30.9.2013

Cranium mysterium




Ai että, että on säkkipimeää.
Kun tulen viimeisenä saunalta ja sammuttelen perässäni kynttilät, hieman pelottaa. Ympärillä on liian hiljaista, mielikuvitukselle paljon tilaa. Askeleet pitää tarkoituksella pakottaa hitaammaksi, kun mieli tekee vilkuilla olan yli ja heti eteen, ettei sinne ole ehtinyt jo ilmestyä jotain, niinkuin kauhuelokuvissa aina. Ja juosta hysteerisesti. Siedätän hermojani avaamalla katsetta pimeässä. Ei täällä ole mitään, ajattelen ja hui, mikä tuo on! heti perään. 
En suostu käyttämään taskulamppua sillä en pidä siitä, että kävelen valokiilassa, enkä näe pidemmälle. Taskulampun valokiila ottaa näköaistin huomion ja kuulo jää taka-alalle.




Aloitin pajan siivoamisen. Harmillisesti sieltä löytyneiden aarteiden saldo on pieni. Ruosteinen pieni naulakko, kaksi melkein jo menetettyä puulaatikkoa, pari vanhaa hevosenkenkää, useita muttereita, saranat, messinkinen nuppi, tunnistamattomia, mutta tärkeän näköisiä pieniä rautaosia ja rujo puinen työpöytä (kuvassa).
Ja paljon puhkiruostunutta rautaa, risoja työkaluja ja osia, lahonnutta puuta ja puimakoneen osa. Lajittelin rautaromun ja poltettavan erikeseen. Raurtaromun lisäksi mitään kaatopaikkaroskaa ei ole onneksi ollenkaan. Pajassa on ollut tiilistä muurattu tulipesä, jossa pidetty tulta takoraudan kuumennusta varten(?). Siitä on enää epämääräinen kasa jäljellä, josta sain muutaman tiilin ehjänä yläkerran kamiinaan lämmön varaajiksi. Itse paja vaatii tunkkauksen ja muutamien alempien puuosien ja vuorauslautojen vaihtoa. Peltikatto on käypä. Olen ajatellut laajentaa laidunta pajalle asti, sieltä saavat ainakin lampaat hyvän suojan. 




Minä sain postitse siskolta synttärilahjan (ihan pihalla olin siitä ensin). Elokuiset synttärit vain jatkuu ja jatkuu, mikä oikein mukavaa. Paketin lahjakortissa minulle luvataan ravintola-annos siskon seurassa. Jättekivaa!
Paketissa oli myös Granta, josta tietoa täällä ja täällä. Hrrrrrrrrrr (kissan kehräystä).

Lauantain sieniretkellä Kasse löysi sienten lisäksi kallon (harmi, kun kulmahampaat ja etuhampaat puuttuu). Kokoluokkaa kettu, mutta minkähän eläimen se on? 
Nyt meillä on kallokokoelma.


17 kommenttia:

  1. Meillä on myös kesäkodissa öisin ihan pilkkosenpimeää. Vessaan saa tunnustella reittiä. Hassu tunne, kun on asunut kaupungin valojen ulottuvilla vuosia.
    Mukavaa viikkoa!
    ps. Tuo aamiaispöytäkuva naurattaa mua. Siinä sitä vaan luetaan Grantaa, eikä yhtään huomata että joku kuvaa... Täytyy tutustua kirjaan!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pienenä totuin liikkumaan paljon pimeässä, kun olin silloinkin heppatyttö, vaikka olen asunut aina taajaman valoissa. Koirien kanssakin on tullut pimeässä liikuttua, mutta silti tähän aikaan vuodesta se vähän yllättää. Olen kuitenkin kevään ja valon kannattaja. Granta on just sopivaa aamupalaluettavaa ja muutenkin mielenkiintoinen lisä markkinoille.

      Poista
  2. Ihan uusi juttu tuo Granta itselle, hauska kannen kuvitus muuten.

    Pääkallot on kiehtovia, meillä oli läheisessä pikkumetsikössä kasa peuranluita, pari pääkalloa,reisiluita ym. ja sanoin lapsille ettei niitä saa ottaa, ties mihin peurojen pyhään hautarauhan rikkomiseen ja kirouksien kierteeseen oltaisiin jouduttu ;) Hassua kyllä noin puoli vuotta sitten olivat pääkallot kadonneet.

    Muuten voisinkin poimia jos sattuisin löytämään yksittäisen kallon, mutta tuo paikka vaikutti jotenkin tarkoituksenmukaiselta. Se on pienen metsälammen vierellä ja luita oli enemmän kuin kahden peuran verran. Jos peuroilla oikeasti on jonkunlainen tieto siitä, että kun ovat kuolemassa niin vaeltavat tuonne lammen reunalle. Siis lähiseudun muutamat hassut, täällä ei kauhean isoa populaatiota ole kun asutaan aika lähellä keskustaa.

    Joku voi nyt kutsua minua tyypilliseksi kaupunkilaiseksi joka ei tiedä mistään mitään , mutta ei se mitään, en loukkaannu :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo Granta oli minullekin ihan uutta. Onneksi on sisko pitää minua vähän ajan tasalla.

      Olen kyllä samaa mieltä, että peurapaikka on joko pyhä tai kirottu, eikä niihin luihin kannata kajota.
      Riippuen kulttuurista, ruumiin jäämistön kanniskelu ympäriinsä saattaa herättää kyllä pahennusta. Luut ovat kuitenkin vain luita. Meillä eläinten kohtaloista ja elämästä keskustellaan kovasti. Eläimistä halutaan oppia ja niitä kunnioitetaan.

      Ei kai tyypillistä kaupunkilaista edes ole olemassa :)

      Poista
  3. Mä olen näköjään ihan tippunut kärryiltä maailman menosta - miten minulta on jäänyt tuollainen huomaamatta. Ehkä siitä ruoasta voisi lukea noin kaunomminkin välillä. Nyt olen lukenut Helen Nearingin keittokirjaa Simple food for the good living :) Ja tietty mun oli pakko kirjastosta lainata se Iittiläisiä puuseppiäkin kun muistin edellistä tekstiäsi lukiessani, että olen siellä sellaisen nähnyt josku. Se oli muutenkin mielenkiintoinen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen hiukka polkea, että pääsin Grantasta kertomaan (kiitos siskon), vaikken tiennyt yhtään mitään minäkään kolme päivää sitten.

      Siis Helen Nearingin keitokirja! Tuosta en minä tiennyt. Ehkä kohta menee tilaukseen. Voin kuvitella heidän ruokavaliostaan, millaisia ideoita tuolta löytyy. Onneksi näin saa hyviä ideoita, kiitos.

      Poista
  4. Tiedän...pimeys antaa mielikuvitukselle siiveet....väkisin meinää järjen ääni hävitä...:)
    Suloinen kuva pikkuisesta...reppuko selässä?
    Mukavaa viikkoa sinulle!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, hauskaa viikkoa myös sinulle.

      Tupella on repussa nukke.

      Poista
  5. Ihana tuo kuva tytöstä, leikkuulaudasta ja valmiista leivistä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. Kuva on Keimon ottama. (Ja aamiaispalvelu äidin = minun:))

      Poista
  6. Tuo ensimmäinen kuva on niin hieno, että näensen Vehkosuosta kertovan kirjan kannessa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, se olisi aika mahtava. Melko synkkä, mutta kuvaava. Kiitos (kuva Keimon).

      Poista
    2. Katso hetki kuvaa uudelleen, ihan ajan kanssa jos et siis ole katsonut sitä ajatuksen kanssa! Se meinaan ei ole synkkä! Se näyttää ensisilmäyksellä pimeältä ja synkältä. Kun sitä katsoo hetken, kuva muuttuu pehmeäksi ja lempeäksi. Turvalliseksi jopa. Pimeydessä on monia sävyjä ja sen keskellä on lämpöä, turvaa, kodikkuutta.

      Kylläpäs mä nyt menin taiteelliseksi, mutta tuo kuva on oikeesti tosi, tosi hieno! Tulin katsomaan sitä vielä uudelleen. Jos mulla olisi Jovelasta tuollainen kuva, teettäisin siitä varmaan kanvaasin. Siirtäisin kuvia kankaalle ja kiinnittäisin tyynyihin, laittaisin kuvakirjan kanneksi. Tuossa kuvassa on jotain hyvin erikoista.

      Poista
    3. Olet oikeassa (tunteellinen hassu), kuvassa on paljon, sekä koleutta, että lämpöä. Sitä katselemalla pääsee nopeasti tuonne paikan päälle ja siihen tunteeseen.

      Poista
  7. Nyt en osaa sanoa, tuleeko huomenna keskiviikkona seuraava luontoradio. Mutta teaseri oli ainaskin lupaava. Jos kuulet ketun älämölön (siis uikutuksen) pimeässä, kuulostaa se hurjalta. Mutta ei välttämättä samalta päivänvalossa. ...no silloin kettu tuskin äänteleekään. Mutta pointti siis siinä, mitä pimeä saa mielikuvituksessamme aikaan... Oikeesti täällä maalla pimeä on turva. Siihen tottuuu, eikä kotipolulla Tessa milloinkaan törmää mörköihin, nauttikaa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Luontoradio kuulostaa kuuntelemisen arvoiselta. Pistän korvan taakse (ja tilaan vuorokauteen lisää aikaa!).

      Lupaatko, ettei niihin mörköihin törmää? En ole ihan varma, onko Vehkosuo vielä näyttänyt meille kaikki puolensa. Se on tähän asti ollut kovin lempeä meille. Toivon sitä jatkossakin.

      Mukavaa syksyä!

      Poista
  8. Mullakin on kallokokoelma hirven kallousta joo :3 hirvimiehiä kun ollaan. Ja se on hei metsästäjien haaska kätkö. Niin meilläkin on, siellä on hirvenraadot ja kaiikki muutkin kalloja varmaan toistakymmentä.

    VastaaPoista