Melankolista

Nyt ei oikein lähtenyt viikonloppu Vehkosuolla ollenkaan käyntiin. En tehnyt mitään järkevää ja koko ajan jotain. Sellaisia asioita, missä ei ole alkua saati loppua. Niitä lämmitys-, siivous-, järjestely-, ruuanlaitto- ja tiskaushommia, tiedätte, mutta tuskastumiseen lienee toinenkin syy; minulla kramppasi ja venähti pari viikkoa sitten modernin tanssitreeneissä pieni rintalihas (pectoralis minor). Huomasin pian, etten kovasti tällä lihaksella mitään arkielämässäni tee, (mitä nyt hevosen selkään noustessa, kavioita putsatessa), mutta mitä tulee erilaisiin työkalujen käyttöön, teen.  Siksi olen turhautunut. Haluaisin aloittaa kasvimaan laajennuksen, sienestää (no ei se pec. minor tähän vaikuta, mutta huvitukseen vaikuttaa), entisöidä pari kaappia, lajitella romua ja niin edelleen, mutta päädyn vain loputtomasti lakaisemaan. 

Siivoamisesta puheenollen; lämmöstä innostuvat, yläkerran ikkunoihin kertyvät kärpäset, välittävät nanometrin verran minun tunteista juuri nyt kun eniten pitäisi. Ne ovat riesa ja oikeita erheleitä. Minä olen kuuklannut tähän asiaan ratkaisun saadakseni, mutta vain ainoastaan vakuuttunut siitä, etten ole pulmani kanssa yksin. Keimoa ei tunnu ulkokäymälä-äänimaailmassa nukkuminen häiritsevän, olen siis yksin. Tutkimusteni perusteella nämä meidän kärpäset asuvat rakenteissa. Lämpö ja hiilidioksidi saa kärpäsen heräämään koomasta, ryömimään ikkunoiden väliin ja sisäpuolelle ja ilakoimaan sen aikaa (kaksi päivää), että on kykenevä munimaan muutaman (2000) munaa. Kärpäspaperit ja suihkutettavat myrkyt ovat jo käytössä. Paperithan ne ovatkin oikeita tunnelmanluojia puhumattakaan aerosoleista, joista saa mukavan luonnollisen hengitysilmapiirin. Myrkyttämisen jälkeinen manuaalisesti suoritettu (ei imuroitu) raatoshow on hetki, jota innosta kirkuen odotan. 

No mutta, Keimo on koko lomansa syventynyt kirveisiin ja muihin vastaaviin teräesineisiin. Hän tilasi kirjan, jota on terien teroittamisen ja varsien rakentamisen ohessa tarkastellut. 

Vehkosuolla kuulin hakkuuääniä ladosta ja kuvista päättelin siellä tapahtuneen jonkinlaista tukinveistoa.

Kauhean kiva, kun joku tekee, vaikken minä teekään. 

Tuomas kävi lauantaina tuomassa yläkerran kamiinaan savuhormiputken, jonka oli näppärästi jostakin meidän vanhasta romuraudasta sorvannut ja hitsannut (kommenteihin saa joku toinen näppärä tarkentaa, että mistä romusta ja millä työvaiheilla) kamiinaan istuvaksi. Kun Keimo oli puhkaissut seinään putkenmentävän reiän, saatiin uuni liitettyä hormiin ja putken tilkinnän jälkeen ensimmäiset tulet pesään. Ilma seisoi innokasta tulensytyttäjää pilkaten, mutta lopulta imu syntyi ja lämpö pelmahti huoneeseen pikavauhtia. Ei ollut turhaa sekään selän melkein nyrjäytys. 

Sitten minä tein pitsaa, jota paistelin Olgan äidin sanonnan mukaan peltikatolla eli miedoksi lämmöksi kutistuneessa uunissa. Kyllä siitä pitsasta näki, että juusto on sulanut. Ei olut minun loppuviikko, ei. 

Näihin tunnelmiin.

(Nuhakin iski sampura. [Aina sama juttu, kun aloitan syksyn d-vitamiinit].)