18.2.2015

Miksi juuri tämä talo?



Suvi Omppula-blogista haastoi minut kertomaan (syyskuussa 2014) siitä, miten päädyimme tähän taloon. Suvi oli itse lukenut Tuuma-lehdestä Joni Rouskun kirjoittaman artikkelin, joka pohjautui Rouskun tekemään graduun "Olen aina halunnut asua täällä." Suomalainen vanha puutalo asumisunelmien kohteena, lohduttajana ja minuuden peilinä 1967 - 2013. (Rousku, J. 2014). Gradu on luettavissa täällä. Gradussa käytetään lähdemateriaalina Avotakka -sisustuslehden kotiesittelyjä vuosilta 1967 - 2013. Koska Avotakan kodeiksi on valikoitu pääosin luovilla aloilla työskentelevien keskiluokan ja ylemmän luokan asuinsijoja, perheemme voidaan katsoa jäävän kohderyhmän ulkopuolelle. Lisäksi tutkimuksen kohteena olivat vanhat puutalot, ei kivi tai betonitalot, kuten meidän, mutta luulen kuitenkin idealismin olevan vanhan talon ostajalla ja maalle haluavilla saman suuntainen.

Tutkimuksen tiivistelmän luettuani, totesin, että kohderyhmän maallemuuttoon oli saattanut johtaa leveoton ja hektinen asuinympäristö taikka henkisesti vaativa ja stressaava työ. Maallemuutto ja vanhan talon remontoiminen on palvellut ihmisten kotiseutukaipuuta (sopeutumattomuutta kaupunkiin), itsensä toteuttamista, minuuden ja luovuuden etsintää ja vastapainon hakemista paineistettuun ja kiireelliseen työhön (Rousku, 2014). Meidän tapauksessa kyse oli aluksi aivan muusta.

Vaikka blogini on perustettu ensisijaisesti Vehkosuohon liittyviä asioita varten, kerron lyhyesti ensin kotikodin hankinnasta, koska sekin on vanha talo. Silloin (vuonna 1997) etsimme pientä taloa ensiasunnoksi, jonne voisimme suurine koirinemme ja taakse jääneine kerrostalokokemuksinemme muuttaa. Ensisijaisena toiveena oli "korpi", jossa naapurit olisivat kaukana ja eritoten me kaukana häiritsemästä naapureita. Sijantitoive oli töiden, tuttavien ja sukulaisten vuoksi Lahti-Kouvola -välillä. Muutamia taloja ehdimme vilkaista kunnes saimme vinkin pienestä mummonmökistä. Muistan vieläkin, kun ajoimme anoppini kanssa talon ohi, hän painoi kaasua todettuaan talon olevan "niin pieni" ja minä venytin ihastuksissani kaulaa nähdäkseni enemmän. Tietenkin halusin päästä katsomaan taloa tarkemmin. Silloin jo parikymppisenä erikoismaalariksi valmistuneena osasin arvostaa vanhoja peiliovia, kuusiruutuisia ikkunoita, pystyuunia ja keittiön puuliettä. Romahtanut välipohja tai 90-luvun muovimatot eivät päätöstä heilauttaneet. Pääasia, että taloon pystyi muuttamaan heti. Periaatteista tärkein, eli naapureiden etäinen sijainti, kumoutui mennen tullen. Vaikka päädyimmekin lasten synnyttyä laajentamaan taloa ja asettumaan asumaan ihan tosissamme, emme lakanneet haaveilemasta hiljaisuudesta ympärillämme. Toisaalta olemme todenneet keskeisen sijainnin olevan erittäin kätevää asioinnin, työn, koulujen ja harrastusten kannalta.
(Jos kotikodin vaiheet kiinnostaa, sivupalkin hakusanoista kannattaa klikata koti.)

Haave vanhasta talosta, kesäasunnosta, keskellä metsää alkoi elää, kun hankin oman hevosen. Pelkkä haaveilu olisi riittänyt vielä moneksi vuodeksi, mutta toteutuikin nopeammin kuin oli tarkoitus. Höpisin aina silloin tällöin ääneen Keimolle, että "joku paikka metsän keskellä, mutta kuitenkin lähellä kotikotia, jotta voisimme matkustaa kaikkina vapaa-aikoina liikenteen ja ihmisten melusta pois, laho ja ränsistynyt, alkeelliset olosuhteet, villiintynyt piha ja äärettömän halpa hinta". Kesällä 2012 tapahtui ensimmäinen askel kohti todellisuutta, kun olin ratsastuslenkillä tehnyt havaintoja parista tyhjillään olevasta talosta ja johdattelin Keimon "vahingossa" autoajelulle samoille suunnille. Tämän jälkeen Keimo alkoi kuunnella, siis oikeasti kuunnella ja tajuta, mistä puhuin. Tietenkään ne kaksi taloa ei ollut myynnissä, koska suurin osa maaseudulla autioina olevista taloista ei vaan ole myytävänä koska niitä ei ole tarve myydä, kun omistajalla ei ole pikkurahan tarvetta, talon alla oleva maa on arvokasta tai talo on jäänyt perikunnalle roikkumaan tunne- tai muusta ratkasemattomasta syystä. 

Seuraava siirto oli "vähän katsella" netistä välityksessä olevia taloja. Siinä saattaa käydä niin, että joku herättää kiinnostuksen eikä jätä enää rauhaan. Niin kävi Vehkosuon kanssa. Pyyntihinta oli aivan liikaa meille ja talo, pellot ja metsä isompia, kuin villeimmissä haaveissamme olimme toivoneet omistavamme. Katsomaan lähdimme kuitenkin siltä istumalta. Melkein kaikki näkemämme oli meitä varten. Otti päähän. Muutama levoton päivä, keskustelua, asian pyörittelyä (onko järkee vai ei), pankkiin soittelua, epäröintiä ja itsensä vakuuttelua, kunnes teimme toiveikkaan tarjouksen. Tarjous ei tietenkään mennyt läpi ja myyjä halusi odottaa seuraavaa virallista näyttöä ennen uusia siirtoja. Ostopäätöksen tehtyämme paineensietokyky oli surkeaa; tiuskimme ja riitelimme turhautuneina kun näyttöä edeltävinä päivinä asia ei tuntunut edistyvän mihinkään eikä sen eteen voinut tehdä mitään. Metsän ja pellon rajojen katselu erilaisista karttaohjelmista oli ainoita konkreettisia asioita mitä kykenimme tekemään. Itse näyttöpäivänä teki mieli hinkua ja kinuta kaikille läsnäoleville ääneen "mutku mä haluan!" (taisin sen tehdäkin). Taas uusi tarjous ja niin kauhea paniikki ja jännitys, että Keimoltakin meni yöunet ja se on jo vakavaa. Itse taisin nukkua kerrankin pelkästä lamaannuksesta.

Mutta miksi juuri Vehkosuo. Vanhaa olemme saaneet remontoida, hakata halkoja ja sytyttää tulta uuneihin, kuunnella lattioiden narinaa, istua vetoisissa huoneissa villasukat jalassa, tehdä lumitöitä ja kerätä marjoja marjapensaista. Vastaus lienee tie, joka vie keskelle metsää, omaan rauhaan. Perillä on talo, piha, navetta, pellot ja metsä – ne kaikki meille ja eläimillemme käyttövalmiina ja mahdollisuuksina. Historia, siihen liittyvät tarinat, edeltäjiemme selviytyminen keskellä metsää ympäri vuoden ja pitkän talven kylmässä ja pimeässä. Pelkistetty asuminen on kiehtovaa ja antaa perspektiiviä, pistää oman itsensäkin koetukselle ja vie asian ytimeen antaen kuitenkin armoa olemalla valinta ja vaihtoehto. Kyllä sitä voi sanoa lohduttajaksi ja minuuden peiliksikin. Perhetasolla Vehkosuo on kuin hiili, johon kaikki haluamme puhaltaa. Se on meidän oma yhteinen juttu ja mitä sitten siellä ikinä teemmekään, teemme omaksi iloksi.



Kiitos Omppulaan tästä muistelumatkasta. Tuli tietenkin järjetön hinku päästä taas Vehkosuolle. Kohta se taas koittaa. Jos innostuit aiheesta ja sinulla on omia muistoja, lukisin mielelläni niistä. Kommenttilaatikossa on tilaa tarinoille!

Ja jos olet Facebookissa, liity seuraamaan Pelastetaan vanhat talot -ryhmää. Mielenkiintoinen.

14 kommenttia:

  1. Leikitäänkö, että haastoit minut, niin kerron meidän talon hankinnan syyt omassa blogissani? :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei leikitä vaan ihan oikeasti haastan: Haastan sinut Susanna kertomaan teidän talon hankinnan syistä. Mielenkiinnolla jään odottamaan.

      Poista
  2. Jollain tapaa uskon vahvasti siihen, että tietyt asiat tapahtuvat tarkoituksella. Niin kävi varmasti teillekin Vehkosuon kohdalla. Pystyin myötäelämään kirjoituksen joka mutkassa fiilikset, jännitykset ja odotuksen. Teillä on ihana tarina, jolle toivon pitkää ja auvoisaa jatkoa!

    Jee, haluan ehdottomasti lukea Susannan tarinan! Kenties innostun päivittämään myös omaamme :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. Näin luulen minäkin, että joku alitajunnassa ohjaa ja nappaa kiinni, kun aika on valmis.

      Poista
  3. Ja tämän kaiken päätteeksi voi kuvitella Vehkosuon hyrinän koska se sai juuri teidät asuikseen. Minusta tuossa talossanne on jotain maagista. Kivirakenteinen talo, kaksikerroksinen keskellä metsää. Miksi ja miten?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kuulostaa ihanalta. Niin minäkin olen halunnut ajatella, että paikka sai meidät samalla kun me saatiin se. Talo on tosiaan jotenkin satumainen ja outo ilmestys. Ajan normaalityylistä poikkeava. Ehkä muurariveljet kävivät Englannissa opintomatkalla.

      Poista
  4. Kiitoksia tästä tarinasta. Ymmärrän täysin tuon halun päästä asumaan "metsän keskelle" ketään häritsemästä...
    Katsotaan, jos minäkin innostun jossain välissä postaamaan meidän vanhan talon tarinaa...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, kun luit :) Kerro ihmeessä teidän tarina! Luemme mielellämme siitä.

      Poista
  5. Kuten Katja sanoikin, samat fiilikset välittyy tänne.. talonne on erikoinen, jännittävä, mystinen... ihan kuin jostain sadusta tai unesta, yllättävä ilmestys. Ihan varmasti tuonne hinkuaa päästä koko ajan :) Oletteko aikeissa muuttaa sinne joskus pysyvästi?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulla tulee tähän aikaan vuodesta sellainen tunne, ettei Vehkosuota oikeasti ole olemassa vaan se on vain uni. Vehkosuolle muuttaminen ei ole oikein realistista, mutta näen kyllä silmissäni miten erakoidun sinne vanhempana. Jäädyn ulkovessaan housut kintuissa kiinni. :D

      Poista
  6. Hauskaa kun palasit tähän! Minusta nämä tarinat ovat tosi mielenkiintoisia, ja suurella mielenkiinnolla näitä lueskelen. Luin omanikin nyt uusiksi :D Olen miettinyt, että olisi hauskaa koota linkit tarinoihin yhteen ja samaan postaukseen, mutta niiden jäljittämisessä on melkoinen homma... Joskus vielä teen sen!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mielestäni vastaavasta aiheesta voisi tehdä kokonaisen kirjan. Missä olisi nimenomaan jutut keskiössä, ei kuvat. Otetaanko siitä toimitettavaksi...?

      Poista
  7. Olen lukenut Vehkosuon tapahtumista blogissa jo pitkään, vaikken aina jaksakaan kommentoida. :) Kiitos tästä kirjoituksesta, joka on muistutus siitä, että kaikella on tarkoituksensa ja asiat tapahtuvat kun niiden aika on. Omaa haaveiluani maallemuutosta kirjoittelin lokakuussa, ja edelleen kerään inspiraatiota muiden toteutuneista haaveista. Vielä jonain päivänä aika on oikea. :) http://luontokudelmia.fi/haaveita-maallemuutosta/

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ilo nähdä taas joku lukija konkreettisesti. Kiva kun kommentoit. Olen älyttömän iloinen, jos voin pitää joidenkin haaveita yllä ja kannustaa kohti tavoitetta. Kän ehdottomasti lukemassa sinun suunnitelmia.

      Poista