanna ja Mari, tapahtuman talkooporukkaa, jännäävät katrillia.

 Lopulta kotiin Vehkosuolle, jossa ehdin istuttaa muutaman rivin siemeniä ennen saunaa ja iltapalaa. Maahan meni lanttu, mustajuuri ja palsternakka. Iltapalaksi pannulle ja leivän päälle vuohenputkea, nokkosta, ruohosipulia ja oreganoa.

Koska sunnutaiaamu näyttäytyi aurinkoisena, aamiainen nautittiin ulkona. Nyt, kun ei vielä ötökät kiusaa eikä aurinko polta. Täydellisyyden hetkissä on parasta olla paikalla. 

Nimittäin nopealla laskutoimituksella vastaavia kolmekymmenminuuttisia hetkiä (kerran viikossa) on noin seitsemänkymmenviisivuotisen elämämme aikana (miinus kolmekymmentä ensimmäistä vuotta, jolloin emme vielä tajua paljon mistään mitään) keskimäärin 2340 kertaa joka on 1 170 tuntia, pivissä 49 ja vuosissa 0,134. Se tekee 0,3 prosenttia elämän täydellisyyttä.  

Niille, jotka pitivät Vehkosuon ensimmäisestä videosta tiedoksi, että Keimon kamerassa on rullannut toista osaa varten muutama metri filmiä ja kooste ilmestynee lähitulevaisuudessa. 

Tiedoksi myös heille, jotka bongaavat meidät tulevan lauantain Kouvolan Sanomien Koti -osiosta sekä Elimäen Sanomien kesänumerosta, emme itsekään tiedä, miksi olemme siellä, tällaiset varjossa kitusiksi kasvaneet onnettomat. Toimittajille jäi ainakin muistoksi auton maalipinnalle kesän paksuin kurakerros.

Kirkko (24.)

Iitin kirkko on viimeinen pysähdyspaikka. Luontevaa on päättää tämä jouluvaellus tähän. 

Iitin kirkossa minut ja Keimo on vihitty vuonna 1999. Kirkko ei ole liian hieno minun makuuni vaan sopivan talonpoikainen. 

Kirkossa on ollut vanha tapa, minkä mukaan etelä-iittiläiset eli maakansa ja pohjois-iittiläiset eli veskansa ovat tulleet eri ovista sisään ja istuneet eripuolilla kirkkoa. Tätä tapaa noudatetaan edelleen perinnejumalanpalvelusten aikaan. Me ollaan sitä maakansaa. Kirkon väri on ollut niin sanottu iitinpunainen jo vuodesta 1800 asti. Kirkon hienot satavuotiaat italialaiset lasimaalaukset (63 maalausta) ovat paraikaa entisöinnin kohteena. 

Restaurointi maksaa Iitin seurakunnalle 150 000 euroa.

Kirkon historiasta voi lukea lisää täältä.

Taustalla kellotapuli.

Onneksi joulu on nyt ja huomenna alkaa valostua. 

Sipi vetäytyy viettämään joulunaikaa saunatontun seuraan. Sipi ja minä toivotamme kaikille älyttömän mukaisaa ja makoisaa joulua. 

Kesäkahvila (23.)

Sipin toisiksi viimeinen kohde on Iitin kirkonkylän kesäkahvila. Nimestään huolimatta kahvila on myös auki talvisin. Sunnutaisin kannattaa pistäytyä vaikkapa keittolounaalle. Kahvila sijaitsee kirkonkylän keskiössä kirkkoa vastapäätä ja on monen road trippaajan pysähdyspaikka.

Kesäkahvila on järjestöjen ylläpitämä kahvila. Samassa rakennuksessa toimii myös  Iitin Värikeskus, 

jossa järjestetään muun muassa näyttelyitä ja kursseja.

Kirkonkylän kylätalo, jossa kahvila toimii, on empiretyylinen rakennus. Se siirrettiin nykyiselle paikalleen Jaalasta 1869. Siinä toimi Iitin ensimmäinen kansakoulu vuoteen 1965 asti. Rakennuksessa on toiminut talvisodan aikana synnytyssairaala, siellä on ollut asuntoja ja posti 1960 luvun lopusta vuoteen 1999 asti.

Iitin kirkonkylä on muuten valittu vuonna 1990 Suomen kauneimmaksi kyläksi.

Iitin kesäkahvila, Kymentaantie 1, Iitti

Radansuun kyläkauppa (22.)

Mainitsin aiemmin, että lapsuuteni kesiin kuului käynnit "Tyttöjen kaupassa", joksi Perttolan tyttöjen kauppaa eli virallisemmin Radansuun kyläkauppaa kutsutaan. Luulen etten ole ainoa muistoineni. 

Kaupan olemassaololla on Iitin miljöölle peruspilarimainen merkitys.

Siskokset Terttu (67) ja Irja (65) Perttola, ovat pitäneet yhdessä kauppaa vuodesta 1968. He ovat syntyneet ja kasvaneet lähes koko ikänsä Iitin Radansuussa. Koulusta valmistuttuaan ja työskenneltyään ensin muualla myymäläapulaisina, päättivät he perustaa kaupan kotitalonsa alakerrassa sijaitseviin myymälätiloihin. Irja muisteli, että varsinkaan hänen siskostaan Tertusta, hyvästä ja ahkerasta työntekijästä, ei oltaisi millään haluttu tuolloin luopua, eikä heidän yrittäjyyteen tuolloin oikein uskottu. Eräskin mieleen jäänyt lausahdus kuului, että: "Sinne sokeritopan taakse seisomaan..."

Siellä sokeritopan takana on nyt tullut seisottua kokonaiset 45 vuotta, tosin sokeritoppa on nyt siirtynyt hyllylle selän taakse. Tertun ja Irjan vanhemmat ostivat talon keskeneräisenä vuonna 1957. Siskokset ovat asuneet kaupan yläkerrassa nuoruutensa ja koko yrittäjyytensä ajan. Kaupanpidon lisäksi ahkeruudestaan tunnetut siskokset näkee kesäisin kaupan sulkemisajan jälkeen hoitamassa varsin kunnianhimoista kasvimaataan, josta aiemmin saatiin salaattia ja juureksia omaan pöytään sekä kaupan hyllylle.  

Kaupassa käydessään ei voi välttyä jutustelulta, mutta se onkin koko ostosreissun suola. Vaikka edellisestä jutustelutuokiostamme on kulunut aikaa, Irja muistaa minut ja sukujuureni vaivatta (Terttu on  paraikaa päivittäisellä tukkukäynnillä). Tytöt ovat tunnetusti kovia puhumaan, mutta keskustelun sävy on arvostavaa, pahansuopien juorujen paikka on jossain muualla. Terttu harmittelee sitä, että kaupankäynti hiljenee talvella niin paljon – kylällä ei osata pientä kauppaa enää arvostaa. "Ei edes kylänmiehet käy kaljaa ostamassa niinkuin ennen". Paras sesonkiaika alkaa vasta juhannuksena, kun mökkiläiset ja muut kesäasukkaat saapuvat Iittiin. 

Kaupanpito on tarjonnut siskoksille tulonlähteen, mutta se on ollut molemmille myös elämäntapa. Kuitenkin viimeaikoina eläkeiässä olevien yrittäjien puheet ovat kääntyneet useammin kaupan tulevaisuuteen. Jatkaako vai ei. Ja jos jatkaa, niin kuinka kauan. Siksi pidätän aina henkeä, kun ajan kaupalle. Onko sen ovi vielä auki.

 18. maaliskuuta 2014 tulee täyteen 46. vuosi kauppiaana. Irja esittelee omaa koulukuvaa Iitin kirkonkylän koululaisista.

Radansuun kyläkauppa, Iitintie 567, Kausala.