Pääsiäispäiväkirja

25.3. perjantai

Ensimmäistä kertaa tänä vuonna Vehkosuolle. Kävin tallihommissa aamulla aikaisin. Kotiin tullessani pakkaukset olivat jo niin pitkällä että puuttui enää pieni lähtöriita. Tällä kertaa siitä, että mielestäni ei ollut mitään järkeä mennä kahdella autolla. Keskustelun kehityskaari oli tätä luokkaa:

– Miks?

– No ei me lähdetä sinne yhdellä autolla, sitte ollaan jumissa siellä tolla painavalla autolla.

– Ai siellä e-rä-maas-sa, älä nyt viitti, sano nyt joku oikea syy.

– No siks.

– No miks etkä vastaa siks. Sano joku oikea syy. 

– Kun nyt vaan mennään.

– Ei todellakaan mennä!

– Mennään kahdella piste.

– Ei käy.

Mentiin kahdella. Syy: tulkinnallinen. 

Mutta luottoauraaja oli hoitanut hyvin homman, vaikka varoitusaika oli lyhyt. Talo oli kolea, sen nyt arvasikin. Ensimmäiset tunnit ovat jotenkin nihkeitä, että tuleeko tästä mitään. Varsinkin Kepen lämpimänä pitäminen on kinkkistä. Hihojen kuolaaminen on nyt pallon pyörittelyä tärkeämpi juttu, minkä vuoksi kädet meinaavat kylmettyä herkemmin. Ei auta, kun lisätä untuvatakkia ja villapaitaa päälle ja usuttaa kaminan viereen lämpöä odottelemaan. 

Keittiön hella ja ruokahuoneen kamina vetivät yllätykseksi hyvin. Aloituslämpötila oli keittiössä +6°C. Jääkaappitavaroilla ei ollut kiirettä. Olimme aikaisin liikkellä, joten ennen nukkumaan menoa oli useita tärkeitä lämmitystunteja käytettävissä. Ruokakomeron hiirivahingot olivat vähäiset, alan ilmeisesti oppia. Ainoastaan yksi Italianpata-ainespussi oli nakerrettu, papanoita tietenkin ympäriinsä ja jääkaapin pohjalla pissaläikkiä. 

Koodailtiin pihaa ja metsää päällisin puolin. Yksi puu oli kaatunut liiterin takaa. Kuusen tyvilahoa tai alkavaa sellaista on löydetty joistakin kaatuneista puista, kuten tästäkin. Navetan katolta tippuneet lumet ovat rikkoneet kanatarhan taas totaalisesti. Ihan kauheaa tappiota siitä ei tullut, sellainen risukasa muutenkin. Hirven jälkiä ja papanoita oli ihan lähellä taloakin. Lähistön hakkuut ovat saattaneet muutta niiden liikkumis- ja oleskelualueita. Joku hirvi oli eksynyt laitumen sisälle, tullessaan ja mennessään rikkonut useita tolppia sekä riukuaidan pätkän. Kevväämmällä korjataan sitten. 

Huomasin, että jätin punaviinipullon kotiin. Sitä alkaa tehdä enemmän mieli kun tekisi oikeasti. Kysyin naapurin varastoja, mutta tarjolla oli vain kirkasta. Ehkä liikaa tähän hätään.

Lapset mankuivat saunaan mukaan. Ei hennottu kieltää, vaikka saunominen muuttuu siten hulluiksi päiviksi. Viimeisiä löylyjä ottaessani tajusin, että nyt voi vähän huokaista. 

Sisällä leivinuunissa oli jo pitsalle sopivaa kuumuutta. Hengitykset vielä huuruten, söimme hyvällä ruokahalulla. Kaikkia nukutti, vaikka auringon laskusta ei ollut vielä kuin hetki. Sänkyyn ja pimeyteen oli helppo vajota.

26.3. lauantai

Keimo pätki kaatuneen puun ja kaatoi muutaman polttopuita varten. Polttopuuvarastot ovat huvenneet vähiin. Tällaisia teholämmitysviikonloppuja ei voi olla enää montaa. Lähdevesikaivo oli yllättäen jäässä, kun eilen haimme vettä. Näin ei ole ollut kertaakaan. Naapurin pellon keskellä on onneksi lähteen lähde. Sieltä saa vettä "hätätapauksissa", eikä matka ole pidempi kuin omalle kaivolle.Vähän hankalakulkuisempi vain.

Tänään piti olla risunpolttopäivä, mutta on vielä liian kosteaa ja osa peratun ojan oksista on vielä lumen peitossa. Niin ei sitten. Kävin tallilla ja tulin sieltä ruokaa tekemään (kainalossa Olgalta saatu punkku). Ruuan päälle juotiin kahvit. Kahvihetkien merkitys korostuu, kun on paljon ulkona. Vaikka murukahvia sitten vain. Aamuisin kyllä juomme pressosta paremmat kahvit.

Toinen talon vieressä olevista sadevesisaaveista on ilmeisesti halki. Pohja jään pullistama. Tyhjensin ne kertaalleen myöhään syksyllä, mutta jätin tyhmyyksissäni täyttymään, kun satoi vaan ja satoi.  Saunan hanasaavissa oli kuitenkin jo paljon sulaa vettä pesuvedeksi. Ja kaivokin on taas täyttynyt.

Lapset touhusivat keppareiden kanssa aamusta iltaan. Kisoja, ilta- ja aamutallia, traileriin lastausta ja laitumelle vientiä. Tein pienen kisavideon instaan. 

Kävimme illemmalla vielä Artjärven kaupassa, kiukkukaupassa siis. Sen nimen se sai, kun siellä kerran tuli lapselle tolkuton kiukku. 

Keittiön lämpötila saatiin iltaan mennessä jo +16°C:een. 

Saunoimme kahdestaan ja joimme pohjasta pullistuneet tölkkioluet.

Hiljainen eläinkansa

27.3. sunnuntai

Meidän perheen perinteen mukaan kukko munii koriin tai hattuun jonnekkin piiloon pääsiäispäivänä sunnuntaina. Lapset tietenkin heräävät aikaisin pesää etsimään, mutta melkein aina tässä kohtaa tilanne kriisiytyy, koska a) ei ensin malteta etsiä b) etsinnöistä huolimatta ei pesää löydy. Näiden vaiheiden välillä unemme on jo useasti keskeytetty. Tällä kertaa kriisin aiheutti kuitenkin c) hiiri, joka oli syönyt lähes kaksi kinderiä, kokonaisen suklaamunapussin ja paljon pieniä hedelmämunia. Minä sovittelin tilannetta unenpöpperössä ensin rauhallisesti ja sitten jo vähän voimakkaammilla sanoilla, mutta ken Keimon unta häiritsee... "SE ON SITTEN VIIMEINEN KERTA KUN MIKÄÄN KUKKO MITÄÄN MINNEKKÄÄN MUNII!" 

Olihan se vähän surkeaa, mutta yllättävän toipuvia ovat nuo lapsukaiset. 

Tänään näkyi aurinko ja lumi suli kohisten. Kyllä se vaan aina piristää ja sitten ihmetyttää, miten hulluja me olemme, kun jaksamme näitä synkkiä ja kylmiä talvia.

Keimo vaihtoi keskeneräiseksi jääneen kasvihuoneen ikkunoihin ehjiä ruutuja ja teki puuttuvaan rakoon pikkuikkunan. Päätykolmioista puuttuu vielä lasit. Menin häiriköimään häntä punaviinilasillinen kourassa. Ehkä vähän fiilistelin.

Illalla teimme päivällisretken Pukarolle Köyhän miehen Veturiin (no niin). Ja saunoimme kahdestaan.

 

28.3. maanantai

Lähdön päivä. On hieno ilma jo aamusta. Käyn Pöpin kanssa pellolla kävelemässä, kun vielä hanki kantaa. Ehdin vielä aamupalan jälkeen kävellä Tupen kanssa lähteelle hakemaan lisää juomavettä ennenkuin aurinko lämmittää hangen upottavan pehmeäksi.

Pöpillä ei oikein ole tekemistä, kun kanat ovat vielä kotikodissa. Se käy naapurin pellolle ajetussa lantakasassa piehtaroimassa ja oksentaa syömänsä aarteet myöhemmin pihalle. Evan poissaolo näkyy siinä. Se on arempi ja vaisumpi. Masentuneen oloinen. Odotamme uutta koiraa Viipurin koirista, mutta tarhalla olevan lievän sairastelun vuoksi odotusaika on nyt pidentynyt. Kunpa Pöpi vain ottaisi ainoana koirana olemisesta ilon irti. Mutta ei se oikein osaa, kun on aina omistanut koirakaverin. Ja mitä enemmän me yritämme sitä huomioida, sen epäilevämmäksi se muuttuu.

Viikonlopusta jäi mukava tunne. Että on kiva tulla uudestaan. Sitä alkaa epäillä kaiken järkevyyttä, mutta jälleennäkeminen vahvisti positiivisia ajatuksia. Tekemättömien töiden taakka keveni ajatuksissa ja lopulta olikin jo intoa tehdä suunnitelmia tulevalle kesälle. 

 

Kanat

Pöpi ja "kolmoset".

Vaikka yllä olevasta kuvasta voisi luulla, että Pöpi vaanii kanoja kuin kettu, se ennemminkin paimentaa niitä. Ilman Pöpi-koiran läsnäoloa vapaana juoksentelu olisi kanoille paljon turvattomampaa. Joskus viime kesänä vai olisiko ollut jopa toissakesänä, joku toivoi kanoista juttua. Idea oli minusta hyvä, mutta sen toteuttaminen meni näin pitkälle. Onneksi otin kuitenkin silloin jo kuvia tämä juttu mielessä.

Ensimmäiset neljä kanaa tuli meille vuonna 2011 keväällä. Tuolloin meillä ei ollut vielä kuin pala haavetta Vehkosuosta (Vehkosuo on ostettu elokuussa 2012), mutta taajamassa sijaitsevan kotikodin takapihalle tehdystä koiratarhasta sai vaivatta neljälle kanalle kesäoleskelupaikan. Esivalmistelutoimenpiteinä kanat tuli rekisteröidä kunnan maaseututoimeen sekä informoida naapureita tulevista asukkaista (muistilista kesäkanojen pitäjälle täältä). Kanojen seuraksi ei hankittu kukkoa meluhaitan vuoksi. Ensimmäiset kanat olivat eri tyyppisistä maatiaiskanoista risteytettyjä tupsu- ja töyhtöhässäköitä, mutta käytökseltään paljon maatiaskanojen kaltaisia. Ne saivat nimet: Tamara, Pip, Zombie-Prinsessa ja Nahka-Anneli. Kaikki ovat elossa ja munivat epäsäännöllisen säännöllisesti edelleen. Heistä ainoastaan Zombie on hautonut tipuja. 

Kesäkanoista tuli talven tulle talvikanoja, kun emme tietenkään halunneet niistä luopua. Ulkosaunarakennukseen saimme niille hyvän talviasunnon. 

Ensimmäinen kesäasunto

Vasta keväällä 2013 tuli kolmoset eli kolme toistaan muistuttavaa hybridiä,  Niina, Liina ja Linna, jotka uutterasti alkoivat munia kotiuduttuaan ja jatkoivat lähes tauotta kaksi vuotta, kunnes viime syksynä päättivät vihdoin pitää tauon. (Kolmosten Liinasta jouduimme luopumaan 2014 syksyllä, kun kukko päätti syrjäyttää tämän kanalaumasta kohtalokkain ottein.) 

Loppukesästä 2013 hautoi Zombie ensimmäiset kaksi tyrnäväläistä ottomunaa, joista kuoriutuikin sitten kukko Elastinen ja Dodo-kana. Tässä vaiheessa asuimme jo kaikki vapaa-ajat ja kesät Vehkosuolla, jonne kanat siirtyvät nykyäänkin heti maan sulamisen jälkeen keväällä. Silloin alamme  tehdä myös keskellä viikkoa hoitoreissuja, kunnes muutamme itsekin sinne kokonaan kesäksi. Elastisen kukoksi toteaminen oli meille hienoinen järkytys, mutta kanat tuntuivat olevan mielissään. Pip, joka oli tähän asti toiminut hyvänä kukon korvikkeena, sai keskittyä kanana olemiseen kukon hoitaessa uhrautuen tehtävänsä. Päätimme, että Elastinen saa jäädä, koska äänekkäät ulkoilut suoritetaan vasta Vehkosuolla ja taajamassa persoonallinen kukkurukuu vaimenee talven tullen sisätiloihin. 

Kesällä 2014 Zombie hautoi jälleen kaksi munaa ihan oikeiksi tipuiksi, molemmat kanoja. Toinen heistä joutui syksyllä harmiksemme haukan ruuaksi. Eloon jäänyt kana sai nimekseen Pikku-Nahka äitinsä mukaan. On nähkääs niin, että Pikku-Nahkalla, kuten äidillänsä Nahka-Annelilla on molemmilla tuplaliikavarpaat. 

Pääsiäisen tienoilla 2015 syntyi kaksikko, jälleen kanoja, jotka asuivat pitkään olohuoneessamme ja siirtyivät sieltä suoraan kesän viettoon Vehkosuolle. Ikävä saaviin hukkumistapaturma vei jälleen toisen kanan ja henkiin jäänyt sisar, savun harmaa pikisilmäinen Tirkku-tipu, opetteli todella vikkeläksi töyhtöpääksi jonka kiinniotto vaatii pitkää pinnaa ja nopeutta. Tirkun lentotaidoista johtuen sitä on erehdytty luulemaan myös puluksi.

Viime kesänä Pikku-Nahka ja Zombie päättivät yhteishautoa neljä munaa, joista traagisesti vain kaksi selviytyi loppusuoralle. Pikku-Nahka osoittautui melkoiseksi sähikäisemoksi, joka hanakasti nokki pesään kajoavaa kättä. Tipujen kuoriudutta tälle emokaksikolle oli järkytys, että tiput halusivat vaihtaa siipien alta toiseen. Varsinkin nuoren Pikku-Nahkan itsetunto oli koetuksella eikä hän kaihtanut keinoja saada molemmat tiput itselleen. Aluksi rajoitimme emokanojen liikkumista häkillä ja annoimme tipujen vapaasti valita emonsa, mutta järjestelyt olivat vähän kankeita. Päädyimme lopulta ratkaisemaan tilanteen perinteisellä face to face nokkimisjärjestyksen selvittelyllä, jonka erotuomarina me ihmiset toimimme. Voittajaksi selviytyi nuorempi ja voimakkaampi Pikku-Nahka, joka reteesti haali tiput alleen. Äitinä olo osoittautuikin nuorelle kanaselle yllättävän rankaksi. Äkkiä pimeässä nököttäminen ei enää tuntunutkaan niin houkuttelevalta, kun kesä oli niin valoisa ja vihreä. Vatsan alla möngertävät tiput alkoi kyllästyttää eikä Zombien läsnäolokaan niin paljon haitannut. Niinpä Pikku-Nahka jäi pidemmäksi ja pidemmäksi aikaa ulos, kunnes eräänä päivänä hän ei enää palannut tipujen luokse ollenkaan. Sen sijaan kokenut äiti Zombie, ohjasi poikasia varmalla otteella kohti nuoruutta. Nämä kaksi, kana ja kukko saivat uuden kodin syksyllä tuttavien luota. Tämäkin kana on tunnettu hyvänä lentäjänä. 

Kanoja meillä pääasiassa hoitaa Kasse. Hän on meidän asiantuntija ja kanavastaava.

Zombie ja kaksi ensimmäistä tipua Dodo-kana ja kukko-Elastinen.

Dodo ja Elastinen

Haukan viemä tipu ja Pikku-Nahka.

Ämpäriin hukkunut tipu ja Tirkku.

Sijoitetut kana ja kukko. 

Kukko-Elastinen

Pip, ensimmäisestä nelikosta piti kukon virkaa ensimmäiset kaksi vuotta.

Zombie-prinsessa, ensimmäisestä nelikosta. The Emo. 

Tamara, ensimmäisestä nelikosta. Vieno ja ujo kana.

Nahka-Anneli, ensimmäisestä nelikosta. "Kaunokainen", liikavarvas.

Ehkä hieman yksinkertaiset "kolmoset" joista nämä kaksoset Niina ja Linna elossa.

Dodo. Elastisen sisko. 

Pikku-Nahka. Angsti teiniäiti.

Isä, äiti ja tytär (kuin kaksi marjaa).

Tirkku. Melkein näkymätön lentokana.

Syntymättömät lapset.

Mukavaa viikkoa. Kiitos paljon Kepen synttärionnitteluista. Tiia-kummin kirje Kepelle on luettavissa synttäripostauksessa jälkikäteen liitettynä. 

Miksi juuri tämä talo?

Suvi Omppula-blogista haastoi minut kertomaan (syyskuussa 2014) siitä, miten päädyimme tähän taloon. Suvi oli itse lukenut Tuuma-lehdestä Joni Rouskun kirjoittaman artikkelin, joka pohjautui Rouskun tekemään graduun "Olen aina halunnut asua täällä." Suomalainen vanha puutalo asumisunelmien kohteena, lohduttajana ja minuuden peilinä 1967 - 2013. (Rousku, J. 2014). Gradu on luettavissa täällä. Gradussa käytetään lähdemateriaalina Avotakka -sisustuslehden kotiesittelyjä vuosilta 1967 - 2013. Koska Avotakan kodeiksi on valikoitu pääosin luovilla aloilla työskentelevien keskiluokan ja ylemmän luokan asuinsijoja, perheemme voidaan katsoa jäävän kohderyhmän ulkopuolelle. Lisäksi tutkimuksen kohteena olivat vanhat puutalot, ei kivi tai betonitalot, kuten meidän, mutta luulen kuitenkin idealismin olevan vanhan talon ostajalla ja maalle haluavilla saman suuntainen.

Tutkimuksen tiivistelmän luettuani, totesin, että kohderyhmän maallemuuttoon oli saattanut johtaa leveoton ja hektinen asuinympäristö taikka henkisesti vaativa ja stressaava työ. Maallemuutto ja vanhan talon remontoiminen on palvellut ihmisten kotiseutukaipuuta (sopeutumattomuutta kaupunkiin), itsensä toteuttamista, minuuden ja luovuuden etsintää ja vastapainon hakemista paineistettuun ja kiireelliseen työhön (Rousku, 2014). Meidän tapauksessa kyse oli aluksi aivan muusta.

Vaikka blogini on perustettu ensisijaisesti Vehkosuohon liittyviä asioita varten, kerron lyhyesti ensin kotikodin hankinnasta, koska sekin on vanha talo. Silloin (vuonna 1997) etsimme pientä taloa ensiasunnoksi, jonne voisimme suurine koirinemme ja taakse jääneine kerrostalokokemuksinemme muuttaa. Ensisijaisena toiveena oli "korpi", jossa naapurit olisivat kaukana ja eritoten me kaukana häiritsemästä naapureita. Sijantitoive oli töiden, tuttavien ja sukulaisten vuoksi Lahti-Kouvola -välillä. Muutamia taloja ehdimme vilkaista kunnes saimme vinkin pienestä mummonmökistä. Muistan vieläkin, kun ajoimme anoppini kanssa talon ohi, hän painoi kaasua todettuaan talon olevan "niin pieni" ja minä venytin ihastuksissani kaulaa nähdäkseni enemmän. Tietenkin halusin päästä katsomaan taloa tarkemmin. Silloin jo parikymppisenä erikoismaalariksi valmistuneena osasin arvostaa vanhoja peiliovia, kuusiruutuisia ikkunoita, pystyuunia ja keittiön puuliettä. Romahtanut välipohja tai 90-luvun muovimatot eivät päätöstä heilauttaneet. Pääasia, että taloon pystyi muuttamaan heti. Periaatteista tärkein, eli naapureiden etäinen sijainti, kumoutui mennen tullen. Vaikka päädyimmekin lasten synnyttyä laajentamaan taloa ja asettumaan asumaan ihan tosissamme, emme lakanneet haaveilemasta hiljaisuudesta ympärillämme. Toisaalta olemme todenneet keskeisen sijainnin olevan erittäin kätevää asioinnin, työn, koulujen ja harrastusten kannalta.

(Jos kotikodin vaiheet kiinnostaa, sivupalkin hakusanoista kannattaa klikata koti.)

Haave vanhasta talosta, kesäasunnosta, keskellä metsää alkoi elää, kun hankin oman hevosen. Pelkkä haaveilu olisi riittänyt vielä moneksi vuodeksi, mutta toteutuikin nopeammin kuin oli tarkoitus. Höpisin aina silloin tällöin ääneen Keimolle, että "joku paikka metsän keskellä, mutta kuitenkin lähellä kotikotia, jotta voisimme matkustaa kaikkina vapaa-aikoina liikenteen ja ihmisten melusta pois, laho ja ränsistynyt, alkeelliset olosuhteet, villiintynyt piha ja äärettömän halpa hinta". Kesällä 2012 tapahtui ensimmäinen askel kohti todellisuutta, kun olin ratsastuslenkillä tehnyt havaintoja parista tyhjillään olevasta talosta ja johdattelin Keimon "vahingossa" autoajelulle samoille suunnille. Tämän jälkeen Keimo alkoi kuunnella, siis oikeasti kuunnella ja tajuta, mistä puhuin. Tietenkään ne kaksi taloa ei ollut myynnissä, koska suurin osa maaseudulla autioina olevista taloista ei vaan ole myytävänä koska niitä ei ole tarve myydä, kun omistajalla ei ole pikkurahan tarvetta, talon alla oleva maa on arvokasta tai talo on jäänyt perikunnalle roikkumaan tunne- tai muusta ratkasemattomasta syystä. 

Seuraava siirto oli "vähän katsella" netistä välityksessä olevia taloja. Siinä saattaa käydä niin, että joku herättää kiinnostuksen eikä jätä enää rauhaan. Niin kävi Vehkosuon kanssa. Pyyntihinta oli aivan liikaa meille ja talo, pellot ja metsä isompia, kuin villeimmissä haaveissamme olimme toivoneet omistavamme. Katsomaan lähdimme kuitenkin siltä istumalta. Melkein kaikki näkemämme oli meitä varten. Otti päähän. Muutama levoton päivä, keskustelua, asian pyörittelyä (onko järkee vai ei), pankkiin soittelua, epäröintiä ja itsensä vakuuttelua, kunnes teimme toiveikkaan tarjouksen. Tarjous ei tietenkään mennyt läpi ja myyjä halusi odottaa seuraavaa virallista näyttöä ennen uusia siirtoja. Ostopäätöksen tehtyämme paineensietokyky oli surkeaa; tiuskimme ja riitelimme turhautuneina kun näyttöä edeltävinä päivinä asia ei tuntunut edistyvän mihinkään eikä sen eteen voinut tehdä mitään. Metsän ja pellon rajojen katselu erilaisista karttaohjelmista oli ainoita konkreettisia asioita mitä kykenimme tekemään. Itse näyttöpäivänä teki mieli hinkua ja kinuta kaikille läsnäoleville ääneen "mutku mä haluan!" (taisin sen tehdäkin). Taas uusi tarjous ja niin kauhea paniikki ja jännitys, että Keimoltakin meni yöunet ja se on jo vakavaa. Itse taisin nukkua kerrankin pelkästä lamaannuksesta.

Mutta miksi juuri Vehkosuo. Vanhaa olemme saaneet remontoida, hakata halkoja ja sytyttää tulta uuneihin, kuunnella lattioiden narinaa, istua vetoisissa huoneissa villasukat jalassa, tehdä lumitöitä ja kerätä marjoja marjapensaista. Vastaus lienee tie, joka vie keskelle metsää, omaan rauhaan. Perillä on talo, piha, navetta, pellot ja metsä – ne kaikki meille ja eläimillemme käyttövalmiina ja mahdollisuuksina. Historia, siihen liittyvät tarinat, edeltäjiemme selviytyminen keskellä metsää ympäri vuoden ja pitkän talven kylmässä ja pimeässä. Pelkistetty asuminen on kiehtovaa ja antaa perspektiiviä, pistää oman itsensäkin koetukselle ja vie asian ytimeen antaen kuitenkin armoa olemalla valinta ja vaihtoehto. Kyllä sitä voi sanoa lohduttajaksi ja minuuden peiliksikin. Perhetasolla Vehkosuo on kuin hiili, johon kaikki haluamme puhaltaa. Se on meidän oma yhteinen juttu ja mitä sitten siellä ikinä teemmekään, teemme omaksi iloksi.

Kiitos Omppulaan tästä muistelumatkasta. Tuli tietenkin järjetön hinku päästä taas Vehkosuolle. Kohta se taas koittaa. Jos innostuit aiheesta ja sinulla on omia muistoja, lukisin mielelläni niistä. Kommenttilaatikossa on tilaa tarinoille!

Ja jos olet Facebookissa, liity seuraamaan Pelastetaan vanhat talot -ryhmää. Mielenkiintoinen.

Maltti on valttia

 

Hevonen on vieläkin pihassa, jotta viimevuoden viisi päivää on nyt ylitetty. Laitumesta taitaa olla puolet tallottu ja vain murto-osa syöty, mutta välit lampaiden kanssa on lämmenneet ja karsina navetassa otettu kodiksi. Ihmisten puuhien seurailu ja tutummaksi käynyt ympäristö luo turvallisuuden tunnetta niin, että pää pysyy jo pidempiä aikoja maassa heinää rouskutellen. Sateet ja kylmä ilma näyttäisi olevan takanapäin ja paarman täytteinen ilma tässä. Maailmassa on muuten rapeat 2500 paarmalajia joista vain 37 meillä Suomessa, joten paarmaköyhä maahan tässä ollaan. Sillä välin, kun naispaarmat imevät nisäkkäistä verta, miehet hyppäävät kukasta kukkaan ja ryyppäävät mettä. 

Wikipediasta napatuista otteista saa hevos- eli nautapaarmasta todella veijarimaisen kuvan: 

Suuret silmät kattavat 360 astetta, joten sitä on todella hankala hävittää ja löytää uhrinsa usean aistinsa avulla ja viiltää uhriaan tikarimaisilla suuosillaan ja valuttaa viiltokohtaan sylkeä, joka estää verta hyytymästä paarman aterioidessa ja vielä purema on yleensä varsin kivulias. 

Semmonen pikku paarmuli.

Kuvissa näkyy muuten puomi, jota Keimolle laitumella nököttävästä puhelinpylväästä ideoin. Sen hän toteutti kuullessaan minun kiukkuavan turhautuneena valjastuspuuhissa kiukkuiselle hevoselle ja muistettuaan jälleen, että niin, vaimon ideoinneista on tekemisen vapaaehtoisuus ja tekijän oikeudet toteutusaikatauluun kaukana. 

Tajusin onneksi jälkikäteen kehua puomia erittäin paljon asiallisemmaksi kuin minun käytös oli sekä kuunnella vaiti ja näyränä miten hevosta ja varsinkaan suivaantuvaa ja ymmärtämätöntä yksilöä pitää ja ei pidä kohdella.

Löysin ratsastusreissulla metsätiereitin, jota jokainen hevosihminen osaa arvostaa. Hyvä pohja, mäkiä ja pitkiä suoria, näköaloja eikä rakennuksia tai autoja missään ja kaikki tämä melkein suoraan kotiovelta. 

Tänään oli kuoriutunut kaksi tipua kolmesta haudotusta. Nämä menevät syksyllä jatkosijoituspaikkaan ellei joku vanhemmista päätä päättää päiviään kesän aikana. 

Lopuksi katse kasvimaalle, jonne ei ole sateella paljon tehnyt mieli kahlata. 

Kurkut menivät ja tomaatit kituuttavat vasta pieniä kukkia ja samaa kituutustaan tekevät käynnöspavut. Lantusta ei näkynyt jälkeäkään. Sattui niin, että kun olin useita viikkoja säilönyt kaikki esille ilmestyvät taimet (eli rikkaruohot), enkä useista etsinnöistä huolimatta löytänyt tietokoneen syvyyksistä yhtään järkevää kuvaa lantun taimesta, päädyin eliminoimaan kaiken vihertävän koko saralta. Ei siis tänäkään vuonna lanttua. Tilalle kylvin pensaspapua. Purjo on tuottanut minulle toistamiseen pettymyksen. Se on liian hento. Vaatisi enemmän huomiota, jota minulta ei sille liikene enempää. Joku raja. Ensi vuonna en laita sitä ollenkaan. 

Parasta tulosta näyttää tulevan jälleen punajuuresta, joista osa on jo nostokunnossa sekä porkkanasta ja runsaasti kukkivasta sokeriherneestä. Kivasti ovat nousseet myös mustajuuri ja juuripersilja. Palsternakkaa tulee jonkin verran, siitä olen iloinen. Ja erittäin yllättävää, että esikasvattamani ruusukaali voi vielä hyvin. Pitäisiköhän sitä tukea, kun lehdet meinaavat napsahdella poikki?

Alussa ja lopussa

Eino se siellä pihalla puhaltaa kirkkaalta taivaalta. Minä olen aina ollut jollakin lailla muutosvastarintainen, vaikka sopeutuvainen silti. Olen myös ilmastonmuutosvastarintainen, enkä pidä muutoksen tuulista.  

Eino-myrsky ei silti aiheuttanut suuria vastatuulia henkilökohtaiseen elämääni. Vehkosuon puolimetriset seinät eivät puhurissa vavisseet, tuuletuksen voiman tunsi sisäilman nopeutuneella vaihdolla ja viilenemisellä ja uunit vetivät melkein matotkin lattialta. Ikkunoista näki, kun puut kumartelivat nöyrinä joka ilmansuuntiin ja satunnaisia esineitä lenteli pitkin pihoja, mutta siinä kaikki. 

Eilen vietettiin useissa suomalaisissa talouksissa Eart Hours:ia vapaaehdottomasti. Vehkosuolla sähkökatkokset ovat hauskoja ja jatkuvan komiikan aihe. "Me täällä kynttilän valossa odotellaan sähköjen palautumista – ei o vielä näkyny." 

Eihän me edes tiedetty, että koko kylä oli pimeänä useita tunteja. Tuli väistämättä kaikkivoipa olo ja heti sen perään pikkuisen ummikkomainen.

Kuu kyllä paistoi yöllä niin, ettei keinovaloa tullut ikävä. 

Keimo inspiroitui herttaisiin ja söpöihin kuviin...

–K-18

Sunnuntaina Keimo ahkeroi navetan päädyn lahovaurion parissa. Tulos oli erinomainen. 

Olisin ylpeä itsestäni, jos olisin tehnyt tuon. 

Tämän Keimon bongaaman näkymän myötä toivotan mukavaa viikkoa ja lohdullista mieltä. 

Eikä vähiten siksi, että monen ihmisen "Lopussa oli (myös) Vehkosuo".