Vielä kerran, Eva!

Eva 3.11.2000 – 7.3.2016 

Kiitos kaikille lohduttavista sanoista. Eva ehti meidän ja monen elämässä olla pitkään mukana ja nähdä niin paljon. Ansaitsi varmasti ne kaikki lautasilta, uuninpelleiltä, grilleistä, karkkipusseista, voirasioista, keksilaatikoista, ruokakasseista, eväslaatikoista, roskiksista, ruokapöydiltä ja ruokakaupoista (niin, sieltäkin!) varastetut ruuat. Oveluutesi ja sinnikkyytesi opetti meidät olemaan varuillamme ja suojaamaan lautasemme varmasti koko lopun elämän. 

Muistoksi tekstejä ja kuvia Vehkosuon blogista vuodelta 2012 alkaen. 

21.9.2012

11.10.2012

Pihapöydällä kummittelee kurpitsa. Kuvassa oleva hattu on nyt ahneen Eva-lagoton mahassa. Sillä on jostain syystä kurpitsan(kin)himo. Röyh! 

19.11. 2012

21.12.2012

Eva, kaksitoista vuotta, lagotto romagnolo.

Eva tuli lentäen Italiasta. Täynnä hyväntahtoisuutta ja ystävällisyyttä. Paheena ikuinen ahneus. Missä ruoka, siellä Eva. Eräitäkin muistoja hotkitusta pizzapellilisestä tai grillistä napatusta kokonaisesta maissintähkästä. 

Sain kerran puhelun: "Onko teiltä kadonnut koira, tällainen ruskea kiharakarvainen?" "On meillä sellainen." "Niin, täällä kaupan vihannesosastolla..."

Eva on jäänne ajasta ennen lapsia. Eläisipä Eva ikuisesti.

16.4.2013

Olen katsellut jo jonkin aikaa perässäni kulkevaa moppikasaa, enkä ole aina ollut varma milloin se kävelee etuperin ja milloin takaperin. Tänään tartuin saksiin ja etsin Evan raajat, hännän ja pään. Ilmeisesti irtonaisen olon omaten se ulos päästyään aitoi välittömästi naapurin pihalle ja sieltä pyörätielle Pöpi perässään. 

Siellä ne vieri vieressä asettuivat selkä köyryssä kakkaamaan. 

Evalla on välillä sen verran pilkettä silmäkulmassa, että piha-aidan ulkopuolella se saattaa ryhtyä hippaleikkiin, joten sen vääntäessä torttua pientareelle, katsoin tilaisuuteni tulleen. Nappasin pannasta kiinni ja jäin odottamaan toimituksen loppumista, jotta saattaisin kantaa sen takaisin pihalle. Ei ole vanhuksen supistajalihakset aina timmeimmillään, siksi hommassa vierähti tovi jos toinen. 

Ensin minä olin kumartuneena siinä lähellä ja sitten lopulta kyykyssä ihan vieretysten. 

Autoja, pyöräilijöitä ja kävelijöita kulki ohi, eikä Evan takapuolesta roikkuva tavara liikkunut (tuokaa sakset!). Minä kyykin pannasta pidellen vieressä, komensin Pöpiä pysymään paikalla ja toivoin voivani teleportoida itseni muualle. Kasse huolestui ja huusi ovelta, että tuu jo äiti. Huusin takaisin joo joo kohta (jos en kuole häpeään). 

Tämäkään kakka ei jäänyt pientaretta rumistamaan, vaan raahasin sen vastuuntuntoisesti pihallemme, 

joskin se seurasi oma-aloitteisesti Evaa, joka puolestaan seurasi vastentahtoisesti minua.

4.6.2013

22.4.2014

Aurinko ja teepaitakeli, varjossa vielä vilu. Lintuorkesteri on hukannut kapelimestarin, kuivuneesta heinikosta kurkistelevat lumikellot ja piipusta pöllähtää savun tuoksu. Maa-artisokkasaaliista päivällinen, posliiniastian kalkatus ulkoilmassa ja kahvileipää pikakahvilla. Vieraiden auto kyntää tien ja on perillä rapainen. 

 Kasvimaan koko tuplaantuu, kun vaan kaivaa ja kääntää. Moottorisahausta ja klapiniskua taustalla. Ihmetellään aikaista kevättä. Villasukissa hiki, täytyy olla kuuma, jos pipokin on liikaa. Saunassa lämpöä illalla, kynttilät syttyvät aina vain myöhemmin, kohta saa nukahtaa valoon. Alan muistaa, kuinka kuuma tulee aamuista, kun aurinko paistaa ikkunasta keittiöön ja liesi hohkaa lämpöä. Voi on hetkessä sula. 

Lapset virkkuina pesäjahdissa. Eva-koira ahmii viimeiset aarteet, pettymys painuu muistiin varmimmin. Lapsilla kestolika, suklaata suupielissä. Kepe pompottaa palloa auringonlämmössä.

Maanantaiaamuna kilpailun tuntua ja vatsassa puruja. Matkalla tallille mies näkee lintuja, saa minut ajattelemaan muuta. Tallilla minua varten kahvia termarissa. Lopulta hevonen puunattuna trailerissa ja hetki huokaisten lastauslaiturilla istuen voittajana. Ilman ystäviä tämä ei olisi tätä. 

10.3.2015

Kausi avattu, viikonloppu Vehkosuolla koettu. Luottoauraaja kävi raapaisemassa tien etukäteen lumesta auki. Emme silti perjantaina tienneet, kuinka tietä pitkin pääsemme perille, mutta ei matka niin pitkä päätieltä ole, ettei sitä jalkaisin olisi hätätapauksessa talsinut. Alku näytti tien osalta niin hyvältä, että toiveikkaana kaasutimme eteenpäin. Leudon kelin vuoksi tien pohja oli kuitenkin muuttunut sohjoksi ja upottavaksi, jotta jumiinhan sitä jäätiin. Ulostauduimme autosta tilannetta miettimään ja vapautimme samalla koirat (pihaan oli enää muutama sata metriä), jotteivat ne päätä meidän tilannetta tuumaillessa nautiskella autossa viikonloppueväitämme. Yllättäen toinen niistä, Eva (14 vuotta), lähtikin korvat lerpattaen painamaan tietä pitkin väärään suuntaan, pois päin Vehkosuolta. Ei päätään kääntänyt eikä vauhtiaan hiljentänyt, kun sen perään ihmeissäni huusin. Olin kuulevinani sen huutavan mennessään "EI IKINÄ ENÄÄ TÄNNE!" Mietin sen lepattavia korvia ja hengenhätäistä juoksua seuratessani, että mistä moinen trauma. Viimeisen näköhavainnon kaikottua jäimme mykistyneenä tuijottamaan horisonttiin. Kului kymmenen hidasta ja hiljaista sekuntia, joiden aikana näimme kukin omanlaisemme vision eläkeläiskoiran epäonnistuneesta kotiinpaluusta. Sitten tapahtui seuraavaa: Ensin näkyi pomppiva piste, sitten suureneva karvapallo joka sai lepattavat korvat. Sieltä se palasi laukaten yhtä vimmattua vauhtia, tuli perseen alla, pitkin tietä, koko pitkän matkan, meidän luokse, meistä ohi, pihalle. Matkallaan huutaen: jeeeeEEEEeeeeee!!! Heh, naurahdimme huojentuneina; Evalla olikin vaan hanskahepuli! (Evalla on tapana oikein kunnolla ilahtua kerran tai kaksi vuodessa ja varastaa joltain esim. hanska, riepotella sitä sekopäisenä niin kauan, kunnes joku muu pilaa ilon innostumalla myös.)

14.6.2015

7.12.2015

...Eva-koira on jälleen hyvissä ja iloisissa voimissa nisäkasvainleikkaushaavoista selvinneenä (ei myöskään eksynyt kuurouttaan ja sokeuttaan).

Jotain uutta ja jotain vanhaa

 Ei tullut heppapaitaa. Se on minun kanssa tällaista. Vaikeaselkoista itsellekin. Ehkä alitajunta syötti paidan tuollaiseksi. Ajattelin tehdä tähän väliin muutaman pipon, heppapaita tulee kun on tullakseen. 

Se on nyt hiihtoloma. Minulla on viitenä aamuna töitä hevostallilla. Aamutallin teko muuttuu kevättä kohti normaaliakin mukavammaksi; seitsemän jälkeen ei enää tarvitse pimeässä hapuilla tai valoja sytytellä ja ulkotarhoja putsatessa saa useammin ja useammin imeä aurinkoenergiaa. Lapset heräilevät minun luontihommien aikana kotona omaan tahtiinsa ja katselevat maleksien lastenohjelmia ja odottelevat että syömme yhdessä myöhäistä aamiasta palattuani. Kepekin saa höpötellä omiaan ja pötkötellä pidempään sängyssä. Minä ja he ovat tyytyväisiä osa-aikaiseen itsenäisyyteen.

Hahmottelin tänään alustavat istutussuunnitelmat. Teen tarkemman kylvökaavion myöhemmin tällä viikolla blogiin. Uskoakseni. 

Tälle viikolle olemme joutuneet miettimään surullista asiaa. Eva-koiran tila on heikentynyt niin paljon, että meidän pitää tehdä suunnitelma. Useita harmittomia patteja on menestyksekkäästi poistettu, mutta tämä viimeinen päätti alkaa hankalaksi, uusiutuen, kasvaen silmissä ja tehden kipeää. Jokainen vastaavassa tilanteessa ollut eläimen omistaja tietää, että rajan vetäminen on hankalaa ja luonnotonta. Kun koira ei ole kuoleman sairas, vaan juo ja syö halukkaasti, halutessaan pyörähtää kohtalaisen lenkin ja jaksaa heiluttaa vähän häntääkin, mutta toisaalta kuulee ja näkee vain aavistuksen ja on siksi jatkuvasti "pihalla", nukkuu suurimman osan ajasta ja herää tulijoihin säpsähtäen vasta kosketuksesta, ei hallitse pissa- ja kakkajuttuja ja hyppy lempituolille vaatii kuihtuneilta lihaksilta kovia ponnisteluja. Vaakakupissa painaa arvokkuus ja aikaodotukset hyvän elämänlaadun jatkumisesta. Viisitoista vuotta hyvää elämää on paljon. Mutta miten voin maksaa takaisin kaiken ilon, lämmön ja hyvän, mitä Eva on meille antanut. Pidän kiinni ehkä siksi, että etsin keinoja kuinka voisin ilmaista sille kiitollisuuteni. Pidän kiinni myös siitä ajasta, jota meillä oli joskus silloin ennen lasten syntymää. 

Sanotaan, ettei eläimen pidä antaa kärsiä. Tunnen silti olevani päätösvaltoineni petturi pelastajan vaatteissa.  

♥

Yhdestostas

Kummi tekee kampauksia. Tarjolla myös sinisiä väriraitoja.

Yhdestostas, kuten edesmennyt anoppini tapasi luetella, on se vuosinumero, jota juhlimme lauantaina. Tulevana keskiviikkona on virallisesti sitten Kassen yhdestoista syntymäpäivä.

Siellä se teini-ikä jo kolkuttelee ovella välillä rankasti mielialaan vaikuttaen. Yritän ymmärtää, mutta outoahan se olisi, jos aina vaan ymmärtäisi. Sukupolven välisellä kuilulla on pakosti merkitys. Usein se tarkoittaa sitä, että turha kiukku on lapselle mahdollistettava ja omalta kohdalta hillittävä. Ei auta äidin itku ja marttyyriasenne tilanteissa, jossa lapsi ei osaa päättää. Kun hän haluaisi toisaalta lähteä mukaan perheen rientoihin, on toisaalta liian väsynyt ja toisaalta tympääntynyt kun ei "mitään häntä kiinnostavaa" kuitenkaan tapahdu. Sellaisessa tilanteessa pitäisi pysyä itse suoraselkäisenä ja loogisena, mutta mitä tapahtuu: "Lähe nyt vaan... (maanittelu)" "Ai mikset sä sitte halua lähteä (aito kiinnostus)?" "No jos sä oot väsyny niin mene nukkumaan (epäily)." "Eiksua sitte enää kiinnosta lähteä meidän kanssa? Ennen kyllä kiinnosti (syyllistäminen)." "Et kyllä lähe, jos olet sitten tollanen naama nurinpäin ja pilaat kaikkien muitten ilon (uhkailu)." "Kerrankin kun päästään vapaasti liikkumaan ilman Kepeä (syyllistäminen)." "Jos nyt jäät kotiin, niin se on luettava kokeisiin koko ajan (kiristys)." "JÄÄ SITTEN! (oven paiskaus)" Ja kolmen minuutin päästä: "Ootko nyt ihan varma ettet tuu?"

Tuloksena itkuinen ja hämmentynyt lapsi ja uskottavuutensa menettänyt aikuinen.

Katselimme synttäreiden jälkeen sunnuntaina Kassen vauvakirjaa ja naureskelimme kaikille hassuille jutuille. Isi oli pitkään ätn ja pari vuotiaana kaikkiin kysymyksiin vastaus "EI". Puolitoista vuotiaasta eteenpäin ei saanut missään nimessä syöttää ja kolmevuotiaana oli kahvin ja puuron keitto jo hallinnassa. Vauva-ajan muistelu on kyllä molempien mielestä kivaa. Kysyin myöhemmin illalla, että kun olo on kiukkuinen, itkuinen ja outo, auttaisiko vaan, jos halaisi. Vastaus oli selkeä joo. Sillä mennään.

Minä sain valmistella kutsut yksikseni, kun Keimo otti lapset mukaansa omiin menoihin iltapäivään asti. Synttäreiden jälkeen Kasse tuli halaamaan. Synttärit oli kuulemma tosi kivat. Ilahduin kovasti, mutta samalla tunsin pientä surumielisyyttä. Että niin pienet asiat tekivät hänet onnelliseksi; ilmapallokoristeet, yllätysvieras, herkkutarjoilut ja kampauspiste. 

P.S. Yleensä en ole kakkujen kanssa menestynyt. Kun minulla on tapana säätää ja vetää aineksia hatusta, mikä ei yleensä ole leivonnaisissa onnistumisen resepti. Mutta nyt oli. Resepti sensaatiomaisesta kakusta alla, olkaa hyvä. 

Snickers-kakku ála Vehkosuo

Snickers-kakku á la Vehkosuo

(20 palaa)

Kakkupohja:

3 kananmunaa
2 1/4 dl sokeria
110 g sulaa voita
1 1/2 dl maitoa
3 dl vehnäjauhoja
2 1/4 tl leivinjauhetta

Kinuskitäyte / -kuorrute:

6 kpl snickers-patukoita (myydään paketeissa, halvempi versio löytyy Lidl:stä)*

1 1/2 dl kuohukermaa

Kermavaahtotäyte:

1 dl kuohukermaa

sokeria 

1.  Pohja: Vatkaa munat ja sokeri vaahdoksi. Yhdistä kuivat aineet. Sekoita muna-sokerivaahdon joukkoon vuoroin jauhoseosta, maitoa ja sulaa voita. Sekoita varoen tasaiseksi. Kaada taikina voideltuun irtopohjavuokaan tai kuten minä, uuninpellille leivinpaperin päälle.  Paista 160 asteessa 25 minuuttia. Jäähdytä pohja ja halkaise se sitten kahteen osaan.

2. Täyte ja kuorrutus: Pilko snickersit kattilaan ja lisää kerma. Kuumenna hämmentäen notkeaksi seokseksi. Levitä puolet seoksesta kakkupohjan alemman kerroksen päälle ja toinen kuorrutukseksi päällimmäisen kerroksen päälle. Anna jäähtyä. 

3. Vatkaa kerma ja levitä se kinuskihässäkän päälle alempaan kerrokseen. Nosta päällyskerros kinuskeineen alemman päälle ja koristele halutessasi kermavaahdolla, karkeilla tai muulla sellaisella. Meillä toimi lontoonrae -tyyliset karkit hyvin. 

*nerokasta ja helppoa!

Jospa lumisade kohta loppuisi. Mukavaa lumessa tarpomista siihen asti!

Iivari sitä ja Iivari tätä

Myönnetään, olen hieman seonnut. Mutta näitä on niin kiva tehdä.
*Vehkosuo-instagram








Oikein mukavaa viikonloppua hanipuppelit.

Kanat

Pöpi ja "kolmoset".

Vaikka yllä olevasta kuvasta voisi luulla, että Pöpi vaanii kanoja kuin kettu, se ennemminkin paimentaa niitä. Ilman Pöpi-koiran läsnäoloa vapaana juoksentelu olisi kanoille paljon turvattomampaa. Joskus viime kesänä vai olisiko ollut jopa toissakesänä, joku toivoi kanoista juttua. Idea oli minusta hyvä, mutta sen toteuttaminen meni näin pitkälle. Onneksi otin kuitenkin silloin jo kuvia tämä juttu mielessä.

Ensimmäiset neljä kanaa tuli meille vuonna 2011 keväällä. Tuolloin meillä ei ollut vielä kuin pala haavetta Vehkosuosta (Vehkosuo on ostettu elokuussa 2012), mutta taajamassa sijaitsevan kotikodin takapihalle tehdystä koiratarhasta sai vaivatta neljälle kanalle kesäoleskelupaikan. Esivalmistelutoimenpiteinä kanat tuli rekisteröidä kunnan maaseututoimeen sekä informoida naapureita tulevista asukkaista (muistilista kesäkanojen pitäjälle täältä). Kanojen seuraksi ei hankittu kukkoa meluhaitan vuoksi. Ensimmäiset kanat olivat eri tyyppisistä maatiaiskanoista risteytettyjä tupsu- ja töyhtöhässäköitä, mutta käytökseltään paljon maatiaskanojen kaltaisia. Ne saivat nimet: Tamara, Pip, Zombie-Prinsessa ja Nahka-Anneli. Kaikki ovat elossa ja munivat epäsäännöllisen säännöllisesti edelleen. Heistä ainoastaan Zombie on hautonut tipuja. 

Kesäkanoista tuli talven tulle talvikanoja, kun emme tietenkään halunneet niistä luopua. Ulkosaunarakennukseen saimme niille hyvän talviasunnon. 

Ensimmäinen kesäasunto

Vasta keväällä 2013 tuli kolmoset eli kolme toistaan muistuttavaa hybridiä,  Niina, Liina ja Linna, jotka uutterasti alkoivat munia kotiuduttuaan ja jatkoivat lähes tauotta kaksi vuotta, kunnes viime syksynä päättivät vihdoin pitää tauon. (Kolmosten Liinasta jouduimme luopumaan 2014 syksyllä, kun kukko päätti syrjäyttää tämän kanalaumasta kohtalokkain ottein.) 

Loppukesästä 2013 hautoi Zombie ensimmäiset kaksi tyrnäväläistä ottomunaa, joista kuoriutuikin sitten kukko Elastinen ja Dodo-kana. Tässä vaiheessa asuimme jo kaikki vapaa-ajat ja kesät Vehkosuolla, jonne kanat siirtyvät nykyäänkin heti maan sulamisen jälkeen keväällä. Silloin alamme  tehdä myös keskellä viikkoa hoitoreissuja, kunnes muutamme itsekin sinne kokonaan kesäksi. Elastisen kukoksi toteaminen oli meille hienoinen järkytys, mutta kanat tuntuivat olevan mielissään. Pip, joka oli tähän asti toiminut hyvänä kukon korvikkeena, sai keskittyä kanana olemiseen kukon hoitaessa uhrautuen tehtävänsä. Päätimme, että Elastinen saa jäädä, koska äänekkäät ulkoilut suoritetaan vasta Vehkosuolla ja taajamassa persoonallinen kukkurukuu vaimenee talven tullen sisätiloihin. 

Kesällä 2014 Zombie hautoi jälleen kaksi munaa ihan oikeiksi tipuiksi, molemmat kanoja. Toinen heistä joutui syksyllä harmiksemme haukan ruuaksi. Eloon jäänyt kana sai nimekseen Pikku-Nahka äitinsä mukaan. On nähkääs niin, että Pikku-Nahkalla, kuten äidillänsä Nahka-Annelilla on molemmilla tuplaliikavarpaat. 

Pääsiäisen tienoilla 2015 syntyi kaksikko, jälleen kanoja, jotka asuivat pitkään olohuoneessamme ja siirtyivät sieltä suoraan kesän viettoon Vehkosuolle. Ikävä saaviin hukkumistapaturma vei jälleen toisen kanan ja henkiin jäänyt sisar, savun harmaa pikisilmäinen Tirkku-tipu, opetteli todella vikkeläksi töyhtöpääksi jonka kiinniotto vaatii pitkää pinnaa ja nopeutta. Tirkun lentotaidoista johtuen sitä on erehdytty luulemaan myös puluksi.

Viime kesänä Pikku-Nahka ja Zombie päättivät yhteishautoa neljä munaa, joista traagisesti vain kaksi selviytyi loppusuoralle. Pikku-Nahka osoittautui melkoiseksi sähikäisemoksi, joka hanakasti nokki pesään kajoavaa kättä. Tipujen kuoriudutta tälle emokaksikolle oli järkytys, että tiput halusivat vaihtaa siipien alta toiseen. Varsinkin nuoren Pikku-Nahkan itsetunto oli koetuksella eikä hän kaihtanut keinoja saada molemmat tiput itselleen. Aluksi rajoitimme emokanojen liikkumista häkillä ja annoimme tipujen vapaasti valita emonsa, mutta järjestelyt olivat vähän kankeita. Päädyimme lopulta ratkaisemaan tilanteen perinteisellä face to face nokkimisjärjestyksen selvittelyllä, jonka erotuomarina me ihmiset toimimme. Voittajaksi selviytyi nuorempi ja voimakkaampi Pikku-Nahka, joka reteesti haali tiput alleen. Äitinä olo osoittautuikin nuorelle kanaselle yllättävän rankaksi. Äkkiä pimeässä nököttäminen ei enää tuntunutkaan niin houkuttelevalta, kun kesä oli niin valoisa ja vihreä. Vatsan alla möngertävät tiput alkoi kyllästyttää eikä Zombien läsnäolokaan niin paljon haitannut. Niinpä Pikku-Nahka jäi pidemmäksi ja pidemmäksi aikaa ulos, kunnes eräänä päivänä hän ei enää palannut tipujen luokse ollenkaan. Sen sijaan kokenut äiti Zombie, ohjasi poikasia varmalla otteella kohti nuoruutta. Nämä kaksi, kana ja kukko saivat uuden kodin syksyllä tuttavien luota. Tämäkin kana on tunnettu hyvänä lentäjänä. 

Kanoja meillä pääasiassa hoitaa Kasse. Hän on meidän asiantuntija ja kanavastaava.

Zombie ja kaksi ensimmäistä tipua Dodo-kana ja kukko-Elastinen.

Dodo ja Elastinen

Haukan viemä tipu ja Pikku-Nahka.

Ämpäriin hukkunut tipu ja Tirkku.

Sijoitetut kana ja kukko. 

Kukko-Elastinen

Pip, ensimmäisestä nelikosta piti kukon virkaa ensimmäiset kaksi vuotta.

Zombie-prinsessa, ensimmäisestä nelikosta. The Emo. 

Tamara, ensimmäisestä nelikosta. Vieno ja ujo kana.

Nahka-Anneli, ensimmäisestä nelikosta. "Kaunokainen", liikavarvas.

Ehkä hieman yksinkertaiset "kolmoset" joista nämä kaksoset Niina ja Linna elossa.

Dodo. Elastisen sisko. 

Pikku-Nahka. Angsti teiniäiti.

Isä, äiti ja tytär (kuin kaksi marjaa).

Tirkku. Melkein näkymätön lentokana.

Syntymättömät lapset.

Mukavaa viikkoa. Kiitos paljon Kepen synttärionnitteluista. Tiia-kummin kirje Kepelle on luettavissa synttäripostauksessa jälkikäteen liitettynä. 

Ihanasti sanottu

Tänään on Kepen syntymäpäivä. 14 vuotta. Meillä asuu nyt ihan oikea teini. Itse voisin samalla juhlistaa 11 vuotista uraa omaishoitajana. Onpa aika mennytkin nopeasti.  

Liitän tähän jälleen kolumnin, jonka kirjoitin Etelä-Suomen Sanomiin neljä vuotta sitten. Olen aiemminkin jakanut tämän tekstin, koska se kuvaa hyvin Kepeä ja hänen suhteestaan meihin muihin. Kepen elämään ja olemukseen ei ole näinä vuosina paljoakaan tullut muutoksia. Siitä huolimatta, ja kuten aina on ollut, silmien takana asuu tyttö, joka antaa välähdyksiä huumorintajuisesta, oikeudenmukaisesta, määrätietoisesta, järkevästä, varovaisesta ja empaattisesta persoonasta ja tämän tytön ansiosta meidän muiden perheenjäsenten jalat pysyvät maassa.

Ihanasti sanottu

Välillä lipsahdan miettimään, millaista elämämme olisi, jos tyttäremme ei olisikaan kehitysvammainen ja autistinen. Meillä asuisi murrosikää hipuileva, itseään kriittisesti peilistä vilkuileva kolmasluokkalainen. Hänellä olisi normaalit ilot, huolet ja kiukut, mutta jakaisi vielä osan salaisuuksistaan minun kanssa. Arvostelisimme toistemme pukeutumista. Hänen mielestä minä meikkaisin liian vähän ja hän mielestäni liikaa. Hän katsoisi pienempiensä perään, kun piipahtaisin asioilla. Kaikki voisivat keskittyä ravintolassa omaan ruokaansa sen sijaan, että yksi aikuinen on valjastettu syöttämään ja pitämään huolta hänestä. Me vanhemmat emme riitelisi siitä, kumpi vaihtaa taas kakkavaipan tai pukee hänet. Voisimme pyytää lapsenvahdiksi jonkun, lapsen mielenliikkeitä ymmärtävän, ilman vuosia kestävää kykyjenetsintää.

Ajatusleikki masentaa, mutta on ohimenevää. Enemmän harmittaa, etten ole oppinut tuntemaan tytärtäni. Voin vain arvailla, onko hän perinyt meiltä vanhemmilta loistavan sarkastisen huumorintajun tai kenties äkkipikaisen luonteen. Tai onko hän optimistinen ekstrovertti vai omissa oloissaan viihtyvä tarkkailija

Koska tyttäremme itseilmaisu on heikkoa, me vanhemmat ja koko joukko asiantuntijoita kommunikoimme hänen puolesta senkin edestä. Viestikapulan virkaa ajavat viestivihko, kommunikaatori, sähköposti ja puhelin, joiden välityksellä olemme tulkitsevinamme hänen tuntemuksiaan; ”Viikonloppu meni hyväntuulisena. Käytiin kylässä, jossa oli kivaa.” ”Kalakeittoa koulussa - maistui hyvältä. Pukeminen harmitti...” Koulutaksinkuljettajan kesken vaihdetut huomiot tytön vireystilasta saati jatkuva kodin ja koulun välillä tapahtuva raportointi suolen toiminnasta kuulostaisi normaaliolosuhteissa koomiselta.

Olemme tottuneet siihen, että tyttäremme on aina ”pois paikalta”, siksi tulee puhuttua hänestä ei hänelle. Aistimme, että ikkunan takana on liikettä, mutta silmien lasinen katse paljastaa vähän. Mutta musiikki saa katseen syttymään.

Tässä eräänä päivänä sattuikin seuraavaa: Mieheni soitti pianolla Jänis istui maassa -kappaletta tytär vieressä seuraten. Yksin jäätyään tyttö alkoi tulkita sisäisiä villejä sointujansa, niitä ”muka jänis istui maassa” -sävelmiä, joille aina naurahtelemme uskoen salaa, että jotain merkittävää tapahtuu. Istahdin vuorostani pianon ääreen ja tartuin tytärtäni ranteesta ohjaten sormen C:hen. Hämmästyksekseni hän alkoi soittaa Jänis istui maassa sävel säveleeltä ja rytmillisesti oikein alusta loppuun. Hetkessä hän oli siinä ja sitten taas poissa. Vähän on joskus paljon.

Elämä on pitkä puutelista
Se silloin tällöin täyttyy suudelmista
Elämä on elämää varten annettu
ja se on ihanasti sanottu.

(Leevi And The Leavings/Ihanasti sanottu)

Huomenna juhlitaan. Lisään viikonloppuna blogiin vielä siskon  (sylikummin) kirjeen 14-vuotiaalle  Kepelle kunhan saan luettua sen päivänsankarille itselleen ensin.

KIRJE KUMMITYTÖLLE

Kerttuseni, sinä täytät tänään 14 vuotta. Tämä ikä on omissa ajatuksissani ollut aina jotekin tärkeä luku, joten ajattelin juhlan kunniaksi heittäytyä vähän muistelemaan.

Kun sain tietää tulostasi, olin 22-vuotias ja parhaillaan pääsykokeissa. Olin juuri aloittamassa päivän viimeistä tehtävää, sirkus-aiheisen postimerkkisarjan piirtämistä. Puhelimia ei tietenkään sallittu kokeen aikana, mutta vilkaisin silti salaa laukussa olevaa vaaleansinistä Nokiaani. Äidiltäsi oli tullut viesti, joka meni suunnilleen näin: "Tein positiivisen raskaustestin. Keikukaan ei tiedä vielä." Arvaa vaan, oliko helppo keskittyä tehtävään sen jälkeen. Siis minusta tulee täti? Ja minulle kerrottiin EKANA! Kassissa polttelevasta puhelimestani ja harhailevista ajatuksistani huolimatta pääsin kouluun sisälle.

Myöhemmin kun olit syntynyt, sain jälleen äidiltäsi viestin paikassa, jossa en heti päässyt soittamaan takaisin. "Haluatko tulla Kertun kummiksi?" oli suunnilleen viestin sisältö. Luentoon keskittyminen oli sen jälkeen vaikeaa ja hymy ei laantunut.

Olin silloin vauvojen kanssa ihan kokematon, mutta niin äitisi vaan luotti sinut pikkusiskonsa hoiviin. Yllätyin itsekin, kuinka nopeasti arkailu väistyi ja käsittelin sinua melkein kuin olisit ollut omani.

Syömisesi oli alussa tarkkaa hommaa; sinulla ei pysynyt sisällä kuin pienen pieniä maitomääriä kerrallaan. Myöhemmin kun olit jo vähän isompi, muistan hyvin esimerkiksi jogurtin syömisen. Aloit ärhennellä, jos lusikointitahti oli mielestäsi liian hidas. Kerran tein pitsaa sen enempää ajattelematta. Kun se oli valmis, muistin että sinähän syöt vain pehmeitä, helposti nieltäviä ruokia eikä tähän hätään ole muuta. No, ei muuta kuin pitsaa muussaamaan erilaisten apuvälineiden kanssa ja hyvin maistui. Vanhemmille ei tietenkään kerrottu hieman kyseenalaisesta muussipitsasta mitään. Syömään-merkin näyttämisestä tuli tärkeä osa rutiinia, jotta et hermostinut yhtäkkisestä tilanteenmuutoksesta.

Kun sinua kiukutti syystä jota en keksinyt, vein sinut yleensä kylpyyn. Se oli melkein varma kiukun karkoittaja. Myöhemmin viihdyit suihkussa. Kun olit meillä, laitoin sinut iltaisin seisomaan lämpimän veden alle. Tunnuit nauttivan siitä tosi paljon. Ehkä se on iholla ihanan lämmön lisäksi samansukuinen tunne kuin kevyt selän hively.

Jos olit meillä yötä, heräsin tarkistamaan hengitystäsi, kuten myöhemmin pikkusiskojesi ja serkkutyttösikin kanssa. Toisinaan pahan yskän kourissa istuimme molemmat höyryhengityksessä yöllä eukalyptuksen tuoksuissa tai spira-putken kanssa. Ne kiukuttivat sinua, enkä ihmettele. Tylsiä juttuja ja vielä keskellä yötä.

Kun opit nauramaan ääneen, olisin voinut kuunnella sitä koko ajan. Yritin kaikenlaisia keinoja saadakseni sinut käkättämään. Kerran jouluna kuvattu video, jossa naurat pyöriville muovirenkaille, on ollut meillä aika kovassa kulutuksessa. Ja kun kasvoihisi puhalsi kevyesti, päästit ihanan huokauksen. Taidat pitää siitä vieläkin – ainakin välillä.

Musiikki oli sinulle jo silloin pysäyttävä juttu. Milloin joku stereoissa soiva biisi jähmetti sinut paikoilleen, milloin jokin muu. Kerran lauloin sinulle vanhan Pienen pieni veturi -laulukirjani kokonaan läpi (okei, muutamaa en osannut) ja kuuntelit vieressä tarkkaavaisesti koko sen ajan. Tämä asia ei juurikaan ole muuttunut, paitsi että en tiedä jaksaisitko nyt teininä enää kuunnella minun Pienen pieni veturi -lallatuksia koko kirjallista putkeen...

Kun synnyit, äidinvaistoni heräsivät tätiyden kautta, vaikka halu omaan lapseen syntyi paljon myöhemmin. Sinä, Kaarna ja Tuuve opetitte minulle kuitenkin niin luontevan olon lasten kanssa, että Manna-serkkusi syntyessä tilanne oli ihan luonnollinen jatkumo. Jatkoimme jopa samaa päivärytmiä, minkä jo sinun kanssa opin.

Nykyään olen hoitanut sinua harvoin, viime kerrasta on aikaa. Isommaksi kasvaessasi hoitamisesi on muuttunut ja muuttuu ja harvemmin sinua hoitavan tottumattomuus korostuu ja otteet ovat jopa liian varovaisia. Myönnän tuntevani avuttomuutta. Haluan sinun kuitenkin tietävän, että voit silti edelleen tulla meille yökylään kuten ennenkin, vaikka ymmärrän, jos vieraammat nurkat, äänet, tottumattomat otteet ja tuoksut alkavat sinua helposti ahdistaa. Olin ilahtunut, kun viime viikonloppuna viihdyit synttäreillani niin hyvin. Pysyttelit suureksi osaksi porukan lähettyvillä musaa tulvivan kaiuttimen vieressä ja tulit jopa viereeni sohvalle. Sinua ei kiukuttanut. Katselin sinua ja ajattelin, että siinä sinä nyt olet skaalautuneena noin isoksi tytöksi, kun vasta pitelin pientä menninkäisvauvapötköä sylissäni.

En ole mukana jokapäiväisessä elämässäsi ja tiedän arjestasi vain osan, mutta se ei estä minua iloitsemasta hyvistä kausistasi, olemasta huolissani huonommista ja toivomasta, että niiden aikana mielialasi kohenisi tai uni maistuisi paremmin. Olen liikuttunut, turhautunut ja kadonnut ajatuksiini sinua miettiessäni; sylikumminasi ja tätinäsi olen tuntenut vahvaa rakkautta alusta asti.

Tämä teksti on tarkoitettu äidin tai iskän sinulle ääneen luettavaksi tänään synttäripäivänäsi. Voin vain arvailla, kuinka paljon siitä kuuntelet ja onko tämä ihan noloa tunteilua 14-vuotiaalle, mutta joka tapauksessa nämä ovat meidän yhteisiä juttuja ja muistoja, joita halusin sinulle kirjeellä kertoa.

Kyllä kauppa kannattaa

Poden kirjoittajan blokkia. Ei pitäisi, sillä minulla ei ole edes ammatillisia velvollisuuksia. Mutta ankara päänsisäinen kolkutus on. Eli en voi irtisanoutua. Tämän edellämainitun oireilun vuoksi en lue kirjoja, koska ne syyllistävät minua. Luen vain päivän sanomalehden, joissa piileviä kolumneja luen kaukaa. Välttelen toisten blogeja samoista syistä. Anteeksi. Hoitomuodoksi olen ottanut purkin jos toisenkin Netflixin sarjoja. Shameless toimi erinomaisesti ajatusten harhauttajana, mutta Californication ei. Pitikin antaa Keimolle periksi. Hank antaa kyllä vertaistukea, mutta hänen korvaushoitomuotonsa eivät sovellu käyttööni. 

No mutta nyt olen tässä. En tietenkään vapaaehtoisesti. Minut on henkisesti sidottu tuoliin ja kädet vedetty nippusiteellä ranteista tietokoneeseen kiinni. Luin neuvoja blokkiin, verataisiani tuntui olevan netti pullollaan. Hyviä neuvoja löytyi esimerkiksi Outi Mikkolan tekstistä Kirjoittaminen prosessina – Kirjoittamisen psykologisia esteitä ja niiden ratkaisukeinoja (PDF). Pitää palata vielä.  

Sitten myös Neuvo: Älä pelkää vaan myönnä. 

Minä: Myönnetty jo kauan sitten. Pelko on vähän vahva sana, mutta tunne on samansuuntainen, kun joku perheenjäsen on sairastunut oksennustautiin. 

Neuvo: Anna tilaa luovuudelle, poistu koneen ääreltä, vähennä stressiä jne.

Minä: Poistuin ja olen pysynyt kaukana, olen kyllä luonut kyllä paljon, mutta vain paskaa (anteeksi), tuskin se on luovuustilaa ylikuormittanut.

 Neuvo: Sulje silmät ja mieti minkälainen blokki on sinulle (muuri, aita jne.), tuhoa se viimeiseen asti.

Minä: Edessä on omat kädet, edessä on läheiset, edessä on aivot... Sitä ei voi ylittää, sitä ei voi alittaa, sitä ei voi kiertää – täytyy mennä läpi. Shuih shuih viuh viuh töms töms. Blokki tule takaisin ja vie  Leijonaa mä metsästän pois! 

Neuvo: Kirjoita intuitiivisesti. Vastaa vaikkapa seuraaviin kysymyksiin: 1. Mitä pitäisi tapahtua, jotta voisit tuottaa tekstiä vapaammin? 2. Mikä auttaisi luomisessa juuri nyt? 3. Miltä tarvittavat taidot tai ominaisuudet tuntuisivat? 4. Miltä tuntuisi, jos olisit jo niin taitava, luova ja tuottelias kuin haluan olla?

Minä: 1. Pitäisi saada aivojensiirto tai parantua. 2. Omanarvontunne (oman arvon tunne).  3. Siltä kun nyt, mutta että joku estää (se on jonkun muun vika). 4. Ahaa, tajusin. Pitää mennä itseensä. 

Neuvo: Alenna rimaa. Aloita mistä kohdasta tekstiä tahansa, jäsentele tahtomallasi tavalla.

Minä: Alan ymmärtää. Pitänee kaivaa rima maahan. Ja ennen olen ollutkin niin kaavamaisesti etenevä, nimim. Tessa Härö-Leppälä

Olen minä tehnyt valmiiksi kuitenkin tuon kuvassa päälläni olevan villapaidan. Aloitin heti uuden neulomisen (erään asian välttelymielessä). Heppapaita on suunnitelmissa ja ideoita kuvina. Kaikki kellarin vihannekset jäätyivät pakkasilla. Harmitti niin paljon, että syytin muita. Olen keittänyt sosekeittoja, vielä kun ovat jäässä. Hiphop-opetukset ovat päässeet vauhtiin. Olen myös ottanut street-tanssin pitkästä aikaa nykärin rinnalle. Kassen kanssa suoritamme kotona 30 päivän käsilläseisonta- ja spagaattihaastetta (Sportyfeel). Olemme käyneet jälleen näyttäytymässä Helsingissä huippukirurgilla Kassen synnynnäisen kielen epämuodostuman kanssa. Uusi intohimoinen korjaussuunnitelma ja sen tarpeellisuus jäi meidän pohdittavaksi. Kaikki rauha sen suhteen. Ensin rakastettava murkkulook oikomisraudoilla ja silmälaseilla. Kepe täyttää perjantaina 14. Olisi kiva, jos joku kirjoittaisi siitä tänne. Keimo palkittiin kymmenen vuoden ansioituneesta kaluasennustyöstä Aalto-maljakolla. Tätä mä oon aina halunnu -osastoa. Otin vaasin ja vaihdoin siskon iPhoneen. Kaikki ei ehkä ihan tajunneet, miten hyvä kauppa se oli. Mulle.  

Hyvää alkanutta viikkoa.

Onnen huokauksia

Ylpeänä esittelen: 

 Noora Al-Anin ja Tiia Javanaisen tuore kirja Onnen huokauksia (2016, Otava). 

Kirja tarjoilee nopeavalmisteisia reseptejä kehon ja mielen kokonaisvaltaiseen ruokkimiseen. Kirjan alkuosassa esitellään syötävien herkkujen ohjeita ja loppuosassa keskitytään kauneuden hoitoresepteihin. Moni on varmasti pienenä haukannut salaa maku-Miramesta palasen ja pettynyt karvaasti kitalakeen mauttomana tarttuvaan rasvaan. Kirjassa on ohjeita herkullisen näköisille huulivoiteille, joita ei ole herkullisuudestaan huolimatta tarkoitettu syötäväksi, mutta teoriassa se voisi olla mahdollista luonnonmukaisten ainesosien vuoksi (maku on joka tapauksessa Miramea täyteläisempi). Ohjeiden raaka-aineisiin onkin kiinnitetty huomiota; niissä suositaan pelkistettyjä ja puhtaita (luomu) raaka-aineita ja siten itsevalmistetun tuotteen aineet ovat useisiin kaupan valmisteisiin verrattuna paremmin hallinnassa. Miinuksena raaka-aineista sanottakoon se, että suurin osa on melko eksoottisia, mutta onneksi kuitenkin valistuneimmista lähikaupoista saatavilla. Ohjeiden selkeys ja kiinnostavuus tuli mitattua kymmenen- ja seitsemänvuotiailla lapsilla, jotka innostuvat heti ja olisivat siltä istumalta halunneet lähteä ostamaan kaupasta kookosöljyä, joka on monen kauneudenhoito-ohjeen keskeinen raaka-aine. Kymmenvuotias sai myös paljon ideoita smoothie-teemaisille synttäreilleen. 

 Kirjaan kannattaa ehdottomasti tarttua, jos reseptien lisäksi visuaalinen mielihyvä on tärkeää. Lukijalle tarjoillaan reilut sata sivua sommitelmallista silmänruokaa ja väriterapiaa, mikä lisää kirjan kokonaisvaikutuksellista hyötyä. Kuvien ja ulkoasun toteuttaja on siskoni Tiia, minkä vuoksi tunnen omakohtaista ja puolueellista ylpeyttä tätä kirjaa kohtaan. Lämpimään ja tökeröön tyyliini totesin kirjan käsiin saatuani, ettei kuvia tarvitse todellakaan hävetä. Jälkikäteen uskallan sanoa, etten ollut miellyttävästä ulkoasusta yhtään yllättynyt, olenhan tuota pienten yksityiskohtien hierojaa, värien ja sommittelujen projisoijaa läheltä jo kauan seurannut. Tunnustan eniten jännittäneeni, osaako hän olla itse tyytyväinen. (Osaa onneksi.) Kunnia kuuluu tietysti myös kirjan toiselle tekijälle, Nooralle, kirjan alkuunpanijalle ja monen osa-alueen taitajalle. 

Sivusta seuranneena voin todeta, että kirjan tekoprosessi on tekijöilleen eräänlainen odotuksen ja synnytyksen yhdistelmä – paljon tunteita, toiveita, ilon hetkiä ja tuskanhikeä. Sen sijaan tekijän lähisukulaiselle, eli minulle, kirjan biologiselle tädille, prosessi on ollut ennemminkin mukavaa ja vastuuvapaata odotteluaikaa. Toki roolini ei ole täysin vähäpätöinen, olenhan kuunnellut, kannustanut ja tukenut (kiitoksista voi tämän lukea), mutta muuten valmistelut ovat vaatineet vain ennakkoluulotonta rakkautta (pääasia, että tulee ehjänä ulos) ja tilan tekemistä kirjahyllyyn tulokasta varten. 

Reseptikirjat ja kirjat yleensäkin ovat parhaimmillaan silloin, kun ne antavat silmänruokaa, mielikuvia, ideoita, vaikutteita ja ehkä toteutuksen kipinän. Tässä kirjassa toteutuu kaikki ja vähän enemmänkin.

Jos saat käsiisi Kouvolan Sanomien perjantain, 15.1.2016, numeron, löydät sieltä aukeamallisen verran tarinaa tästä kirjasta. Lyhyemmän version artikkelista löydät täältä ja tietysti kirjan kaupoista sekä verkkokaupoista.