Kahdeksas luukku

Olvi-koira testaa tulevaa koppia vuonna 1998.

Koiratarha

Suurin perusteemme muuttaa omakotitaloon oli kaksi isoa koiraa. Silloiset koiramme olivat landseer-rotuisia ja niistä toinen, vielä pentuiässä oleva Lyyti, oli kovin tuhovimmainen tapaus. Päivisin yksin jäätyään se kohdisti tarmonsa tuhoamalla kaiken lattiasta kattoon. 

Kun piha oli aidattu ja todettu, ettei piskit pysyneet aitojenkaan sisällä, alkoi koiratarhan suunnittelu.

 Vuoden päästä muutosta teimme takapihalle koiratarhan, johon saimme turvallisesti koirat ulkoilemaan ja viettämään päiviään.

Myöhemmässä vaiheessa koiratarhasta tuli kasvimaa, jolloin verkot pitivät koirat puolestaan ulkopuolella. 

Viime kesänä tarha somistettiin kanoille sopivaksi. 

Lehtijuttu Landseer-lehdessä vuonna 1998

Kuka milloinkin sisällä ja kuka ulkona. Kanapoliisina Pöpi. Kuva: Keimo

Seitsemäs luukku

Makuualkovi

Aivan kamalan hankala nurkkaus talossamme. Näytellyt kirjastoa ja "musiikkihuonetta", mutta jatkuvasti rojuisen näköinen. Varsinkin rappujen alle jäävällä tilalla ei ole kunnollista funktiota. Siellä säilytetään tulostinta, Keimon valokuvaustarvikkeita, lehtiä ja kaiken maailman piuhoja. Väliseinien purkamista, tai ovien asentamista on harkittu, mutta...

Kun tulen mummoksi, siirrän sängyn alkoviin ja unohdan yläkerran olemassaolon. Näen sängystä telkkarin eikä öinen vessakäynti ole rapuissa lipsuvaa haparointia.

Ikkunanpokissa lp-levynkansia amsterdamilaisesta divarista.

Kuudes luukku

Kellari

Kun ostimme talon, tämä kellari oli hautautunut pihlaja-angervon sisälle takapihan nurkkaan. Kasvillisuutta oli niin paljon. ettei kellaria päässyt 20:tä metriä lähemmäs. Tämän lisäksi oviaukon edessä makasi iso valettu betonilaatta sekä paljon maa-ainesta.

Kun talon laajennusrakentaminen alkoi vuonna 2003, aloin kaivaa kellaria esille. Sain kätevästi rappusiin ja paikkaukseen tarvittavat laastit, kun betonimylly pyöri pihalla lähes päivittäin. 

Toisena kaivuupäivänä alkoi ovensuu ja vanhojen rappusten paikka hahmottua. Maa-aineksessa oli kaikenlaista roinaa lasipulloista muovipusseihin. Siksipä en yllättynyt, kun sieltä löytyi pieniä luunpalasia, joiden kuvittelin olevan jostain kissavainaasta peräisin. Lajittelin "rojut" pihamaalle ja kärräsin maa-aineksen omenapuun juurelle. 

Vähän syvemmällä sitten luita alkoi kuitenkin olla jo siinä määrin enemmän, että minäkin heräsin sitä ihmettelemään. Piirtelin mielikuvaa luiden omistajasta – valtavasta lemmikkikoirasta – edelleen kaivauksia jatkellen. Reisiluun löydettyäni tuli sellainen jännä tunne, että tämä täytyy jakaa jonkun kanssa. 

Hain Keimon ja näytin löydöksen, hidastin kaivuutahtia ja otin pistolapiota pienemmän työkalun käyttöön.

Puhelinpalaveri tutun eläinlääkärin kanssa vakuutti minut siitä, että solisluu ei kuulu koiran anatomiaan.

Tänä mieleenpainuvana perjantaina soitin mieleenpainuvan puhelun poliisille.

Hyvää Itsenäisyyspäivää ja rauha hänen sielulleen.

Viides luukku

 Lastenhuone

Tai ensin se oli Keimon ja minun makuuhuone.

 Puolet vanhan osan yläkerrasta oli aluksi kylmää vinttitilaa, joka sitten eristettiin ja yhdistettiin pikkukammariin.

Lattia on ponttilaudoitettu ja vahattu, seinä- ja kattopanelit maalattu 

ja osassa seinää maalattu sabloonatapetti (oma malli). 

 Keimo rakensi viistokaton alle kaapit. 

Remonteissa mentiin vanhalla kaavalla; Keimo teki pohjat ja minä pinnat. (Jos minä olen pinnallinen, onko Keimo pohjallinen?)

Me muutimme Keimon kanssa uudelle puolelle sen valmistuttua noin vuonna...apua, 2007(?) 

ja lapset saivat vallata vanhan puolen.

Nyt siellä nukkuu kolme tyttöä ainakin toistaiseksi vielä sopuisasti. Kun Kepellä on sellaisia kausia, että ääntä riittää illasta aamutunneille, Kasse ja Tuppe vain nukkuvat. Nukahtaminen on kuulemma hankalaa silloin, kun tutut äänet ympäriltä puuttuvat. Toivon, että näin jatkuu vielä pitkään.

Huone on melko pieni, viistokatot vievät lisätilaa, mutta kuitenkin jollakin tapaa huone on lasten mielestä jännä. 

Siitä on moneksi.

Tuosta ikkuna-aukosta (ennen ikkunaa) on kömmitty muutamaan otteeseen sisälle, kun avaimet on ollut hukassa.

Kuva puhuu puolestaan.

Tyttöjenhuoneen ovenpuolikas.

Sängyt ja pikku yöpöytä ovat Keimon kädenjälkeä, minun maalaus. Verhon taakse voi piiloutua nukkumaan.

Puolapuut Kepen puolen ja Kassen ja Tupen puolen jakajana. 

Kepen päästävedettävä sänky pilkistää oikealta.

Neljäs luukku

Raput

Silloin, kun ostimme talon vuonna 1997, raput menivät yläkertaan elintasosiiven pesutiloista tikapuujyrkästi vinttikylmään tilaan, josta oli käynti pieneen makuukamariin. 

Yläkerran kylmän vinttitilan remontoinnin jälkeen muutimme kulkutien olohuoneen makuualkovin kautta yläkertaan.

Toiset raput 2002. Kepe syntyi parin viikon päästä.
Oikealla seinällä näkyy vanhojen rappujen tuloaukko.

Laajennuksen yhteydessä tuli muutos taas ajankohtaiseksi (n.2005), sillä yläkerran makuuhuoneesta puhkaistiin seinä (taikka katto) uuden osan makuuhuoneeseen ja kulku näihin huoneisiin oli jouhevinta pienen eteisen kautta. Purimme uusien rappujen tieltä pienen komeron, jonka sisältä paljastuikin vanhojen ja todennäköisesti alkuperäisten rappujen jäljet. Vaeltelevien rappujen ympyrä sulkeutui lopulta.

Alkuperäisten rappusten jäljet paljastuvat.

Uusien rakennuslakien velvoittamat huonekorkeudet asettivat haasteita uuden ja vanhan liitoksiin. Jotta katon harja saatiin säilymään vanhan osan kanssa samalla tasolla, uuden osan lattiatasoa oli laskettava vanhan osan lattioita alemmas. Tämän vuoksi lasten huoneesta tullaan puoli metriä alas minun ja Keimon makuuhuoneen tasolle, raput alas keittiön ja olohuoneen tasolle ja taas raput alas uuden puolen kuistille. 

Muistan, kun maalasin vuonna 2007 rappujen viimeistä maalikerrosta. Olimme lähdössä viikoksi kesälomareissuun, auto tavaroilla pakattuna lähtövalmiina. Keimo odotteli ulkosalla kahden lapsen kanssa, kun minä vedin maalia pintaan. Ajattelin, että nyt tulee kerrankin hyvää jälkeä, kun saa vetää kaikki kerralla, eikä kukaan häiritse kuivumista viikkoon.

Kun sain homman päätökseen, Keimo tuli siihen tuskailemaan, että Nunnua (Kassen elintärkeä unilelu) ei löydy mistään pakatuista tavaroista. Ikkunasta kuikuilimme sisälle ja niinhän se sitten oli, että olohuoneen lelulaatikosta se pilkisti. Eipä siinä auttanut, kun kulkusiltaa virittelemään ja paikkausmaalaamaan. 

Vanha eteinen, josta käynti vessaan, uuteen eteiseen, yläkertaan ja keittiöön.

Vanha valkoinen ovi on Espoon kartanon työläisten asuntolasta poistettuja.

Ylös oikealle mennään lastenhuoneeseen ja vasemmalle vanhempien makuuhuoneeseen.
 Vanha sähkökaappi on"koteloitu" laudoista rakennetun kaapin sisään.  

Näkymä lastenhuoneesta. Jokainen lapsi on pyörinyt ainakin kerran nämä alas.

Vanhempien makuuhuoneen ovi. Ovi siirrettiin alhaalta eteisestä yläkertaan.

Kolmas luukku

Portti.

Ennen ensimmäistäkään remppaa sisätiloissa, pihalle oli koirien vuoksi tehtävä aita ja portti. Piha on kooltaan 1150m2 ja aita kulkee ympäri tontin. Tolpat on istutettu melko syvään betoniköntin kera. Osa etupihan aidasta on korvattu sittemmin puisella säleikköaidalla ja sisäpuolelle on istutettu orapihlajaa puolen pihan verran (kun kerta sain 50 tainta puoli-ilmaiseksi). Alkuperäinen portti on vaihtunut auton mentävään leveään porttiin, josta käytössä on enimmäkseen vain toinen puoli. Uusikin portti on ollut 7-8 vuotta käytössä. Ikä näkyy. 

Eka portti

Aita on vain reilun metrin, joten ei tarvitse olla kovinkaan moinen aitoja, jotta yli pääsee. Tämän vuoksi minut näkee usein ryntäilemässä liikenteen seassa säädyttömissä asuissa karkulaisten perässä huudellen"Pööööpiiii" ja "Eeeevaaa". Nyökkäilen tien varressa koululaisia kyyditseville vanhemmille samalla huomenia ja hyviä päiviä.

Vaikkei aidoissa olekaan pysynyt yksikään koiristamme – kaksi meni yli, kolmas alta ja neljäs taas yli – on aita lasten kanssa ollut vilkkaan autotien kupeessa tervetullut.

Ja taas minä piirsin ja Keimo toteutti 

Vehkosuollekin tuli talvi. Eipä tarvitse enää manita, että kylmä oli tullut sisälle asti. Peruskaavalla mentiin eli lämmitystä, saunomista lasten nukahdettua ja taas lämmitystä. 

Lapset vaihtoivat pyörät liukureihin ja viihtyivät taas tunteja pihalla. 

Illalla kuuntelimme huvittuneena radiosta toiverunoja (ostin sen törkeän kalliin radion) ja nukahdimme kuunnelmaa kuunnellen. 

Kävipä meillä sunnuntaina vieraitakin jäädyttämässä varpaansa tunnottomaksi. 

Ehdin maalata neliön verran kattoa ja Keimo suihkaisi Porin-Mattiin maalikerroksen mustaa kuumankestomaalia. 

Toka luukku

Taulun vauvamaha kuva: siskoni Tiia. 

Olohuone.

Ensimmäinen remontoitava kohde talossa oli olohuone, pienellä budjetilla tämäkin. Lattialla muovimatto, seinillä mäntyinen puolipaneeli ja likaisen valkoinen kohomuovitapetti. Muovimaton alle asennettu lastulevy sai jäädä uuden ponttilautalattian pohjaksi. Vanhaa lautalattiaa ei tutkimustemme perusteella löytynyt, joskin keittiön lattia antoi kyllä viitettä muusta...

Puolipaneelin ja uuden lautalattian maalasin harmaanruskean sävyin ja tapetoinnin jälkeen vedin tapettiinkin kankaalla hieroen ohuen lasuurin. 

Pystyuuni oli sitä kummallista hopeamaalia, jota tapaa ainakin täälläpäin lähes kaikissa uuneissa ja niiden luukuissa. Maalasin valkoisella ja mustasin luukut. 

Koska talo oli pieni, olkkarin symbioosissa on makuualkovi, joka on toiminut lähinnä "kirjastona". Jos minulta kysytään, tuo ikkunaton koppimainen huoneenpuolikas on meidän tarkoituksiin ihan älyvapaa*. 

Olkkari on pysynyt lähes samana yli kymmenen vuotta. Kalustuksessa on tapahtunut muutosta senkin vuoksi, että kulutus on kovaa (sohvat), mutta myös sen vuoksi, että "opiskelijakämppätavara" on pitkäkestoisella haalimisella vaihtunut mielekkäämmäksi. Esineet ja kalusteet saavat mieluusti olla karun simppeleitä ja ennenkaikkea toimivia.

*Tästä myöhemmin lisää.

Keimo asentaa -90-luvun lopussa.

Telkkari ja pelikaappi oma suunnittelu ja Keimon toteutus.

Pystyuunin edusta on valettu lastulevyn päälle(?!).

Eka Koti-joulukalenterin luukku

Tämän talon ohi ajoin anopin kyydissä keväällä 1997. Anoppi painoi kaasua, minä katsoin kaula kenotten taakseni. Ihana, ajattelin.

 Etsimme kohtuuhintaista taloa ja ensiasuntoa, jossa isot koiramme eivät aiheuttaisi harmia naapureille. Kerrostaloissa ei mitenkään päin ollut enää mielekästä asua. Olimme vasta 22 vuotiaita, mutta mielestämme valmiita talonomistajia ja lainanmaksajia. 

Talo ei ollut ollenkaan maalla, eikä pihalla voinut kulkea"munasillaan", niinkuin oli tarkoitus, vaan kaiken keskiössä. Kaikki kylällä tiesivät aina mitä meillä tapahtui ja me viimeisenä, mutta kompromisseja on tehtävä.

Talo myytin noin 1950-luvulla rakennettuna, mutta kiinteistöveropaperissa rakennusvuosi on 1926. Talo on hirsirunkoinen ja sementtiharkoilla vuorattu sekä rapattu.

Silloinen elintasosiipi (pesutilat ja sauna) oli 1987 mallia.

Kaupat 1.6.1997 ja muutto juhannuksen jälkeen. 

Naimisiin mentiin vuonna 1999. Ensimmäisen lapsen tulon (2002) myötä alkoi haaveet muutosta isompaan. Kun toista sopivaa taloa ei löytynyt, eikä haiskahtava elintasosiipi ja vauva tuntunut hyvältä yhdistelmältä, tuli kiire pankkiin lisälainaa kerjäämään ja laajennusta pykäämään.

Ei nyt ihan tupakka-askiin piirretty, muttei kaukana. Mittasuhde 1:∞

Kesällä 2003 alkoi laajennuksen teko. Elintasosiipi sai lähteä uuden tieltä. Appiukko ja Keimo pystyttivät harkoista rungon kesän aikana, vanha katto purettiin ja alettiin tehdä pohjia osittain talkoilla ja loput itse (Keimo), sitten tuli pitkä rakennusväsy.

Matto oven paikalla, styroksin paloja uuden ja vanhan osan väliseinänä, hiekkalattia, rakennusjätettä, vuotava katto, pesutilojen puute, kylmyys...

...mutta kyllä valmista osaa kaiken sen ja niiden raksatäyteisten vuosien jälkeen arvostaa. 60 neliötä vaihtui 120 neliöön.

 Meille ehti syntyä toinen tyttö ja melkein kolmas tuona aikana. Muistan, kuinka Kasse v-i-h-a-s-i suihkua, johon pääsi tutustumaan kunnolla vasta viisi vuotiaana.

Uudessa osassa on edelleen yksi tekemätön asia, sanoisinko murheen kryyni.*

*Tästä lisää myöhemmin