I ♥ Tanska

Nyt ei seuraa Vehkosuotarinoita vaan matkaläppää. Olimme Keimon kanssa Kööpenhaminassa jonne matkustamisen tekosyynä oli 15 vuotinen liittoutumisemme ja pyöreiden vuosien lähestyminen. 

Kolme yötä ja neljä päivää kävelyä, kahvia, kävelyä, katselua, kävelyä, ihmettelyä, ruokaa, kävelyä, välikuolemia hotellilla, kävelyä, ruokaa, kävelyä ja unta. Katusoittajia, hauskoja ja rentoja ihmiskohtaamisia, tuoksuja, hajuja, yllättäviä sattumia, kolottavia jalkoja, elämyksiä, ilahtumisia ja PALJON törkeän hyvän näköisiä tanskalaisia miehiä (yhdessä tämän havainnon teimme).

Tanskalaiset ovat kivoja. Välittömiä, avoimia ja ystävällisiä. Meiltä kyseltiin ja meille kerrottiin kysymättä. Useammin kysymykseen vastattiin myönteisesti "tottakai" tai "se sopii" kuin kielteisesti. Ihmiset ottavat kontaktia ja puhuvat, antavat ihan ilmaiseksi hymyjä.

Reilun tunnin kestävä lento vie nopeasti perille, samoin juna lentoasemalta kaupunkiin (lippu noin 4€). Hotellimme (Copenhagen Star Hotel) sijaitsi parinsadan metrin päässä asemalta Vesterbron kaupunginosassa. Vesterbrossa on hotelleja kuin sillejä suolassa ja alueella on selvästi kahden luokan tallaajaa; mattimeikäläisiä ja laitapuolen kulkijaa. Vesterbrossa on vierekkäin trendikkäitä ravintoloita ja seksivälinekauppoja, tatuointimestoja ja keittiötarvikeliikkeitä, kodittomien narkkien yömaja ja poliisilaitos, opiskelijoita ja huoria. Kaikki erikoisesti limittäin ja esillä. 

Yhtä ajatuksia herättävän tunteen antoi vierailu Christianian vapaakaupungissa. Vaikka tuon vapaakaupungin alkuperäinen elämänvoima ja kulttuuri on kuollutta, alueella kukkii vieläkin kaikenkarvaista kukkaa. Penkeillä maleksii lähinnä ikäloppuja, elähtäneitä, parhaat hippivuotensa nähneitä, hampaattomia pössyttelijöitä, mutta "kioskien" jonossa näkee seisoskelemassa myös ihan tavallista kansalaista. Huumekauppa on laitonta, mutta poliisin kiinnostus lain ylläpitoon vähäistä. Alueella pyörii kantaporukan seassa turisteja; perheitä lapsineen, tätejä, setiä, vanhuksia ja meidän kaltaisia hengailijoita. Tunnelma oli kuin eläintarhan avointen ovien päivänä – toisille huvia toisille vankilaa. Sisääntuloportilla viulunsoittaja kolikkohattu edessä soittaen enemmän itselleen kuin ohikulkijoille. 

Matkalla Christianshavnin kaupunginosaan ja Christianian vapaakaupunkiin törmäsimme kirkkoon nimeltä Vor Frelsers Kirke eli Church Of Our Savior, jonka erikoisuutena on ylös kärkeen asti kulkevat portaat. Alhaalla lippuja myyvä poika nauroi partaansa myydessään lippua toisensa perään ja ohjatessaan ihmisiä ylös torniin (sadaskuudeskymmenes, sadaskuudeskymmenes kjieh kjieh). Luonnollisesti tila ylöspäin mennessä vähenee, rappuset tulevat jyrkemmiksi, ahtaammiksi ja vanhemmiksi. Osa pyrkimässä ylös, osa alas, vailla minkäänmoista järjestelmällisyyttä. Mutta kyllä me ihmiset tiukan paikan tullen alamme toisiamme ymmärtää ja löydämme etenemiseen rytmin. Kiire ei voi olla kellään. Ulkona kattotasanne viistää jalkojen alla huimasti ulospäin, loppumatkan kohti kärkeä sai edetä kierreportaita pitkin. Näki pitkälle. Legendan mukaan kierreportaat suunnitellut arkkitehti hyppäsi tornista alas tajuttuaan, että tuli suunnitelleeksi portaat, toisin kuin piti, vastapäivään kiertäväksi. Omituista kyllä, suurin osa, mekin lähti hakemaan portaita kiertäen katolla myötäpäivään. Laurids de Thurah oli oikeassa – kamala virhe.

Hengailimme perjantaina Christiansborgin linnan liepeillä ja koska olin lähtenyt tälle matkalle tietopohjan kannalta ihan soitellen sotaan, olin kovin yllättynyt yleensäkin jo linnasta, mutta eritoten siitä, että pihalla oleskelee hevosia. Siinä juuri yksi valjakko oli lähdössä kaupungille täysissä juhlavermeissä ja toinen verrytteli kentällä. Vahingossa löytyi myös kuninkaallisten tallien ovet ja ovella norkoiluni huomannut tallityöntekijä patisti minut sisälle asti. Ja voi vau miten hieno. Rakennukset eivät minussa yleensä herätä kovin suuria tunteita, mutta talli on kuitenkin rakennus jossa on hevosia. Kaksi ratsukkoa tuli hetken päästä talliin ja pääsin hieman kyselemään hevosista. Rotu on tsekkiläinen kladruber, yksi maailman vanhimpia rotuja. Tanskan kuninkaallisessa tallissa on ollut 90-luvulta tuota rotua (vanhin vielä elossa oleva hevonen oli parikymppinen). Se on helppo kouluttaa, monikäyttöinen ja halpa. (Edullisuus onkin tuon tason tallissa tärkeä ostoperuste.) Kladruber syntyy mustana ja muuttuu valkoiseksi 6-7 vuotiaana. 

Jos en olisi suomenhevosihminen, olisin kladruberihminen.

Perjantaina oli myös sattumalta onneksemme Kööpenhaminan Kulturnatten, kulttuuriohjelmaa ympäri kaupunkia. Aivan käsittämätöntä, että yksi näistä tapahtumista johti siihen, että pääsin kättelemään Frank Erichseniä (aka Tanskalainen maajussi). Aivan absurdia, lähden Tanskaan Kööpenhaminaan ja näen Tanskalaisen maajussin. Henkilön, jota olen vuosia jo ihaillut omavaraisuuteen ja yksinkertaiseen sekä luonnonmukaiseen elämäntapaan liittyvän omistautumisen ja mielenkiinnon osoittamisesta. Kyseessä oli By, Bolig och Landdistrikter Ministerietissä järjestetty keskustelutilaisuus, jossa käytiin aiheeseen liittyviä keskusteluja. Näistä yksi oli Carsten Hansenin (kaupunki-, asumis- ja maaseutuministeri) ja Frank Erichsenin sekä kolmannen osapuolen välillä käyty keskustelu omavaraisuuden kannattavuudesta. Keskustelu oli eittämättä mielenkiintoinen, mutta välillämme oli tanskalainen kielimuuri. Neljäkymmentäviisi minuuttia pinnistelyä ja saaliiksi jäi tämä: Frank sanoi, että jokaisen ei tarvitse olla yhtä fanaattisia kuin hän, pienikin läntti omaa viljeltyä maata riittä lisäämään lähiruoan määrää. Tuontiruoka on järjetöntä, mieluummin syö omia omenia, vaikka ne onkin ihan paskan makuisia, mutta ainakin ne on omia. Ministeri vaikutti nyökyttelevän vieressä. 

Mutta keskustelua edeltävinä minuutteina ehdimme käydä moikkaamassa Frankia, Keimo etunenässä esittäytymässä ja kertomassa että olemme Suomesta ja pidämme hänen stailistaan. Nappasi kuvan ja minä siihen väliin myös kättelemään ja esittäytymään. Pöljänä, kuin mikäkin nolo fani "sattumalta" paikalla. 

(Sattumasta saan kiittää Frankin vaimon Teresan instagramitiliä (@Sortillustration), jota olen hänen kivojen piirrosten vuoksi seurannut ja jossa perjantaina oli päivityskuva, jonka yhteydessä hän kertoi heidän olevan matkalla Kööpenhaminaan kulturnatteniin Frankin keskustelutapahtumaan jne.) 

Neljän päivän vaeltelu Kööpenhaminassa aiheutti monta pientä kohtaamista, joista varmasti riittää pitkäksi aikaa muistoja ja saunakeskusteluja pimeisiin iltoihin Vehkosuolla. 

P.S. Se pitää vielä sanoa, että kauppahallien (Torvehallerne) kupeessa oli elämäni paras julkisen vessan kokemus. Vessa oli ilmainen ja siellä oli henkilökuntaa opastamassa koppiin, siivoamassa ja toivottamassa hyvää päivänjatkoa. 

I ♥ Tanska

 

 

Kuvat © Keimo

Kvaak kvaak

Tuossa kuvassa lapset ajavat pyörillä ympyrää taskulamppujen kera. Eivät uskalla olla talossa sillä välin, kun saunomme vaan katsovat parhaaksi oleskella lähistöllä. (Saunaan mahtuu vain tietyssä mielenhäiriössä koko perhe.)

Olen muuten havainnut, että jos pitää pimeässä haparoiden liikkua tai tehdä jotain, kannattaa laittaa silmät kiinni ja pelata muilla aisteilla sen sijaan, että yrittää heikkoa näköhavaintoa hyödyntäen edetä. Otan usein pimeässä vesisäiliöstä vettä lasiin niin, että pidän sormea lasin sisäpuolella hieman reunaa alempana. Usein onnistun. Pimeässä on muutenkin mielenkiintoista tehdä kaikkea; etsiä omaa oikeaa ja vasenta kenkää kenkäläjästä, tunnustella tulitikun raapaisupäätä, löytää lasi yöpöydältä kaatamatta sitä, haparoida kännykkää yöpöydältä ja muistaa, että se lasi oli edessä, miettiä, miten päin paita laitetaan päälle oikeinpäin, kävellä raput laskien viiteentoista, ottaa viidennentoista askeleen turhaan, kun rappuja oli vain neljätoista, huudella koiraa ovelta ja pohtia mikä sieltä läähättäen lähestyy tai kokeilla sormella silmää, onko se auki vai kiinni. 

Inhottaa, jos joku tulee silloin sohimaan taskulampulla omiaan. 

Tirsk, koivu vuodattaa.

Perunamaalla kukkii taas optimismi.

Slaavi tutustumassa suomalaiseen polttopuuperinteeseen.

Huomio!

Jos kärsit ornitofobiasta eli lintufobiasta, älä katso kuvia alla. Jos et kärsi ornitofobiasta, mutta haluaisit, katso Hitchcockin Linnut (The Birds) elokuva. Jos et vielä sittenkään kärsi lintufobiasta tai aina pahempi, mistään fobiasta, saatat olla hypofobiafobikko eli pelkäät sitä, ettet pelkää. Ei ehkä kannata siinäkään tapauksessa katsoa, jos on ornitomania. Menee överiksi linnut. Minulla taitaa olla vain onomatomania ja fobialistamania. Vaikeahoitoisia nekin.

En ymmärrä linnuista paljoakaan. Nämä ovat valkoposkihanhia. Jokasyksyinen ilmiö täälläpäin tämä joukkoihin kutsunta. Viikkotolkulla yllämme lihakatto (kiitos E sanonnasta ja mielikuvasta).

Näistä voisi tehdä tapettia.

NYMUTAV WTVT… Ne osaa kirjoittaa.

Tällaista täällä

Olen menossa huomenna kavereiden kanssa viettämään iltaa. Laatuhauskaa taatusti. Jutut tulevat olemaan taas niin hyviä, että tipun tuolilta naurunkrampeissa. Jälkikäteen niistä ei millään ilveelläkään saa otetta. Huomaan silti aina jälkikäteen referoivani Keimolle innoissani illan parhaita paloja jutuista, jotka ei enää itseänikään naurata. 

Sellaista on huoleton hauskanpito, tyhjäpäistä tajunnan virtaa.

Siitäpä tuli mieleen video, johon pääsee klikkaamalla kuvaa. Keimo ja lapset tekivät sen minulle ja lähettivät minulle elokuussa, kun olin saunailtaa viettämässä kavereiden kanssa. Saateteksti kuului: "Tällaista täällä, mites siellä?"

Sää ja mä

Keimon isän 7-kymppisten jälkimainingeissa haukkailimme L:n omenapiirakkaa ulkosalla lauantaina. Sää se jaksaa suomalaista ihmetyttää. Jos jotain, niin se on meille kaikille yhteinen ja siitä jaksamme puhua, sille alistumme, sitä kiitämme ja sitä manaamme, mutta hallita emme voi. Asemastamme huolimatta se on meille kaikille yhtä oikukas ja vaihteleva, joskus yksittäinen tai paikallinen toisaalta myös enimmäkseen ja suurimmassa osassa. 

Tasaisemman lämmön maita kadehtien käännämme vaihtelun vahvuudeksemme, että arvaapa mistä suomalainen haaveilee näin  p i t k ä n  kesän jälkeen. Pakkasesta. Ja muka tykkää. Koska se on vaan se seuraava. Pakkanen on giljotiini ja loputon syksy se kuolemantuomion ja giljotiinin välissä vietetty aika. 

Nythän se (sää) oli hyvä. Minä pidän kyllä muistakin. Mutta ahkeroin päähäni ala-asteella muodostuneen ellipsin muutostyön parissa, koska siinä syksy ja kevät ovat asettuneet pysyvästi lyhyelle kaarelle antaen minulle vuosi toisensa perään vääränlaista informaatiota kulloinkin vuorossa olevan vuodenajan kestosta. Kesä loppuu töks ja syksy jatkuu ja jatkuu ja jatkuu, kun taas talvi kompastuu kevääseen hops ja kesää saa taas odottaa.

 

Prinssi?

Sienimetsällä löysimme kangassieniä ja lampaankääpää. Perässä kävelijä huokaili. Ei uskonut minun tunnistavan oikein. 

Kasse: "Kuinka varma äiti sä olet?" 

"No 98-prosenttisen." 

Kasse: (Ei ymmärrä täysin prosentin merkitystä) "No jos sä syöt ne vaikka yksin." 

Ja taas hetken päästä: "Voikse olla vahingossa kärpässieni?" 

"No ei voi!"

 Kasse: "Iskä…?"

Keimo: (googlessa)

Tiistai torstai

Vesi on loppu kaivosta. Kesän kuiva jakso oli sille liikaa. Onneksi riitti kesän, muuten olisimme olleet pulassa. Juomavesihän tulee lähteestä, joten olemme sadeveden varassa vain pesuveden kannalta nyt kun kanat ovat ainoita juotettavia eläimiä. 

Kärpäset ovat taas palanneet joukolla yläkerran auringossa lämpeneviin ikkunoihin. Illalla saa lakaista niitä ikkunan väleistä ja lattialta. Näyttää olevan vuosittainen ongelma, kärpäset heräävät auringon lämpöön tai sisältä karkaavaan lämpöön ja ryömivät raoista sisälle. Saattavat olla jossain rakenteissakin.

Puutarhasta riittää korjattavaa. Söimme ruusukaalista yhden pastaruuan – hyvää, kuten arvata saattaa. Osassa on mato ollut nakertelemassa, mutta lopputulos on parempi kuin luulin. Tomaatit otin vihreänä sisälle kypsymään. Josko tekisi osasta vihreää hilloketta tai jotain vastaavaa. Vihreän tomaatin sanotaan perunan lailla sisältävän haitallisia glykoalkaloideja, joten suuria määriä ei kannattane syöpötellä. Leikkopapua tuli paljon, nyt 4 litraa ryöpättynä ja pilkottuna pakkasessa, pari litraa syötynä ja eteenpäin lahjoitettuna. Se ei ehtinyt paleltua onneksi. Iso sato myös palsternakasta ja juuripersiljasta (olen toistanut tätä jo väsymiseen asti, ehkä vähän kehuskellen). Maa-artisokasta tein keiton. Sitäkin riittää, mutta kannattaa nostaa vain tarvittava määrä, sillä se pehmittyy nopeasti. Keimon perunamaalla menestys ei ollut ihan toivottu. Pientä tervettä kilpailuasetelmaa maidemme välillä havaittavissa.

Syksyn viikonloput tuntuvat olevan tapahtumia täynnä. On juhlia, matkoja, kyläilyä, tapahtumia ja lauantain koulupäiviä. Kovin rikkonaisen viikonlopun vietto Vehkosuolla ei ole niin mielekästä pakkaamisineen ja siirtymisineen, kuin kokonaisen ja ehjän. On punnittava järjellisestikin varsinkin nyt kun lämmityskausi on alkanut. Jäädäkö kaiken ylellisen ääreen, vai… Ainakin vielä on asioita, minkä vuoksi haluaa siirtyä; liedellä valmistetun pikakahvin hörppiminen viileässä keittiössä, kynttilän valossa saunominen, peittojen alle sänkyyn kaivautuminen, herkkujen mutusteleminen ja sarjojen tiiraileminen läppäriltä yhdessä iltaisin, usvaiseen aamuun herääminen, hitaan aamiaisen valmistaminen, metsän haistaminen ja resuisten, mutta onnellisten lasten touhujen katseleminen.

Metsästä saaliiksi hirvikärpäsfarmi.

Salaattiherkut kanoille.

Vaikka viikko on jo torstaissa, olo on vasta tiistain.