Startti kesälomaan

Ihan älytöntä, etten ole ehtinyt kirjoittaa mitään, vaikka lomaa on vietetty jo kohta kaksi viikkoa. Huomaan miettiväni, että tästä ja tästäkin pitää sitten muistaa kirjoittaa ja tänään voisinkin kirjoittaa, kun olen tiskannut tai sittenkin vasta, kun olen kastellut kasvimaan tai odotas, pitää tehdä vielä ruokaa ja jos pikaisesti tuosta tuon karsinan siivoan, niitän heinää, käyn huussissa, vaihdan vaipan, ratsastan, kitken, lakaisen, saunon ja kas, kello on jo kymmenen. No huomenna... 

Elämä ei ole täällä kuitenkaan kiireistä, ei kellon päälle, päivät täyttyvät uunin sytyttelystä, veden kannosta ja ylipäätään asioiden tekemiseen ja esineiden saavuttamiseen vaadittavien välimatkojen kulkemisesta. Olemme päivittäisten rutiinien lisäksi juhlineet kummipojan valmistujaisia, käyneet Porvoossa syömässä ja omilla kylillä Aseman Makasiinin kahvilassa. Ensimmäisestä viikosta louskaisi ylivoimaisen osan uunin purku ja uuden asennus. Haluan kuitenkin mainita ennen uuniasiaan paneutumista, että Iivari saapui jo 4.6. lauantaina. Haimme ensin neljä lammasta, emät karitsoineen, ja tällä kertaa kotiutuminen koko porukalla tapahtui välittömästi. Ei hirnuntaa, määkimistä eikä hermostunutta ramppaamista. Se oli huojentavaa ja kaikkien osapuolten hermoja säästävää. Kikka oli tohkeissaan lampaista, mutta Iivarin kohdalla keitti jo yli. Se kysyi kuuluvaan ääneen toistamiseen meiltä, että MIKÄ TUO ON? Ja kun olimme perusteellisesti selventäneet hevosen ominaisuudet ja nimen, se jatkoi ilmoitellen päivittäin ensin vartin välein, sitten harvemmin, että HEVONEN HEVONEN HEVONEN! Se LIIKKUU se SYÖ se JUO se TUIJOTTAA se vaan ON! 

Harri kissa tuli myös samassa rytäkässä, eikä yhtään liian myöhään häätääkseen pöydillä pomppivat hiiret. 

Mutta uuniin. Sen purkupäätös on hiipinyt pikkuhiljaa mieliimme syistä että sen veto-ominaisuudet ovat oikukkaat, se rapautuu sisältä käsin ja käsiin eikä leivinuuni toimi kypsennysmielessä (siinä ei ole paljoakaan varaavaa massaa ja siksipä se viilenee tulikuumasta nopeasti hailakaksi). Paljolla puulla on saanut kyllä hyvät pitsat. Uudesta uunista laitoimme Toriin ilmoituksen, toiveena Kotiliesi 30 -tyyppinen paistouuni/liesi. Sopiva kohtuuhintainen (150€) Kotiliesi 30, löytyikin ja vielä läheltä. Arinan säätötaso on murtunut yhdestä reunasta, sitä joutuu käyttämään ala-asennossa, muutama nuppi puuttuu, yläuunin luukun toinen sarana on murtunut ja levytasoon on tehty pieni läpimenoreikä. 

Purku tehtiin niin, että minä purkasin ja Keimo roudasi tavaraa pihalle. Tavoite oli päästä tekemään samana päivänä jo pohjia valmiiksi, jotta uuni saataisi mahdollisimman pian sisälle. Purkamisen edettyä kävi kuitenkin ilmi, että leivinuuni on muurattu jonkin matkaa piipunkin sisään. Tieto sekä hidastutti purkamista (punnitsimme mitä tiiliä uskalsi poistaa ja missä järjestyksessä, jotta piippu ei sorru mukana), että pohjien tekoa. Seuraavaksi Keimo muurasi kakasi päivää piipun leivinuunikoloa sekä muita "turhia" reikiä ja valoi pohjan. Tietenkin olimme samaan aikaan koko porukka kesäflunssassa. Keuhkoputki särkien ja lihakset kolottaen teimme kenttälounasta ja leikimme paimentolaielämää koleassa säässä. Purkamispäivästä neljäntenä päivänä hilasimme uunin sisälle. Uuni oli jo valmiiksi rullalaudan päällä, jonka saimme onneksemme myyjältä lainaksi, joten nostamista ei tarvittu kuin muutamassa kohdassa. Lopun hormisovituksessa meinasi kuumeisilla asentajilla kuitenkin usko loppua. Vanha muuri otti aina väärästä kohdasta kiinni, eikä sitä asbestilaattaepäilyn vuoksi arvannut alkaa sohimaan. Lopulta se saatiin kutakuinkin paikalleen. Veto testattiin tietenkin heti ja savun poistuessa oma-aloitteisesti ja oikeaa reittiä, keitettiin pannullinen kahvia. 

Seuraavaksi alkoi paistouunin metkujen opettelu. Melko vaisua on tämän mallin toimivuuden esittely ja keskusteluringit netissä. Toimintaperiaate on meille selvä, mutta rivien välistä olen ollut lukevinani, ettei oikein kukaan saa tämän mallin uunia tarpeeksi lämpimäksi. Ensimmäisestä kokeilusta tein seuraavat merkinnät:

Uunin lämmitys 180 - 200 asteeseen PAISTO-asennossa vei aikaa noin kaksi tuntia (pohjalla jo vähän lieden polttolämpöä). Ylempi uuni lämpeni nopeammin kuumemmaksi, vaikka alemman pitäisi olla teitojeni mukaan se nopeampi. Perunapaistos oli uunissa 1 h 20 minuuttia (höyryaukko kiinni), jonka jälkeen se oli kypsä. Lisäsin uuniin yksitellen keskikokoisen halon, kun edellinen alkoi hiipua. Jatkuva tuli siis päällä koko paiston ajan. Polttoon kului kutakuinkin 12 kuusiklapia (ehkä hieman kosteahkoja). Uunin oma mittari oli ruuan kypsentämisen aloitushetkellä 2,1 pykälässä (maksimi on 5). 

Seuraavana päivänä Keimo putsasi ylä- ja alauunin välissä olevan sulkuläppäaukon. Aukko on suljetussa asennossa, kun uuni laitetaan PAISTO-asentoon. Oletettavaa oli siis, että ensimmäisellä poltolla osa savukaasua on vuotanut lyhyempää reittiä ulos. Toisella yrityksellä luukun ollessa tiiviisti kiinni, uuni alkoi kuitenkin savuttaa sisälle ja oli palattava vuotavaan toimintaan. Uuni olisi siis käytävä läpi ja tsekattava missä tukos lienee ja estääkö se tehokkaan lämpenemisen. Hieman alkaa vaikuttaa siltä, ettei grillaavaa pitsanpaistolämpötilaa uuniin saa. Mielelläni kuulisin kokemuksia vastaavanlaisista uuneista. Ihan käytännössä, kuinka paljon puita, kuinka kauan lämmitystä, ylä- vai alauuni, onko tehty toimenpiteitä lämmön parantamiseksi ja niin edelleen. Vai onko se alettava laitaa rahaa porsaaseen uuden uunin hankintaa varten.

Leivinuunin mentävä reikä piipussa.

 

Pohjat valmiina hiontaan, maalaukseen ja uunin paikalle asentamiseen.

Kenttäolosuhteissa.

Sinä iltana, kun uuni tuli sisään (ja kolmen päivän tiskit).

Keimollakin oli siis viikko lomaa. Harmillista, että se kului sairastaen ja tämän vuoksi hommatkin takkusivat, mutta yritimme silti tehdä vähän pesäeroa töihin käymällä esimerkiksi Porvoossa ja ajelemalla ympäriinsä pikkuteitä sekä ottamalla kaiken irti retkiolosuhteista. Sain viikon lopulla lisää  tomaatin-, munakoison-, ananaskirsikan- ja kurkuntaimia äidin tutulta. Hämmästelen niitä nyt kasvihuoneessa ja ihmettelen mihin niiden kanssa joudun. Kasvimaalla ei ole aluillaan vielä kuin pari hassua lanttua, punajuuret ja pienen pienet porkkanan taimet sekä härkäpapu. Kraaterin läpi puskee näemmä myös kesäkurpitsa. Kaavin vesitynnyreiden pohjalta vettä niille, mutta onneksi tuli sade.

HyppÄÄ!

Kävin korkkaamassa tankotanssineitsyyden ystäväni FunkyPole -salilla. Jännää.

Kesäkuulemiin!

Tessa & Vehkosuolaiset

TallennaTallennaTallennaTallenna

Traaginen ja päivänsankari

Päivänsankari.

Valehtelisin jos väittäisin, että pidän juhlien järjestämisestä. Emännöintiäni häiritsee ajatus siitä, että vieraat tulevat meille meitä varten ja olen vastuussa heidän viihtymisestään. Ajatus lamaannuttaa niin, että alan käydä kierroksilla. Ennen juhlia operoin määrätietoisesti, joskin jatkuvalla ylilyöntipulssilla, mutta kun vieraat saapuvat, lanka alkaa katkeilla. Täytän kupin kahvilla ja hukkaan sen heti, otan uuden ja hukkaan senkin ja niin edelleen enkä silti tunne juoneeni yhtään kokonaista kuppia kahvia vaikka aivojen kofeiinipadot ovat auenneet ja sydän lyö kahtasataatuhatta. Päässä kohisee, lihakset nykivät, ajatus katkeaa, ote herpaantuu ja alan yli tai aliseurustella. Napsin hermostuneena tarjoilupöydästä syötävää laskuissa seoten ja luulen illalla voivani pahoin silkkaa syömättömyyttä. 

Miksi vieraat lähtevät, vastahan he tulivat? Ihmettelen ääneen ja epäröivänä he selittelevät, että ollaan me neljä tuntia jo oltu. Ai… no miksette jää yösi? Ettekö viihtyneet? Valehtelette.

Aika kuluu juhlassa nopeasti. Neljä tuntia päivystyksen jonossa ei ole juhlaa. 

Jos voisin, ottaisin lapsilleni ja itselleni ajan, joka matelee. 

Kuusi vuotta on silmänräpäys.

Hiusväri, sauna, leivinuuni, sämpylät, kakku = eräänlainen sankari 

Chicksit.

Silti.

Juhlien valmistelu paniikkeineen, hermoiluineen, onnistumisineen kaikkineen... Ja paras hetki on silloin, kun kuusi vaille kolme ryntää vaihtamaan jauhoisia ja kermavaahdosta tuhriintuneita vaatteita juhlavaatteisiin.   

Kakkupohjan vispaus käsin ja paisto leivinuunissa oli minun kaltaiselle taivaanrannan maalarille teko, joka sinetöi kakuntekijän traagisen sankarin maineeni. 

Kakusta sanottua:

– Ons tää ruisleipää?

– Jännä, tällainen rapsakka pohja…

– Hyvää toi toi toi…täyte.

– Saisinko uuden lusikan, kun tää edellinen katkes.

Syyslomalla

Terkkuja Vehkosuolta, syysloman voi katsoa alkaneeksi. Elämme taas kuin mitkäkin metsäläiset paitsi että on nettitikkua älypuhelinta digijärkkäriä ladattavaa radiota ja autoa, jotenka moderni maailma ei ole meitä täysin hylännyt. Keimo käy töissä täältä ja Kepe on kaksi päivää hoitokodissa (lämmittelemässä). 

Ulkoilma käy yöllä pakkasen puolella ja viipyilee miinus yhden paikkeilla pitkälle päivään, kunnes lauhtuu hetkeksi ennen yötä. Paahdamme huoneet siedettävän lämpimiksi kahdella kakluunilla, Porin-Matilla, kamiinalla ja liedellä. Kolmantena päivänä alkaa tuntua, että talo antaa lämmölle periksi ja kylmä pysyy seinien takana. Silti on jo puettava päälle paljon kaikenlaista. Mutta kivitalo ei anna armoa, lämmitys työllistää tähän aikaa vuodesta puolipäiväisesti yhden ihmisen. 

Kepellä ja minulla on sängyissä lampaantaljat. Ne olisivat muillekin tarpeelliset (hätätilanteessa vedä happinaamari ensin itsellesi, sitten vasta lapselle...). Lähdevesikaivo pysyy auki koko talven antaen meille vettä ja pihakaivosta saamme pumpattua saunaan pesuvedet ja eläimille juotavaa. Talon kulmalla olevista savevesisaaveista saa vielä tiskivedet, kun rikkoo pinnalta jään.

Lauantain sää vaelteli tunnelmasta toiseen. Pyöräily illalla Horse Shown jälkeen maitolaiturilta kilometrin pätkän V-suolle kuutamossa oli samalla karmivaa ja upeaa. Tien pinta oli valoisa jäästä, lumesta ja kuun valosta. Poljin mukarauhallisesti, mutta henkeni edestä etenin. Sitten näin kotitien varrella olevassa talossa poikkeuksellisesti valoa ja ajattelin, että huh, ihmisiä, kunnes vasta talon kohdalla huomasin, että talo oli tyhjä – vain kuun kalmea valaistus ympärillään. Ja sitten minä taas poljin sarvet vinossa ja ketjut kitisten. Kotipihan häämöttäessä uskalsin jo jäädä viivyttelemään ja katselemaan Keimon sytyttämiä lyhtyjä ja saunan piipusta tupruavaa savua. 

Täällä on  tullut vainoharhaisuuttaan vitsikkääksi. Hiljaisuus tekee tehtävänsä: 

 Joku: Hei, hiljaa!

Kaikki jähmettyvät kuuntelemaan.

Joku toinen: Ei kuulu mitään, mikä se oli?

Joku: Sellainen joku vinkuva ääni.

Aletaan taas tehdä asoita, joita ennen kuuntelua tehtiin.

Joku: Hei, nyt taas, hys!

Jähmetytään.

Uskalletaan alkaa taas hengittää.

Joku toinen: Tarkoitatko sä tätä (vetää henkeä nenän kautta).

Joku: Tee vielä.

Joku toinen toistaa sisäänvedon nenä kautta. Nenä vinkuu lievästi.

Joku: Tais olla se. 

Jatketaan enempiä kyselemättä. 

Ja näitä samanlaisia on muitakin. 

Joku: Hei, tukeeks auto...?

(Lentokone.)

Joku: Vieläkö ne ajaa sitä paskaa tähän aikaan illasta.

(Tuuli suhisee metsässä.)

Lapsi: Tuolla metsässä haukkuu ihan niinku koira. Onkohan se kettu?

(Koira haukku 3 kilometrin päässä.)

Joku: Onks radio vielä päällä alakerrassa?

(Tinnitus.)

Lapsi: Äiti, onks sulla karkkia siellä.

(Karkkipaperi)

Lauantain tunnelmia. Kuvat yllä: Keimo

Sunnuntain tunnelmia.

Etsin edelleen sitä pesupalloa. Hävisin Huutonetissä yhden pesupallon jollekin erittäin sinnikkäälle huutajalle. Olin huudon sulkeutumishetkellä Helsinki International Horse Show:n katsomossa ja huusin minkä kykenin, mutta raja tuli vastaan ja myönsin tappioni. Hieno Show kuitenkin, vaikuttava, kuten aina ja joka kerta tulee tunne, että pitäisi päästä oman hevosen luokse. 

Melankolista

Nyt ei oikein lähtenyt viikonloppu Vehkosuolla ollenkaan käyntiin. En tehnyt mitään järkevää ja koko ajan jotain. Sellaisia asioita, missä ei ole alkua saati loppua. Niitä lämmitys-, siivous-, järjestely-, ruuanlaitto- ja tiskaushommia, tiedätte, mutta tuskastumiseen lienee toinenkin syy; minulla kramppasi ja venähti pari viikkoa sitten modernin tanssitreeneissä pieni rintalihas (pectoralis minor). Huomasin pian, etten kovasti tällä lihaksella mitään arkielämässäni tee, (mitä nyt hevosen selkään noustessa, kavioita putsatessa), mutta mitä tulee erilaisiin työkalujen käyttöön, teen.  Siksi olen turhautunut. Haluaisin aloittaa kasvimaan laajennuksen, sienestää (no ei se pec. minor tähän vaikuta, mutta huvitukseen vaikuttaa), entisöidä pari kaappia, lajitella romua ja niin edelleen, mutta päädyn vain loputtomasti lakaisemaan. 

Siivoamisesta puheenollen; lämmöstä innostuvat, yläkerran ikkunoihin kertyvät kärpäset, välittävät nanometrin verran minun tunteista juuri nyt kun eniten pitäisi. Ne ovat riesa ja oikeita erheleitä. Minä olen kuuklannut tähän asiaan ratkaisun saadakseni, mutta vain ainoastaan vakuuttunut siitä, etten ole pulmani kanssa yksin. Keimoa ei tunnu ulkokäymälä-äänimaailmassa nukkuminen häiritsevän, olen siis yksin. Tutkimusteni perusteella nämä meidän kärpäset asuvat rakenteissa. Lämpö ja hiilidioksidi saa kärpäsen heräämään koomasta, ryömimään ikkunoiden väliin ja sisäpuolelle ja ilakoimaan sen aikaa (kaksi päivää), että on kykenevä munimaan muutaman (2000) munaa. Kärpäspaperit ja suihkutettavat myrkyt ovat jo käytössä. Paperithan ne ovatkin oikeita tunnelmanluojia puhumattakaan aerosoleista, joista saa mukavan luonnollisen hengitysilmapiirin. Myrkyttämisen jälkeinen manuaalisesti suoritettu (ei imuroitu) raatoshow on hetki, jota innosta kirkuen odotan. 

No mutta, Keimo on koko lomansa syventynyt kirveisiin ja muihin vastaaviin teräesineisiin. Hän tilasi kirjan, jota on terien teroittamisen ja varsien rakentamisen ohessa tarkastellut. 

Vehkosuolla kuulin hakkuuääniä ladosta ja kuvista päättelin siellä tapahtuneen jonkinlaista tukinveistoa.

Kauhean kiva, kun joku tekee, vaikken minä teekään. 

Tuomas kävi lauantaina tuomassa yläkerran kamiinaan savuhormiputken, jonka oli näppärästi jostakin meidän vanhasta romuraudasta sorvannut ja hitsannut (kommenteihin saa joku toinen näppärä tarkentaa, että mistä romusta ja millä työvaiheilla) kamiinaan istuvaksi. Kun Keimo oli puhkaissut seinään putkenmentävän reiän, saatiin uuni liitettyä hormiin ja putken tilkinnän jälkeen ensimmäiset tulet pesään. Ilma seisoi innokasta tulensytyttäjää pilkaten, mutta lopulta imu syntyi ja lämpö pelmahti huoneeseen pikavauhtia. Ei ollut turhaa sekään selän melkein nyrjäytys. 

Sitten minä tein pitsaa, jota paistelin Olgan äidin sanonnan mukaan peltikatolla eli miedoksi lämmöksi kutistuneessa uunissa. Kyllä siitä pitsasta näki, että juusto on sulanut. Ei olut minun loppuviikko, ei. 

Näihin tunnelmiin.

(Nuhakin iski sampura. [Aina sama juttu, kun aloitan syksyn d-vitamiinit].)

Tipitii, tipitipitipitii

On se ihmeellistä.

Kuten kuvista näkyy, pieni toivonkipinä leimahti liekkiin. Zombi-prinsessan ottomunista oli torstaina kuoriutunut kaksi tipua. Saavuttuamme perjantaina Vehkosuolle, Kasse kopeloi kanan alle pesään hämmästellen, että missä munat. Hetki oli hyytävä - onko siellä hajonnut mätä muna, tipunraato vai mikä, mutta kun siiven alta pilkistikin pää ja hetken päästä toinenkin, riemu oli sanoinkuvaamaton. 

Siivosin lasten kanssa talon vieressä nököttävän vanhan hirsitalon, jolle ei ole vielä ollut käyttöä. Alimmat hirret ovat Keimon kengitystä vailla, mutta sisätiloissa voi hyvinkin puuhailla Löysin viikko sitten kirppikseltä massiivisen mäntysen pirttipöytäkaluston (65€) ruokahuoneeseen. Ajattelin maalata kellastuneen lakkapinnan ja mikäpä olisikaan parempi paikka maalaushommiin, kuin hirsitalo. Siivouksen jälkeen ymmärsin vasta, miten mahtavat tilat meillä on kaikenlaiseen entisöinti ja puuhommiin. Keimo kohotteli kulmakarvojaan, kun intoilin "minun ateljeestani", 

että ai sinun? 

Keimo ja Tuukka ponnistivat yläkertaan tulevan kaminauunin peräkärriin ja nyt se on jo Vehkosuolla. Lisävoimien kanssa se pitäisi vielä puristaa yläkertaan, mutta sitä odotellessa Keimo tasoitti uunin takana olevan seinän ja laittoi nokiluukun entisen savuaukon paikalle. Uusi savuaukko puhkaistaan vasta, kun uuni on hollilla.

Lauantaina vietimme Keimon Impi-mummon 85-vuotispäiviä Orimattilassa. Tänä kesänä on saanut juhlia uskomattomia vanhuksia, nytkin sivusta seurasimme ihaillen, kuinka Impi-mummo pisti jalalla koreasti niin, että meiltä nuoremmilta loppui jo kunto katsellessa.

 

Mukavaa alkuviikkoa.