Hissan kirjoissa

Onni ettei ollut sakset, sanoi mummo, kun puukko silmään putosi.

Tämä sananlasku ei kosketa minua tai tätä tekstiä juuri tällä hetkellä, mutta kuulin sen äskettäin ensimmäistä kertaa ja halusin kirjoittaa muistiin. Tykkään noista sananlaskun mummoista ja akoista.

Tuli mieleen, että tulen tuskin jättämään mitään suurta jälkeä (hiilijalanjen lisäksi) maapallolle. En usko olevani Nobel-palkittu tai -ehdokas, en pääseväni tai edes pyrkiväni minkään maan päämieheksi, luovani mullistavia teoksia millään taiteen alalla, voittavani saati osallistuvani Olympialaisiin tai muuhun maailman luokan urheilukilpailuun, rakentavani tai suunnitelevani rakennuksia tai muita merkittäviä rakennelmia, keksimällä jotain hehkulampun tai googlen veroista, tekeväni tieteen alalla mullistavia tutkimuksia ja löydöksiä, olevani persoonaltani jotain ikimuistettavan erilaista tai löytäväni maapallolta uusia paikkoja tai astumaan ensimmäisenä uudelle planeetalle. Tuskin tulen luotsaamaan mitään yritystä menestykseen, olemaan muodin edelläkävijä tai ikoni, tekeväni itseäni tunnetuksi hyväntekijänä tai edustavani ihmisten toimitatapoja muuttavaa elämäntapaa taikka aatemaailmaa, saavuttavani ammatillisilla erikoisosaamisellani historiaan painuvaa mestarin arvoa, pääseväni valaistumisessa gurun tasolle tai jääväni ihmisten mieleen ulkoisilla tai sisäisillä avuillani. En myöskään ole suunnitellut pääseväni historian kirjoihin tekemällä vuosisadan pankkiryöstöä, murhaamalla jonkun suurvallan presidenttiä tai ketään pienemmässäkään asemassa olevaa ihmistä saati kokonaista kansaa. Junailemalla mittavia petoksia, paljastamalla valtion salaisuuksia, sytyttämällä sotaa, polttamalla jonkun merkittäväksi jääneen ihmisen rakennuttamaa historiallisesti merkittäväksi luokiteltavaa rakennusta, tuhoamalla taideteosta tai ainakaan tarkoituksella sabotoivani kenenkään henkisiä tuotoksia.  

Voi tietenkin olla, että jään historiaan jonkun merkittävän ihmisen vaimona tai äitinä. Mieluummin hyvänä, jos saan valita. 

Tunsin tästä, mieleni hetkittäin raskaaksi tekevästä, jo ennustettavasti unholaan painuvasta osastani huolimatta, kovasti mielihyvää huomatessani, että minä olen perheeni ja eläinteni avustamana jättänyt jälkeeni painaumia eli jälkiä. Jälkiä, jotka painavat minut historiaan ja joita tarkastelemalla tulevaisuuden ihminen voi lukea liikkeitäni, toimintatapojani ja käyttäytymistäni. Jälkiä, jotka nähdessäni muistuttavat minua eletystä elämästäni ja pienien liikkeiden voimasta. 

On pumpattu.

Availtu ja suljettu.

Huilailtu.

Astahdeltu.

Kompasteltu.

Tepasteltu.

Rullailtu.

Laidunnettu.

Märehditty.

Ulostettu.

Ja oiottu.

Keimo aloitti ikkunoiden kittaamisen. Nuhassa (kuuluvassa). Reipas. Kitti loppui kylläkin yhteen pokaan. Lapset narisivat tekemättömyyttä, keksin heille maalaamista taiteiluhenkeen, joka päättyi kriisiin eli hyvin sisäistetty taiteilijan elämän TET-jakso. Narisin Keimolle kasvihuoneen keskeneräisyyttä. Meni sitten metsään tekemään sitä varten lankkuja moottorisahalla. Ihan järjetöntä (tarkoitan, että nuhaisena). Menin itse puolukkaan, mutta keräsin piruuttani kuusi litraa mustikoita. Soitin metsästä Keimolle saman metsän itäisempään osaan, että tulee "vuorille" katsomaan auringonlaskua ja juomaan punkkulasilliset kanssani. Mukavan hetken jakoivat kanssamme hirvikärpäset ja lapset. Molemmat tiiviisti iholla jo vuodesta 2003.

Sunnuntaina oli vaikea aloittaa mitään, siksi päätin kaivaa hevospuomiksi taivutetun sähköpylvään juurineen maasta. Haluan siirtää sen parempaan paikkaan. Pitkän ja hikisen urakan seurauksena tulin siihen johtopäätelmään, että jos haluan jatkaa, joudun hakemaan työ- ja oleskelulupaa sekä viisumia Kiinaan ja lisäksi uusimaan passini. Ja halutessani koko tolpan itselleni, anomaan Kiinan tie- ja sähköverkostolaitokselta lupaa yhden maanpäällisen puhelintolpan poistamiseen Caotanxiang ja  Baicaoyuanxiang kylien väliltä. Katkaseminen saattaa siis tulla helpompana ja halvempana vaihtoehtona kyseeseen.

Kiinalaista keramiikkaa. 

Olen taltioinut lantun kellariin. Jouduin silpomaan kaalikärpäsentoukan tuhoja pois. Voiettä, lanttulaatikko uhattuna. Tällä viikolla korjuuvuorossa punajuuri ja osa porkkanoista. Kyssäkaalia on rouskuteltu huvin vuoksi.

Kirje rintamalta

Olisi niin paljon kaikkea, mutta nyt kun sitä asiaa olisi, ei vaan ehdi, kun ilta tulee heti aamun jälkeen. Siltä se tällä hetkellä tuntuu. Ja jos mikä täällä sähköttömällä asumisella on hankalaa, niin kaikenmaailman teknologiaviritykset. Otetaan yhteyksiä ja ladataan akkuja akun perään. Turhautuu pelkästä ajatuksesta ja menee mieluummin kantamaan 150 litraa vettä kasvimaalle. Nyt kuitenkin otin kirjoittaakseni (kuusenkerkkäsiirappia keitellessä). Lyhyesti, koska tietokoneen akku (46%) painaa päälle. 

Muistin muuten kerrankin kerkät ajoissa enkä vasta syksyllä – kiitos Harkin Anun tai pikemminkin Anun miehen, joka siitä muistutti facebookissa Rönnin tilalla. Eli en edes itse muistanut.

Olen viimepäivinä katsastanut laitumen lampaita varten kuntoon. Piti mennä niitä lampaita hakemaan, mutta hajosi peräkärrystä pyöränlaakeri. Sille (laakerille) oli viimeinen niitti, kun piti sementtiä jaksaa kantaa Monta-Sataa-Kiloa. Siihen korjaamiseen meni Keimolta sitten yksi työpäivän jälkeinen ilta ja viikkojrjestys nitkahti sijoiltaan. Ei voinut alkaa valaa kasvihuoneen anturaa, mennä ajamaan motocrossia saati hakemaan lampaita. Lumipalloefekti keskellä kesää. Joudumme laakereiden hajoamisesta aiheutuvasta tehtävien kasaantumisesta johtuen viettämään joulua maaliskuun 24. päivä. (Jäljellä 41%. Tästä tule mitään, kun pitää koko ajan kerkkiä sekoitella ja kommentoida kaikkien perheenjäsenten asioita.) 

Kasvimaa piti minua muutaman päivän kiireisenä. Istuttelin sinne siemeniä. Kuvan alle olen luetteloinut mitä. 

Tähän asti on päästy.

Saroissa oikealta vasemalle: valkosipuli, punasipuli, lanttu, palsternakka, mustajuuri, juuripersilja, retiisi, parsasalaatti, punasipuli, sokeriherne, punajuuri, kesäkurpitsa, nauris, ruiskukka (tulossa vielä avomaakurkku, lehtikaali, joku toinen kaali). Päädyissä: salkopapu, ruusukaali, tuoksuherne / jättikurpitsa, maissi. 

Lapset ovat lehdenhakuretkellään poikenneet naapuria moikkaamassa ja saaneet iloiseksi yllätykseksi  muutaman vanhan kuvan lainaan, joissa on jokaisessa pieni pala Vehkosuon historiaa. Pieninä palasina kuultuna talon historia on enemmän kiehtova. Ei sitä kokonaisina paloina ole tarjottukaan. Jännitystä saadaan lisää, kun viestin tuojina ovat lapset. "Sitte se sano, et niit lehmii oli kolme ja se Hilda eli jotain yhekskytvuotiaaks tässä talossa ja sen kissa on jostain ulkomailta." "Anteeksi kenen kissa?" "No sen naapurin, missä me käytiin."

(Oho, 28%. Yhteydet katkesivat, siivilöin kuusenkerkät ja tein Keimolle ja lapsille ostoslistan.) 

Kuvassa talo vielä rakennusvaiheessa, mm. yläkerran erkkeri puuttuu, mutta ikkunan kukista pävtellen asuttuna jo. Valmistusvuosi on uuden tiedon mukaan 1928. Vanha hirsirakennus erittäin liki uutta rakennusta, josta se sittenmmin siirrettiin kauemmas talon viereen oikealle puolelle. 

Kuvassa keskellä talon isäntä ja rakentaja Manne Tikander. Hän oli kertoman mukaan väkivahva mies, "kantoi tukit hartioillaan metsästä".

Kaikki kyläläiset muistavat Mannen vaimon, Hildan, persoonallisena, tomerana, sinnikkäänä ja omanlaisensa huumorin omaavana naisena. 

Kerkän keittoa on jäljellä enää tunti (akkua 21%). 

Miehet ja pojat ovat sellaisia kirjeen kirjoittajia, että joka väliin laittavat kellonaikoja. Kuusi riviä ja aikatiedoite, plim, niin ei nouse liikaa tunteet pintaan. Heitä kiinnostaa oikeastikin tuollaiset faktat, itselläni olisi puolestaan ollut – jos kirjeaikoina markkinoilla olisi ollut saatavilla – kiinnostuskiikarit kaikkia aikatiedotteita kohtaan. Enemmän tunteita vähemmän aikoja. En edes ymmärrä digitaalisessa muodossa ilmoitettua aikaa. 

Kuulostan muuten siltä, että olen joutunut lukemaan kirjeitä kasoittain, sormet pienillä paperihaavoilla. Todellisuudessa kerran yksi poika armeijasta kirjoitti. Menin naimisiin kellonajoista piittamatta. 

Tajusin äsken kirjeajoista haaveillessani, että sieltä tullaan kohta kauppasta pakastepitsat kassissa ja leivinuuni on kylmä kuin ?. Päästin uunia sytytellessä Harri-kissan sisään ja sekoittelin kerkkänestettä. Tunti jäljellä eikä siirapista tietoakaan. Ai niin, kaadoin lasiin myös viiniä. (15%.) 

Ajattelimme pistäytyä huomenna 6.6. lauantaina Maakansafest:lle. Siistiä, että kylillä tapahtuu.

Vielä 14%. Mitäs nyt? 

Yhteydet meni. En saa julkaistua. Apua, enää 6%. Happi loppuu.

xxxxxxx

En kestänyt painetta. Ankkuroin itseni tukiasemaan. Manaan puhelimen yhteyksiä, niitä ei ole. Pitäisi mennä laittamaan sauna tulille ja lapsia nukkumaan. Kuusenkerkän keiton aloittamisesta on mennyt kohta neljä tuntia. Siirapoitumista odotellessa. 

Miksi juuri tämä talo?

Suvi Omppula-blogista haastoi minut kertomaan (syyskuussa 2014) siitä, miten päädyimme tähän taloon. Suvi oli itse lukenut Tuuma-lehdestä Joni Rouskun kirjoittaman artikkelin, joka pohjautui Rouskun tekemään graduun "Olen aina halunnut asua täällä." Suomalainen vanha puutalo asumisunelmien kohteena, lohduttajana ja minuuden peilinä 1967 - 2013. (Rousku, J. 2014). Gradu on luettavissa täällä. Gradussa käytetään lähdemateriaalina Avotakka -sisustuslehden kotiesittelyjä vuosilta 1967 - 2013. Koska Avotakan kodeiksi on valikoitu pääosin luovilla aloilla työskentelevien keskiluokan ja ylemmän luokan asuinsijoja, perheemme voidaan katsoa jäävän kohderyhmän ulkopuolelle. Lisäksi tutkimuksen kohteena olivat vanhat puutalot, ei kivi tai betonitalot, kuten meidän, mutta luulen kuitenkin idealismin olevan vanhan talon ostajalla ja maalle haluavilla saman suuntainen.

Tutkimuksen tiivistelmän luettuani, totesin, että kohderyhmän maallemuuttoon oli saattanut johtaa leveoton ja hektinen asuinympäristö taikka henkisesti vaativa ja stressaava työ. Maallemuutto ja vanhan talon remontoiminen on palvellut ihmisten kotiseutukaipuuta (sopeutumattomuutta kaupunkiin), itsensä toteuttamista, minuuden ja luovuuden etsintää ja vastapainon hakemista paineistettuun ja kiireelliseen työhön (Rousku, 2014). Meidän tapauksessa kyse oli aluksi aivan muusta.

Vaikka blogini on perustettu ensisijaisesti Vehkosuohon liittyviä asioita varten, kerron lyhyesti ensin kotikodin hankinnasta, koska sekin on vanha talo. Silloin (vuonna 1997) etsimme pientä taloa ensiasunnoksi, jonne voisimme suurine koirinemme ja taakse jääneine kerrostalokokemuksinemme muuttaa. Ensisijaisena toiveena oli "korpi", jossa naapurit olisivat kaukana ja eritoten me kaukana häiritsemästä naapureita. Sijantitoive oli töiden, tuttavien ja sukulaisten vuoksi Lahti-Kouvola -välillä. Muutamia taloja ehdimme vilkaista kunnes saimme vinkin pienestä mummonmökistä. Muistan vieläkin, kun ajoimme anoppini kanssa talon ohi, hän painoi kaasua todettuaan talon olevan "niin pieni" ja minä venytin ihastuksissani kaulaa nähdäkseni enemmän. Tietenkin halusin päästä katsomaan taloa tarkemmin. Silloin jo parikymppisenä erikoismaalariksi valmistuneena osasin arvostaa vanhoja peiliovia, kuusiruutuisia ikkunoita, pystyuunia ja keittiön puuliettä. Romahtanut välipohja tai 90-luvun muovimatot eivät päätöstä heilauttaneet. Pääasia, että taloon pystyi muuttamaan heti. Periaatteista tärkein, eli naapureiden etäinen sijainti, kumoutui mennen tullen. Vaikka päädyimmekin lasten synnyttyä laajentamaan taloa ja asettumaan asumaan ihan tosissamme, emme lakanneet haaveilemasta hiljaisuudesta ympärillämme. Toisaalta olemme todenneet keskeisen sijainnin olevan erittäin kätevää asioinnin, työn, koulujen ja harrastusten kannalta.

(Jos kotikodin vaiheet kiinnostaa, sivupalkin hakusanoista kannattaa klikata koti.)

Haave vanhasta talosta, kesäasunnosta, keskellä metsää alkoi elää, kun hankin oman hevosen. Pelkkä haaveilu olisi riittänyt vielä moneksi vuodeksi, mutta toteutuikin nopeammin kuin oli tarkoitus. Höpisin aina silloin tällöin ääneen Keimolle, että "joku paikka metsän keskellä, mutta kuitenkin lähellä kotikotia, jotta voisimme matkustaa kaikkina vapaa-aikoina liikenteen ja ihmisten melusta pois, laho ja ränsistynyt, alkeelliset olosuhteet, villiintynyt piha ja äärettömän halpa hinta". Kesällä 2012 tapahtui ensimmäinen askel kohti todellisuutta, kun olin ratsastuslenkillä tehnyt havaintoja parista tyhjillään olevasta talosta ja johdattelin Keimon "vahingossa" autoajelulle samoille suunnille. Tämän jälkeen Keimo alkoi kuunnella, siis oikeasti kuunnella ja tajuta, mistä puhuin. Tietenkään ne kaksi taloa ei ollut myynnissä, koska suurin osa maaseudulla autioina olevista taloista ei vaan ole myytävänä koska niitä ei ole tarve myydä, kun omistajalla ei ole pikkurahan tarvetta, talon alla oleva maa on arvokasta tai talo on jäänyt perikunnalle roikkumaan tunne- tai muusta ratkasemattomasta syystä. 

Seuraava siirto oli "vähän katsella" netistä välityksessä olevia taloja. Siinä saattaa käydä niin, että joku herättää kiinnostuksen eikä jätä enää rauhaan. Niin kävi Vehkosuon kanssa. Pyyntihinta oli aivan liikaa meille ja talo, pellot ja metsä isompia, kuin villeimmissä haaveissamme olimme toivoneet omistavamme. Katsomaan lähdimme kuitenkin siltä istumalta. Melkein kaikki näkemämme oli meitä varten. Otti päähän. Muutama levoton päivä, keskustelua, asian pyörittelyä (onko järkee vai ei), pankkiin soittelua, epäröintiä ja itsensä vakuuttelua, kunnes teimme toiveikkaan tarjouksen. Tarjous ei tietenkään mennyt läpi ja myyjä halusi odottaa seuraavaa virallista näyttöä ennen uusia siirtoja. Ostopäätöksen tehtyämme paineensietokyky oli surkeaa; tiuskimme ja riitelimme turhautuneina kun näyttöä edeltävinä päivinä asia ei tuntunut edistyvän mihinkään eikä sen eteen voinut tehdä mitään. Metsän ja pellon rajojen katselu erilaisista karttaohjelmista oli ainoita konkreettisia asioita mitä kykenimme tekemään. Itse näyttöpäivänä teki mieli hinkua ja kinuta kaikille läsnäoleville ääneen "mutku mä haluan!" (taisin sen tehdäkin). Taas uusi tarjous ja niin kauhea paniikki ja jännitys, että Keimoltakin meni yöunet ja se on jo vakavaa. Itse taisin nukkua kerrankin pelkästä lamaannuksesta.

Mutta miksi juuri Vehkosuo. Vanhaa olemme saaneet remontoida, hakata halkoja ja sytyttää tulta uuneihin, kuunnella lattioiden narinaa, istua vetoisissa huoneissa villasukat jalassa, tehdä lumitöitä ja kerätä marjoja marjapensaista. Vastaus lienee tie, joka vie keskelle metsää, omaan rauhaan. Perillä on talo, piha, navetta, pellot ja metsä – ne kaikki meille ja eläimillemme käyttövalmiina ja mahdollisuuksina. Historia, siihen liittyvät tarinat, edeltäjiemme selviytyminen keskellä metsää ympäri vuoden ja pitkän talven kylmässä ja pimeässä. Pelkistetty asuminen on kiehtovaa ja antaa perspektiiviä, pistää oman itsensäkin koetukselle ja vie asian ytimeen antaen kuitenkin armoa olemalla valinta ja vaihtoehto. Kyllä sitä voi sanoa lohduttajaksi ja minuuden peiliksikin. Perhetasolla Vehkosuo on kuin hiili, johon kaikki haluamme puhaltaa. Se on meidän oma yhteinen juttu ja mitä sitten siellä ikinä teemmekään, teemme omaksi iloksi.

Kiitos Omppulaan tästä muistelumatkasta. Tuli tietenkin järjetön hinku päästä taas Vehkosuolle. Kohta se taas koittaa. Jos innostuit aiheesta ja sinulla on omia muistoja, lukisin mielelläni niistä. Kommenttilaatikossa on tilaa tarinoille!

Ja jos olet Facebookissa, liity seuraamaan Pelastetaan vanhat talot -ryhmää. Mielenkiintoinen.

Selli

Oh my, vierashuoneen ehostus vei mukanaan pariksi päiväksi. Niin siistiä, kun näkee jo alun alkaen, miten pölyisestä, likaisesta ja muutenkin vastenmielisestä huoneesta tulee syntymään jotain paljon kivempaa. Tällaisissa likasissa hommissa motivoi eteenpäin joka vaiheen silminnähtävä muutos ja se, että voi remontoidessa koluta mielessään kaikenlaisia tarjolla olevia vaihtoehtoja sisustukseen.

Vierashuone on aittarakennukseksi kutsumassamme vanhassa hirsitalossa, joka tiettävästi on ollut alunperin kivitalon paikalla Vehkosuon ensimmäisenä asuintalona. Rakennuksesta pitää jossain vaiheessa vaihtaa hirsiä ja se täytyy samalla oikaista.

 Oviaukko vierashuoneesta toiselle puolelle aittaa on olut välillä umpeen laudoitettu ja sitten taas avattu. Nyt huoneremontin yhteydessä löin laudat jälleen takaisin oviaukkoon. Lattian pesin reippasti vedellä ja mäntysuovalla ja sitten maalasin seinähirret kolmelta sivulta valkoisella öljymaalilla, jotta pimeään, metsän reunassa nököttävään huoneeseen tulisi hiukka valoisuutta. Huoneestä löytyi vanhat haalistuneet verhot, jotka pesin ja siirsin oviverhoiksi. Ikkunaa sekä ovea kehystävät laudat maalasin turkoosin vihreäksi. Tuttavalta saatu pesukomultti kelpasi pesun ja pöytäpellityksen irroituksen jälkeen sellaisenaan huoneeseen. 

Enää pitäisi metsästää muutama patja ja ehdottomasti haluaisin villahuopia peitoiksi. 

Sitten vain vieraille näkkileipää ja vettä, pallo jalkaan, lapio käteen ja ojan kaivuuseen!

 

Olemme muuttaneet nyt Vehkosuolle, enkä voi vaan uskoa, ettei tänään tarvitse enää pakata tavaroita. Illalla tehdään leivinuunissa pitsaa ja saunotaan. 

Tuolta ulkoa kuuluu muuten aggregaatin murina ja höylän vinkuna, kun Keimo valmistelee kerrossänkyä lastenhuoneeseen. Sinne onkin jo maalit ja tapetit katsottuna.

Palataan.

Tikanderin linna

Navetan rapuilla Kasse syksyllä 2012. Kuva: Keimo

Sain vihdoin skannatuksi artikkelin Kovolan Sanomista vuodelta 1974 (19.1.1974 – N:o 17 – 8), jonka sain Tikanderin Mannen lapsen lapselta hänen piipahtaessa Vehkosuolla. 

Tikanderin suku on tunnettu puutöistään ja kirjasta Iittiläisiä puuseppiä (L. Sammallahti, SKS 1996)  löytyy kymmenisen sivua Mannen isän isän, Taavi Ticcanderin, joka tunnettiin paremmin nimellä "Härkälän nikkari",  taidokkaista puutöistä (s. 66-76).  Ja kuten lehtiartikkelissakin mainitaan 

Härkälän nikkarin huonekalujen tyyli tuli sittemmin niin tunnetuksi, että paikkakunnan muutkin nikkarit jäljittelivät sitä. Sen vuoksi onkin vaikeaa varmasti sanoa, onko jokin esine hänen tekemänsä, vaiko jonkun toisen. Vain silminnähtävästi heikompo työ pn ehkä ainoa todiste siitä, että esine ei ole hänen käsialaansa. Olisi ollut mainio asia, jos hän olisi ymmärtänyt varustaa valmistamansa kalut nimikirjaimillaan tai vissillä puumerkillä. 

Vehkosuolla asunutta Tikanderin Mannea kutsuttiin isän isän tittelin mukaisesti "Nikkarin Manneksi" vaikka hän olikin jo toisen polven muurari, eikä puuseppä, kuten isän isänsä vielä oli. 

Käsitykseni mukaan Manne rakensi ensimmäisen vaimonsa, Aleksandra Abrahamintytär, naituaan hirsitorpan (joka nyt siis minun ateljee!) ja raivasi maat pelloiksi "viraapelityönään" muurarintyön ohessa. He saivat viisi lasta. Sittemmin Aleksandran kuoltua, Manne otti toisen emännän, Hildan, jonka kanssa hän rakensi kaksikerroksisen tiilitalon. Heille syntyi kaksi lasta. Manne kuoli kotonaan Muikkulan Vehkosuolla 9.12.1952. Vielä vuonna 1974, lehtiartikkelin ilmestyttyä, Hilda asui Vehkosuon tilalla iäkkäänä (85 vuotiaana ilman sähköä, juoksevaa vettä ja puhelinta!).

Minä haluisin kovasti tietää, miksi talossa on kaksi erillistä asuntoa. Minulle on kerrottu, että Tikanderin veljekset rakensivat yhdessä talon, mutta asuivatko he yhdessä? Olen kuullut, että Mannen veli (Paavo?) oli kenties rakentamassa, mutta asui kuitenkin itse omalla pienellä tilallaan Taasiassa. Haluaisin tietää myös, mihin tarkoituksen kellarikerroksen huonetta on  käytetty. Itse olen arvioinut sen olleen taloushuone maidon, lihan yms. käsittelyyn. Ja mitä eläimiä navetassa on ollut. Ainakin kaksi lehmää parressa, lampaita, hevonen? Entä mitä pellolla on viljelty? Entä missä tarkoituksessa tilalta lohkottu "lärvätsalon" tupa on ollut?

Ennenkaikkea olen kuitenkin todella onnellinen, että olen saanut haltuuni niin paljon merkittävää historiaa. Kunnioitan suuresti sitä työtä ja siihen uhrattua aikaa, jota Vehkosuon pikkutilan pystyttäminen on vaatinut.

Pahoittelen artikkelin huonoa laatua. Avaa kuva uuteen ikkunaan ja suurenna, niin saat tekstistä paremmin selvää.