Niin ne pyramiditkin rakennettiin *

Huomaan olleeni taas liiallisten ärsykkeiden keskellä ja taas Vehkosuolla tajuan, miten paljon ilman on parempi olla. Kuuluuko vetäytyminen ikään vai onko se minun ominaispiirre?  Näinkö se kalkkeutuminen alkaa; melun väistelynä, aikatauluista kärttyisenä, linnunlaulusta ihastuneena ja vapaa-aamuna usva-aikaan heräämisinä? Keimo myöntää tuntevansa samoin, mutta me ajattelemmekin paljosta samalla tavalla.

Maalasin pöydän pariin kertaan ja saimme kannettua sen sunnuntaina ruokahuoneeseen. Minä en ole huonejärjestysten muuttelija, koska kiinnyn kaikkeen niin ja totun uuteen hitaasti. Mutta pidän käytännöstä ja tiedän, että tämä oli hyvä uudistus (mutta kun se vanha pöytä toi lämpöä, sen ympärillä oli tilaa liikkua ja tuoleissa selkänojat). 

Päivänkoitosta iltapuhteeseen.

Tuo pöljä ja varsin jurpo mieheni kantoi sen aiemmin mainitsemani valurautaisen miljoona tonnia painavan kaminan yläkertaan yksin, kun olin tallilla. Että ei sitten tartte auttaa ja näillä avuilla mennään. Lapsille oli sanonut, että pysykää kaukana ja punnersi pernan repeämisen uhalla porras kerrallaan kaminan ylös. Olisi ollut niin rattoisaa tulla takaisin ja löytää miestä muistuttava lettu, vierellänsä kolme orpoa ja itkua tuhertavaa lasta. 

Miesten tuotekehittelyssä on niin paljon tingitty hienosäädöstä. Ihan euroshopperia koko lajike. 

Jos jotain olisi käynyt, olisin koko lopun ikäni syyttänyt itseäni, että menin marisemaan uunia ylös ja pian. 

Kuulemma oikein minulle. 

Mutta nyt jos nämä kauhukuvat kykenee pyyhkimään pois silmistä, on mukavaa todeta, että uuni on ylhäällä ja että lasten ja Keimon välinen yllätys oli suunnitelman mukainen. 

(Minä lähes kirjaimellisesti törmäsin pimeässä tuohon rautaiseen yllätykseen).

(Urpo) mieheni veistää myös tällaista pöytää.

Minun projektit jäävät nyt näiden urotekojen rinnalla varjossa kasveneiksi vaikka toiveissa on, ettei kellariin virittelemäni aurinkokennovalo niin varjoon jää. Clas Ohlsonilta lampun kolmellakympillä investoin ja parin päivän toimivuuteen olen erittäin tyytyväinen. Nyhdin minä myös vähän vattupensaita ja lepikkoa irti maasta, korjasin satoa ja hääräsin kaikkea muuta mitäänsanomatonta. 

Lamppu aurinkopaneelilla, joka johdettu ilmaputkesta sisälle (5 metrin johto). 

Lauantai-illan sirkusnäytös. Siskokset Kasse ja Tuppe.

Öljyssä paistaen ja suolaten valmistuivat nauris ja kaalisipsit. 

Aamuaskareilla

*Kiitos Olga otsikkoideasta 

(Niiden kivien alle liiskaantui ainakin 800 rakentajaa!)

Jotakin syntyy

 

Ihminen on kumma eläin. 

Vuosi vuoden perään se jaksaa ihmetellä kevättä; 

lumen lähtöä, valoa ja lämpöä, perhosia, lintuja, kärpäsiä, sulaa maata ja kasveja. 

Näitä kaikkia riitti meidän ja Vehkosuon ensimmäisinä yhteisinä kevätpäivinä tänä viikonloppuna. Kotoalähdön hetkenä pinnoja kirrasi ja hermostusta oli ilmassa - erityisesti minulla - sillä edellisestä kunnon käynnistä on jo niin kauan, että päänsisäiset odotukset olivat liiaksi paisuneet ja kasvattaneet tekemisen painetta. 

Lauantai

Kun astuimme autosta pihalle, aika pysähtyi ja alkoi samalla juosta hurjaa vauhtia, kun ymmärsi, ettei täältä halua pois. Lintukuoro tajuttomassa hiljaisuudessa venytti kiristyneet pinnat välittömästi löysemmäksi. 

Kun Porin-Matti ja keittiön liesi lähtivät nyt helposti vetämään, sain intoa tekemiseen. Niin se vain on, että kun liesi toimii, kaikki pelaa. Ja jos liesi ei vedä, mistään ei tule mitään.

 Ensin maalasin ruokahuoneen katon loppuun ja sisustelin hiukan. Seuraavaksi jatkoin yläkerran verannan maalaamista. Maalasin kellertävän puupinnan valkoiseksi ja betonilattian harmaanvihreäksi ja johan tuli raikasta. Maalasin lastenhuoneen hyllykön ja päällystin hyllyt papereilla ja Keimo asensi seinälle (kuvaan sen myöhemmin, kun huone saa enemmän ilmettä). Pesin tiskivedellä alakerran lattiat mustasta noesta puhtaaksi. Keimo raivasi sillä välin laitumen reunustoja ja pilkkoi viime kerran koivukaatoja.

Lauantaina paistoimme pikaulkogrillissä soijamakkaraa ja söimme höysteenä perunasalaattia, kurkkua ja viinirypäleitä. Aurinko paistoi, mutta pellon yli tuuli vielä koleasti selkään.

Kevät toi kevät toi maalarin...

Yläkerran veranta maalissaan.

Eikö tuo lapsi kykene olemaan hetkeäkään paikallaan, minä mietin.

Jotkut ne vaan on ahkeria.

Sunnuntai

Yläkerta odotti siivousta, mutta välttelin sitä viimeiseen asti. Ne hiirenpapanat ja ne ikkunassa lörpösti auringon lämmössä lentelevät kärpäset. Niitä ei tehnyt mieli nyt. Keimo lupasi, että otetaan imuri agregaatin päähän ja siivotaan kunnolla joku toinen kerta. Kyllä manjana kelpaa minullekin, joskus. 

Sen sijaan aloitin kasvimaan käännön. Se on hassua hommaa, sillä sitä tehdessä, sen toivoisi jo loppuvan, mutta sitä ajatellessa, sitä toivoisi pääsevänsä taas tekemään (kyseessä on varmaankin sama luonnonvoima, kuin lapsen synnyttämisessä). 

Keimo puhkaisi pimeän vessakopin seinään ikkunalle aukon ja istutti siihen vanhan ikkunan. 

Jos nyt aamuyön käynneillä hartaasti hijentyy, saattaa nähdä pellolla käppäilevän hirven.

Juhlistimme uudistunutta ruokahuonetta kaurapuurolounaalla. Ulkona olisi ollut kyllä lämpimämpi, kuin kylmän sitkeästi säilyttävien kiviseinien sisällä. 

Tästä se lähtee.

Tuleekohan tosta mitään, miettii Pöpi.

Kuumahan tässä tulee. (Ja loppua ei näy.)

Kepe kurkkaa ikkunasta ja naureskelee, kun lapio kalahtaa kiveen.

Kasse rakentaa esteitä esterataan. Peräkärrissä J & I:lta saadut hetekat lastenhuoneeseen.

Kuva: Kasse

"Hirventähystystorni" 

Moose was here.

Kuvat: Keimo. 

Lisää kuvia täällä. 

Kolmas luukku

Portti.

Ennen ensimmäistäkään remppaa sisätiloissa, pihalle oli koirien vuoksi tehtävä aita ja portti. Piha on kooltaan 1150m2 ja aita kulkee ympäri tontin. Tolpat on istutettu melko syvään betoniköntin kera. Osa etupihan aidasta on korvattu sittemmin puisella säleikköaidalla ja sisäpuolelle on istutettu orapihlajaa puolen pihan verran (kun kerta sain 50 tainta puoli-ilmaiseksi). Alkuperäinen portti on vaihtunut auton mentävään leveään porttiin, josta käytössä on enimmäkseen vain toinen puoli. Uusikin portti on ollut 7-8 vuotta käytössä. Ikä näkyy. 

Eka portti

Aita on vain reilun metrin, joten ei tarvitse olla kovinkaan moinen aitoja, jotta yli pääsee. Tämän vuoksi minut näkee usein ryntäilemässä liikenteen seassa säädyttömissä asuissa karkulaisten perässä huudellen"Pööööpiiii" ja "Eeeevaaa". Nyökkäilen tien varressa koululaisia kyyditseville vanhemmille samalla huomenia ja hyviä päiviä.

Vaikkei aidoissa olekaan pysynyt yksikään koiristamme – kaksi meni yli, kolmas alta ja neljäs taas yli – on aita lasten kanssa ollut vilkkaan autotien kupeessa tervetullut.

Ja taas minä piirsin ja Keimo toteutti 

Vehkosuollekin tuli talvi. Eipä tarvitse enää manita, että kylmä oli tullut sisälle asti. Peruskaavalla mentiin eli lämmitystä, saunomista lasten nukahdettua ja taas lämmitystä. 

Lapset vaihtoivat pyörät liukureihin ja viihtyivät taas tunteja pihalla. 

Illalla kuuntelimme huvittuneena radiosta toiverunoja (ostin sen törkeän kalliin radion) ja nukahdimme kuunnelmaa kuunnellen. 

Kävipä meillä sunnuntaina vieraitakin jäädyttämässä varpaansa tunnottomaksi. 

Ehdin maalata neliön verran kattoa ja Keimo suihkaisi Porin-Mattiin maalikerroksen mustaa kuumankestomaalia.