Löysin kirppikseltä kivan väristä kangasta sekä hevostyynyliinan (imen niitä puoleeni jotenkin)
Listasin aiemmin Vehkosuolta uupuvia tarvikkeita ja sehän kannatti, sillä äiti antoi joululahjaksi tarkoittamansa syvät Arabian lautaset minulle jo nyt. Kyllä kelpaa kauhoa keittoja. Kiitos äidille ja kiitos Kemiön kummille, jolta sain satsin aterimia. Kaikki tarpeellisia.
Pääsin tutustumaan blogimaailman kummallisuuksiin Libster Blog -tunnustuksen kautta. Ketjukirjeet eivät katoa maailmasta, ne vaan muuttavat muotoaan.
Liebster tarkoittaa rakkain tai rakastettu, mutta voi myös tarkoittaa suosikkia. Liebster-palkinnon tarkoituksena on saada huomio blogeille, joissa on alle 200 lukijaa.
1) Kiitä antajaa ja ja linkitä bloggaaja, joka antoi haasteen sinulle.
2) Valitse viisi (5) blogia, joissa on alle 200 lukijaa ja kerro heille jättämällä kommentti heidän blogiinsa.
3) Toivon, että annat eteenpäin viidelle seuraavalle suosikkiblogillesi tämän.
Meidän perhe Kassen (kuvantekohetkellä 6 vuotta) silmin. Mmarini on Mandariini (se keppihevonen).
Aion tehdä blogijoulukalenterin kodista. Hyppään Vehkosuoajatuksista joulukuun ajaksi kotiin eli virallisesti Kotirinteelle ja aion jouluun asti aukoa päivittäin luukkuja ja päätäni Kotirinteen, tuttavallisesti Kodin, vuosista kanssamme nyt ja alusta. Vehkosuo elää tietenkin matkassa mukana, mikäli lumen tulolta enää paikan päälle pääsemme (innokas ja edullinen tienauraaja, työpaikka auki!).
Kotia ei ole valokuvattu tai muullakaan tavoin kuvattu koko viidentoista vuoden yhteisen historiamme aikana melkein ollenkaan. Nyt sen aika on tullut tai ei koskaan.
Ihan järjetöntä tähän aikaan vuodesta tehdä perinteistä riukuaitaa. Normaalit tekevät normaalisti keväällä, sillä vittaksien halkominen kuusen näreestä käy silloin notkeammin. Jos haluaa tehdä hankalasti, tekee tähän aikaan vuodesta (ilmastonmuutoksen vuoksi perinneaita tehdään tulevaisuudessa mihin aikaan vuodesta vaan - seitsemänjalkaisille ja kaksipäisille lampaille). Todettakoon, että maa on vielä sula, että ei me ihan niin jurpoja olla, että jäiseen maahan...
Jotta talvesta kankeiset vittakset sai jotenkuten taipumaan tolppien ympärille, niitä oli pehmenneltävä kuumassa vedessä. Vittaksien halkominen on kivaa hommaa, kun pääsee vauhtiin. Ihan muuten ehdoton sankari puuperinnehommissa on Reino Halin. Tutustumisen arvoinen kaveri. Aitaa tekemässä hän täällä.
Keimon mielestä vittaksien halkomisessa on jotain eroottisluontoista. Outo!
Nettiopeilla riukuaitaa. (Löiskö kirveellä päähän vai aitaan?)
Hei, me olimme jopa kaksi yötä peräkkäin V-suolla, jiihaa. Alkaa haiskahtaa kakkoskodinomaiselta.
Jatkuvasti huomaan kaikenlaista puuttuvan, kuten vispilä (pannukakkua tehdessä), sakset (en tiedä vielä mitä, kun on puukolla onnistunut), desimitta (mennyt arpomalla) ja syviä lautasia (hankalampi juttu keittolounaalla).
Pimentyneessä lauantai-illassa alkoi sitten tehdä mieli tehdä pitsaa. No, kun ei ollut hiivaa, ehdotin seikkailullista reissua lähimpään kauppaan Artjärvelle. Täysin uusi tuttavuus minulle tämä Sale, mutta taatusti Salelle vielä ikimuistoisempi tuttavuus tämä meidän perhe, kun me silmiä siristellen (ne kirkkaat valot tottumattoman silmälle) rönysimme savun hajuisina ja likaisina kauppaan. Kassan kupeessa aloitimme sellaisen teatterin, että. Rooleissa muka-epäoikeudenmukaista lehtivalintaa itkukirkuen protestoiva väsynyt lapsi, toinen psykoottisesti eteenpäin tuijottava haamulta näyttävä likainen väsynyt lapsi sekä kaksi muuten vaan hukassa olevaa aikuista, joiden etukortti oli hukassa (ojensin sen ihan varmasti Keimolle ja sitten se oli taas minun taskussa).
Tilanne rauhoittui kotimatkalla ja pitsasta tuli parempaa kuin koskaan.
Sunnuntaiaamuna kuuntelimme kännykän radiosta Yle Radio 1:sen ohjelmaa jumalanpalveluksineen kaikkineen. Vanhoja muistoja Kyllikki-mummista tuli siitä minulle mieleen. Oikea radio olisi kyllä ihan kiva olla olemassa. Saatan satsata sellaiseen tulevaisuudessa.
Tivoli Audio PAL täyttäisi vaatimukset sähköttömässä tilassa ja äänentoisto olisi melko siedettävä.
Mutta ei halvimmasta päästä.
Sohvakin on valmis. Siitä tuli justiinsa sellainen, kuin pitikin. Joku kiva täkki voisi löytyä siihen pehmusteeksi kirppikseltä.
Ja mausteet ovat nyt hiirisuojatuissa purkeissa. Purkit ovat sellaisia parin desin tuoremehupulloja, joita loppasuumieheni autosta löytyi yhteesä neljätoista. Sprayasin korkit mustalla ja kirjoittelin tussilla nimet kauloihin.
Minusta on kauhean kivaa metsittyä. Taidan olla sellainen helposti metsittyvä ihminen. Kotiin paluu on täynnä yhteiskunnan normivaatimuksia; liian kirkkaita valoja, haiseva astianpesukone, ylikypsä banaani, rikkinäinen mikro ja vessan peili.
Ensin katsellaan arvosteluja, ehkä traileri, sitten ajetaan paikan päälle, ostetaan lippu ja pientä naposteltavaa. Siirrytään huoneeseen, istutaan odottavin mielin penkeille, tehdään olo mukavaksi ja höpötellään niitä näitä. Valot himmenevät, puheen sorina vaimenee, popcornilaatikot rapisevat.
Aistit herkkinä, kohta se alkaa...
Sitten kuva alkaa himmetä, ääni vaimeta, valot syttyvät ja porukka alkaa tehdä lähtöä.
Niin.
Tuollainen fiilinki tulee Vehkosuon viikonlopuista. Suunnitellaan, pakataan, käydään kaupassa ja ajetaan paikan päälle. Lämmitetään, puretaan tavarat ja pedataan pedit. Aletaan kotiutua ja saadaan jotakin pientä tehtyä. Talo lämpenee, aletaan taas pakata, lastataan auto tavaroilla ja ihmisillä ja ajetaan takaisin kotiin. Puretaan tavarat.
Teaseriä jaksaa katsella toistamiseen.
Pikkasen kylmä.
Mutta keittiön hella toimi! Keimo siitä kyseli, että kuka nyt on Uunikuningas, häh? Annoin toisen olla siitä tohkeissaan. Saattoi sillä putsausoperaatiolla olla jotain vaikutusta siihen.
Ja jumankauta hiiret. Talouspaperirullaa pitkin ripeltäneet juoksumaton lailla hyllylle syömään mausteita. Varmasti melkoiset pärinät oli hankkinut se rotta, joka ison purkin paprikamaustetta kansineen söi. Currya oli siinä sitten aloitellut jo, mutta kai sitten paprikaöverit yllättäneet, kun kesken oli jäänyt työ. Sama juttu ruokakomerossa. Tomaattimurskaa neljä tetraa rikottu ilman säästäväisyyden ajatustakaan. Jokaisessa reikiä ja pientä maistelua. Eikö uskonut rotta, että kaikissa on samaa? Ahne paholainen. Mietityttää, oliko hän ensin ottanut tomaattimurskaa ja kaivannut maustetta vai ensin maustetta jota sammuttanut tomaatilla.
Nyt on kuulemma vilkas hiirivuosi.
Haluankin tässä kaikille teille talttahampaisille tuholaisille sanoa, että ihan rauhassa olette metsissä ja muualla luonnossa, mutta kysykää lupa, jos astutte talooni. Olette tervetulleita vain Harri-kissan läsnäollessa.
Pimeys.
Siskonpedissä Tuppe, Pöpi, Kasse, Kepe ja Eva. MInä, kirja ja herkut.
Ai vitsi, kun alkoi meillä aidan teko. Tämäkin on niitä projekteja, joita visioin mielessäni etukäteen, puhun niistä Keimolle, havainnollistan paperille ja sitten häivyn paikalta. Eli kun toteutuksen aika koitti, minä menin ratsastamaan hevosellani ja Keimo teki aitaa sillä välin. Onneksi tekemistä on minullekin vielä useita metrejä. Aitaa voi rakentaa pikkuhiljaa. Voimme vaikka ajatella niin, että rakennettu pätkä vastaa lunastettua osaa Vehkosuon lainasta. Neljä metriä omaa (siinä on jo joulukuu tehtynä).
Riukuaitaa.
(Jälkiedit.)
Tämä video on verkkaisesta menosta pitävälle. Tykkään, varsinkin 5 minuutista lähtien.
Nyt tai ei koskaan on aika aloittaa sohvan työstö.
Koska:
A) Sohva olisi kiva V-suon keittiössä.
B) Tämä on ollut viimeisen kymmenen vuotta pitäisi tehdä -listalla.
C) Kun olen asian paljastanut julkisesti, paineet kasvaa, enkä kestä pitkään painetta.
D) Diipa daapa
Sohva on tullut kylkiäisenä kotimme mukana. Koti ostettiin vuonna 1997, mutta sohvahan on tyypillistä 1950-luvun kamaa. Sohva toimi meillä pitkään keittiön juorusohvana ja siinä istuen vieras ei pyörinyt ahtaassa ja epäergonomisessa keittiössämme jaloissa.
Sohvalla on meidän(kin) aikana sattunut ja tapahtunut; Ainakin yksi koira on synnyttänyt siinä (ei tietenkään tarkoituksella). Kepe on viettänyt siinä lukemattomia aikoja pomppien. Uskallan väittää, että Ikean huonekalunkestävyystestilaitteet väsyisivät ennen Kepeä. Siinä on nukuttu öitä hankalissa asennoissa silloin, kun on haluttu esittää marttyyria riidan päätteeksi. Ja tietenkin paljon muuta tunnearvokasta.
Nyt vain on niin, että kunto on huono, enkä osaa verhoilla. Osaan kuitenkin purkaa verhoiluja ja niinpä tein tämän kohdalla riisumisprojektin. Jatkan hommaa nyppimällä miljoona naulaa ja niittiä ja sitten saa tarttua Keimo hetkeksi puikkoihin ja puuverhoilla sohvan ja sitten taas minä astun kuvioihin maalaus- ynnä muu sellainen työn merkeissä. Olen jo yhden vastaavan mallisen tuolin "pilannut" samalla kaavalla, joten uskon onnistuvani tässäkin.
Sohvan sisältä löytyi helistimen osa, muumikortin osa ja markka vuodelta 1975 (se oli laadukas painovuosi se).
Otinpa kuviakin, vaikka Keimo oli vienyt oman kameran mukanaan töihin ja jouduin turvautumaan 2 megapixelin kännykkäsuorituksiin (matopelistä ei tarvitse kysyä).
Harmittavaa, kun vastaanottajasta ei saanut selvää. Valmistaja on Huonekaluliike Häkli Oy. Pitäisikö soitella?
Kunta: Ajattelin alkaa maksaa sinulle, Pieni iittiläinen perheellinen sellaista pikkuista tukirahaa, nimeltä Iittilisä, jotta hoitaisit pientä lastasi kotona.
Pieni ittiläinen: Oi, kiitos. Kyllä minun kelpaa, ihana Kunta.
Kunta: Juu, olenhan minä, kiitos. Kerrothan naapureillesikin, että Kunta kohtelee sinua hyvin.
Pieni iittiläinen: Tietysti kerron. Ja olen kertonutkin jo, että sinä, Kunta, olet niin antelias ja epäitsekäs.
Reilun vuoden päästä.
Kunta: Siitä Iittilisästä...
Pieni iittiläinen: Niin Kunta?
Kunta: Se oli vain kokeilu.
Pieni iittiläinen: Kokeilu? Mitä tarkoitat?
Kunta: En taida viitsiä enää maksaa sitä.
Pieni kuntalainen: Mutta miksi?
Kunta: Voi olla, ettei se kannata. Eikä minua sitä paitsi enää huvitakaan.
Pieni iittiläinen: Mitä? Mutta se on tehnyt minut oikein ylpeäksi ja onnelliseksi Pieneksi iittiläiseksi. Ja sen ansiosta minun on ollut helpompi hoitaa Pienen pientä iittiläistä kotona
Kunta: Olisit nyt hieman ymmärtäväisempi Pieni iittiläinen. Minulla on Tärkeitä Investointeja.
Pieni iittiläinen: En tiedä mitä ajatella Kunta. Annoit minulle lahjan, jonka otit pois. Minä luotin ja uskoin sinuun.
Kunta: Mutta katso minua Pieni iittiläinen: uusi terveyskeskus, jäähalli, autorata, pehmytpaperitehdas - tai no se oli, veteraanimaja, ravilinna. Minähän näytän hyvältä!
Pieni iittiläinen: Totta, näytät kyllä ulkoisesti hienolta. Mutta minä ihastuin sinun rohkeuteesi ja sisäiseen kauneuteesi ja nyt tunnen sen katoavan.
Kunta: Noh noh Pieni iittiläinen. Älä murjota vaan sopeudu.
Raikkaasta blogista päivää. Voisin tulevien ja aikaisempien kirjoitusten perusteella haastaa erään Finlandia-palkitun, sillä viikonlopun keskiössä oli jälleen uunit. Kuten Hyrynkin palkitussa teoksessa, V-suon oleilussa ei tapahtunut dramaattisia juonenkäänteitä.
Matalapainetta oli sen verran ilmassa, että huonosti vetävä liesi ei vetänyt edes huonosti. Ja jos polttaa pari pesällistä puita niin, ettei savua mene pihaustakaan oikeasta osoitteesta ulos, tulos on silminnähtävissä kaikilla pinnoilla sisällä. Lisämausteena miellyttävä savuaromi kaikissa tekstiileissä ja tunne siitä, että savu on yksi sisäänrakennettu ominaisuuteni, jonka ansiosta kykenen haistamaan vain ja ainoastaan palaneen käryä.
"Työtä tehdessään Pietari samalla tarkkailee ikkunan ulkopuolella elävää luontoa..."
Illan mittaan ryömimme lattiatasossa ikkunaan haukkaamaan happea, juoksimme ulos nauttimaan happirikkaasta ilmasta ja kiipesimme katolle piipun juureen ihailemaan tummuvaa taivasta.
Tuntien taistelu piti sisällään myös antoisia keskustelutuokioita:
Keimo: –Ei hel**tti tästä tule yhtään mitään.
–Älä nyt keuhkoa siinä, rauhotu.
–Rauhotu ite, sinähän se siinä huudat.
tai
Minä: –Ne puut pitää laittaa ihan lähelle sitä aukkoa.
–Luuletsä olevas joku uunikuningas vai mikä?
tai
Keimo: –Pakko kai jättää tää nyt kesken ja mennä kotiin.
–Kai? Sano nyt mitä sä haluat. Lapset jo melkein nukkuu tuolla.
–Mä menen vielä tonne katolle.
–No mut aletaaks tässä nyt pakkaamaan porukkaa autoon vai ei.
–No ei ihan vielä.
–Vielä?
tai
Keimo: –Mä laitoin nyt saunan tulille, onhan tuolla toisessa huoneessa lämmin, eikä kauheesti savua.
–Eli me jäädään yöks.
–Joo, eihän tässä mitään hätää ole. Katotaan aamulla sitte uudestaan, kun piippu on lämmenny.
Aamulla sitten kävimme uusin voimin taistoon, mutta tulos oli sama. Vetoa vain sisälle taloon. Urhoollisesti keitin puurot ja kahvivedet "avotulella" keittiössä, vedin savua keuhkoihin kuin korsteeni (keuhkoahtaumaliitto here I come) ja katselin epätoivoa täynnä uutta nokikerrosta ympärilläni.
"Teoksen päättää uunin valmistuminen ja ensimmäinen leivänpaisto: ”Ilmassa oli tuoksu, kuin kesän, tai vasta alkavan elämän."
Tässä vaiheessa kamppailua me alamme sitten tosissamme harkita nuohoojaa. Siis vain harkita, sillä Keimo, ilmeisesti häkämyrkytyksen harhauttamana, nousi uuteen optimismiin löydettyään hormin käänteistä mitä ilmeisimmin syyn.
Poistettuaan ämpärikaupalla rapautunutta laastia ja muuta sakkaa, uuni alkoi todella toimia.
Lämpenikö piippu lopulta ja avautuiko ilmalukko sen seurauksena, vai oliko Keimon putsauksella positiivinen vaikutus syyhyn? To be continued. Lainaukset: Yle-Uutiset: Hyry sai Finlandia palkinnon
Happea!
Kiitos vielä kaikille edelliseen postaukseen liittyneeseen "tehtävään" osallistuneille. Pääsin täysin tämän johdosta eroon vaivasta, mutta näyttää pahasti siltä, että tartutin sen useaan. Hups.
Minulla on muutamana päivänä pyörinyt päässä eräs juttu, josta ajattelin päästä eroon kirjoittamalla. Pohjustan sitä aavistuksen verran, sillä muuten se ei olisi kokonainen.
Pienenä minun naapurissa asui saman ikäinen kaveri nimeltä Riksu. Riksun kanssa tietenkin leikittiin ja sitten käytiin yhtämatkaa koulussa. Tiemme erkanivat, kun valitsimme eri lukiot. Siis koulutiet. Riksu oli aina minua varovaisempi eli toisin sanoen järkevämpi. Minä olin impulsiivinen ja Riksu harkitseva. Eikä mikään ole muuttunut, mikäli ystävääni ja itseäni yhtään tunnen. Mitähän ihmettä näillä luonnekuvauksilla on tekemistä tämän prologin kanssa?
Mä ja Riksu ennenvanhaan
Kun lukion kolmas luoka kääntyi kevääksi, alkoi viimeinen puristus, eli lukuloma. Koska asuimme rajanaapureina, abivertaistuen jakaminen onnistui mitä sujuvaisimmalla tavalla. Vuosi oli 1994. Me emme mesettäneet, tekstittäneet, facettaneet tai skypettäneet vaan viesti kulki jalkaisin polkua pitkin talojemme välillä. Ihan IRL:ssa. Taas tämä esinäytös lipsuu urilta.
Yhtenä päivänä lueskelin reaalikokeeseen biologian kirjaa, ja koska olin päättänyt kirjoittaa biologian ensisijaisena aineena, luin varmuuden vuoksi Riksunkin kirjat (ei tietenkään niitä samoja, vaan eri). Jokseenkin puolessa välissä kirjaa, keskeltä tekstiä, löysin nimeni sydämellä ympyröitynä. Ilahduin suunnattomasti kolmesta syystä: 1. Ystäväni oli ajatellut minua. 2. Lukeminen keskeytyi hyvästä syystä. 3. Niihin aikoihin suhteellisen harvinaisena esiintynyt nimeni oli painetussa tekstissä.
Kiitos infinitiivin inessiivi, korvasit puuttuvat nimipäivät, nimikkomukit, avaimenperät ja kaimat.
Näitä minä sitten olen tässä viime päivinä pyöritellyt:
(Harmittaa, kun en muista sitä bilsankirjan sanaa.)
Minulla oli 80-luvulla yksi tunnettu kaima, keihäänheittäjä ja seitsenottelija Tessa Sanderson. Pirun wikipedia sattui kielimään minulle, että hän onkin Theresa "Tessa" Sanderson. Siinä meni sekin sitten.
Sittemmin 90-luvulla nimeni pääsi parrasvaloihin Blondi tuli taloon -tv-sarjan Tessa-hahmon ansiosta, jonka jälkeen nimen suosio kasvoi räjähdysmäisesti. (Pikainen tarkistus Wikipediasta: roolinimi on Teresa "Tessa" Pakarinen, Matin tyttöystävä. Ei perkule!)
Mutta onneksi on koirat ja niiden nimet.
Muutama vuosi takaperin asioidessani paikallisessa apteekissa tapahtui seuraavaa: Ojensin reseptin virkailijalle, joka vilkaisi sen läpi ja hymähti halveksuen:
-Jaa, täällä on taas laitettu koiran nimi omistajan paikalle.
2010 nimi lisättiin vihdoin suomalaiseen ihmisten nimipäiväkalenteriin (jonka vuoksi nimen maine lähti taas laskuun). Ennen vuotta 1940 yhtään Tessa nimeä ei ollut väestörekisterissä.
1975 vain yksi (kukahan se on...?)
The Kulho
Metsänvihreä ja smaragdinvihreä
Vehkosuon kamarin väritys alkaa muodostua kirppislöydösten johdattelemana.
Kuva kotieteisestä.
Menin eilen Kausalan kirppikselle ja huomasin ilokseni, että heille oli tullut korttimaksumahdollisuus. Puhkesin tätä kassalla ylistämään, mutta riemulle ilmaantui varjopuolia; maksupääte on ollut kuulemma jo puolitoista vuotta käytössä. Sain pahoja takaumia kaikista niistä kerroista, kun luovuin tavarasta käteisrahan vuoksi.
