Kikka

Meillä on ollut viikon verran uusi koira, tarhanimeltään Sara, joka tuli meille Viipurin Koirat ry:n kautta. Yhteyshenkilönä Viipurin Koiriin toimi Stella, joka oli tullut "tutuksi" jo aiemmin Kummitustalon Kuvakirja -blogin kautta. Otin Stellaan yhteyttä Maaliskuun alkupuolella ja viimein 20.4. koira saapui Suomeen. Normaalisti koiran ja omistajan yhdistämisprosessi etenee hiukan nopeammin, mutta nyt Kikan tarhalla epäiltiin olevan sieni, minkä vuoksi minimoitiin riskit pistämällä koirien tuonti tauolle tutkimusten ajaksi. Tämän pitkältä tuntuvan odotuksen aikana koirakuumeinen perheemme steppaili tulisilla hiilillä. Ehdimme selata satoja kertoja Viipurin Koirien sivuja, vaipua epätoivoon, vaihtaa koiraehdokasta, palata takaisin edelliseen, empiä, katsella asioita uusin silmin ja keksiä pitkän listan nimiä. On muuten kumma, että kun koko maailman kivoimmat ja nasevimmat nimet ovat käytettävissä ja mahdollisuudet ovat rajattomat, nimeksi tulee kuitenkin valittua joku tyhmä. Tätä kun Elinalle ääneen pohdin, hän lohdutti, että mikäs siinä: Pöpi ja Tyhmä.  

Nimeksi tuli kuitenkin Kikka. Sitä kun monta kertaa sanoo peräkkäin, Kikkakikkakikkakikka... että on kiva. Ja hauskaa on myös: Kikka kakille, kakille Kikka! Joidenkin mielestä siis. Kikkaa voi kutsua Kikeksi tai Kirsiksi. Ja sitten on kestosuosikit Kikkare ja Pökäle. 

Kikkaa (Saraa) oli kuvailtu Viipurin Koirien sivuille näin:

Kun ovaa oven perimmäiseen sisätarhaan, ei ehdi edes kunnolla astua sisälle, kun syli on täynnä tätä hurmaavaa tyttöä. Sara vie huomion heti pusuilla ja iloisella vastaanotolla. Saran mielestä jokainen ihminen on ihana! Useamman ihmisen ollessa tarhassa samaan aikaan, ei Sara tiedä miten päin olisi – tai kenen luona olisi. Sen ratkaisu tähän pulmaan on juosta vuorotellen pusuttelemaan jokainen tarhassa oleva ihminen.

Saran tarina on surullinen: ennen tarhalle tuloa se sidottiin päivisin kiinni patteriin vilkkaan luonteensa vuoksi. Saran omistaja ei ymmärtänyt vilkkaan ja iloisen pennun aktivoinnin tarvetta, joten se hylättiin loppujen lopuksi Irinan tarhalle. Muistona entisestä elämästä on Saralla myös töpöhäntä. Emme tiedä, mitä sille on tapahtunut, mutta jotenkin on Saran häntä entisen elämän aikana katkennut, tai kenties se on syntynyt töpöhäntäisenä. Hännän töpö ei onneksi tätä neitiä hidasta – jos jotakin, toimii töpö ennemminkin moottorina!

Koko tarinan voi lukea täältä.

Nyt, kun viikko yhteistä elämäämme on takana, voimakkain vieraskoreus on karissut, luottamus lisääntynyt ja päivärutiinit alkaneet muodostua. Osaan ehkä jo kertoa tästä koirasta jotain. 

Jo ensivaikutelma oli lempeä ja iloinen. Vauhtia ja sähellystä oli luovutushetkellä vaikka muille jakaa, mutta heti autoon päästyään se asettui häkkiin hiljaisena. Katsoi pää kallellaan, kun tirkistysluukusta sitä seurasimme. Kotona oikaisimme suorinta tietä pesulle, joka sekin meni mallikkaasti. Siinä pesijän ja pestävän luottamus heti punnitaan, kun joudutaan pieneen tilaan, toinen ilman päällysvaatteita ja toinen uitettuna koirana. Seuraavaksi tervehdittiin Pöpi-koira asiallisesti nöyristellen. Tylsä tiukkapipoinen bordercollie toivottikin uuden perheenjäsenen kauniilla hammasrivillä ja naksuvilla hampailla tervetulleeksi ja kertoi kangistuneilla jaloilla kävellen olevansa erittäin vähän kiinnostunut a) leikkimisestä ja b) seurustelusta. Mutta kun kaveri oli kolme päivää jankuttanut: ala nyt, jooko, alkoi paatuneenkin työkoiran silmäkulmassa vilkkua pilke. Ihmisenä kadehdin, kun venäläinen ja suomalainen heti puhuivat samaa kieltä.

Sisäsiistiksi Kikka alkoi heti, kiitos ehkä sen edellisen elämän. Ensimmäisen yön aikana emme kuulleet siitä pihaustakaan, eikä tämä ole muuttunut. Se tapasi tuloiltansa seuraavana päivänä Harri-kissan ilahtuen ihan yli ja niin he, Pöpi, Harri ja Kikka, viettivät ilman ihmisiä keskenään heti ensimmäisenä päivänä neljä tuntia. This is so called tiimisitouttaminen. Seuraavana päivänä ehdittiin jo kurkata kanat, tervehtiä perhetuttuja, lasten tuttuja ja jopa pientä lammasta. Ensimmäinen hihnalenkkikään ei ollut mahdoton, jopa tolppien kiertämisestä on jostain jäänyttä tajua. 

Luoksetulo- ja nimen tunnistamisharjoitukset aloitettiin välittömästi. Ulkoilut suoritettiin ensin monin hihnoin varustettuna aidatulla pihamaalla. Tulopäivästä neljäntenä päivänä, kun aidatulla pihalla oltiin jo kerran oltu vapaana, luottamuksen vaatimustasoa lisättiin Vehkosuoretkellä. Nopea edistyminen voi olla joskus silmänlumetta ja siksi olisi ollut typerää vain luottaa siteen muodostuneen. Siksipä hankimme Yepzon GPS-paikantimen (Motonet 69€ plus 9,90€ suojalaukku), jonka kiinnitimme pantaan.  Paikannin antaa sijaintitiedon puhelimeen parhaimmillaan muutamien metrien tarkkuudella lähes reaaliajassa. 

Ei ollut Kikalla kuitenkaan tarvetta poistua näkökentästämme. Ojanpohjakahluun ja Pöpin kanssa riehumisen välissä se paikansi jatkuvasti meidän sijantia pistäytyen lähikontaktissa ja pysymällä metsässäkin tiiviisti kimpassa. Yepzon ei kuitenkaan ole vielä turhaksi julistettu sillä itsevarmuuden lisääntyessä irtaantumista voi olla odotettavissa (Ja kun ei tarvitse koiraa enää seurata, jäljelle jää teini) 

Se, miksi tämä koira on sitten kytketty joskus patteriin, on tullut jo useasti selväksi. Mutta patteriin kytkemisen sijasta ottaisin mieluusti sen (patterin) siitä (koirasta) aika ajoin irti.  Onneksi meillä on rauhoittavana apuna nipottava koira, joka vaatii kanssakumppaneiltaan kirjastokäyttäytymistä, on meillä myös huumorintajua ja kodinhoitotilat (vrt. rundi eli eristysselli). 

Vapaus- ja sivilisaatiossa eläminen -kurssin päivittäiset istunnot käsittelevät teemoja: 

1. Tavarat ja luut – luopuminen (omiminen ja vankilatavoista poisoppiminen)

2. Ovesta ryntääminen – Aina ei o pakko olla eka (opetellaan tiedostamaan vapaus ja elämään sivilisaatiossa) 

3. Vapaa ei pakene (ovien ja porttien taakse jääminen)

4. Mitä tuli syötyä? (kyseenalaiset salakuljetustavat ja nautittujen hanskojen kivuton poistumistie) 

5. Mitä on sivistynyt juominen ja syöminen (hamstraamisesta luopuminen) 

6. Selliympäristöstä kotiympäristöön (pöydät, sängyt, tuolit –  huonekalujen käyttötarkoitukset ja -rajoitukset)

7. Kuinka innostua oikein (hyppimisestä ja puremisesta kokovartalohännänheilutukseen) 

8. Liikunta ja vapaa-aika (energian mielekäs kulutus ja säännöstely)

9. Löytäjä ei saa pitää (omat ja muiden tavarat) 

Kivaa on muuten, että sekarotuisenpiskin mukana tulee monta rotua: 

Sileäkarvainen noutaja

Belgianpaimenkoira groenendael

Newfoundland

Venäjänvinttikoira

Bordercollie

Baskervillen koira

Tämän lisäksi havaittu myös karjalankarhukoira ja saksanpaimenkoira. 

Kiitos vielä Stella toimituksesta ja oli kiva tavata.

Yksi poro kerrallaan

Korjaan aitaa.

Toissaviikonloppu tuli ja meni ja siinä rytäkässä myös viime viikonloppu. 

Olen helpottanut perjantain pakkaamisia jakamalla jokaiselle perheenjäsenelle omat vastuualueensa ikätason mukaan; lapsille ja miehelle mahdollisimman selkeät ja muuttumattomat tehtävät (roskiksen vienti, koiranruuan pakkaaminen, omat vaatteet alusvaatteista päällysvaatteisiin, kissan ja kanojen ruokinta, bioastia, unilelu, tietokone, kamera ja niin edelleen) ja enemmän logiikan tajua vaativat tehtävät itselleni (tyyliin, omat vaatteet ja puhelin). Sitten ajetaan kaupan kautta ja yritän pinnistää muistin varassa puuttuvat ruokatarvikkeet ja muut tarvittavat lasten valikoidessa hartaasti lauantaikarkkeja. Keimo suorittaa kaupassa ollessani eri kaupasta juomaostokset, työkaluihin liittyvät täydennykset, dieseli- ja öljyjutskat. 

Matkalla havainnoidaan, että puusavottaa pukkaa, pelloilla kulotetaan, jonkun hevonen on jolkotellut tiellä, naapurit on kotona, vesi laskenut, silta ehjä, tie mutainen ja talo pystyssä. 

Sitten alkaa purku eli minä kannan kolme kassia sisälle. Alan sytytellä alakerran uuneja ja purkaa kasseja sillä välin kun muut kantavat yhteensä yhden kassin tai ei yhtään ja jäävät fiilistelemään pihalle hiljaisuutta, tuoksuja, hirviä, taivaanvuohia ja mitälie poroja. Itsekin voisin mennä, mutta se (aika) menee vain siellä sisällä.  Vilkuilen ulos kateellisena ja korkeintaan tunnen, miten ne porot menevät yksi kerrallaan nenääni.

Kai se Keimokin jotain uuneja sytytelee, vettä hakee ja saunaa lämmittelee, muttei oikeasti mitään.

Nyt voisi päätellä, että tämä muija on tainnut kyllästyä koko hommaan, mutta sarkasmivapaasti sanottuna, nautin joka hetkestä.

Kaivan kaapelia maahan.

Korjasin sunnuntaina hirven rikkomaa riukuaitaa ja vaihdoin katkenneiden tolppien tilalle uusia. Todistettavasti kuva myös siitä, että kaivoin sähkökaapelin vihdoin maahan poissa silmistä, poissa mielestä -syvyyteen. Asettelin myös seinän vierustalle penkereeksi kasatuista kivistä rappuset tulevan kesän lempikahvittelupaikalle (tarkkasilmäinen havaitsee portaikon alakuvasta). 

Rappuset reunassa.

Tilda-mummonkin lempikahvipaikka?

Perunamaan siirto ja marja–hedelmätarhan projekti käynnistyi niin, että Keimo kaivoi kahdeksan viinimarjapensasta tulevalta perunamaalta ja istutti ne entiselle perunamaalle, josta on tuleva hedelmätarha. Jos siis savimaalla mikään koskaan menestyy. Tuleva perunamaa on heinämaata, joten sen kääntäminen olisi seuraavaksi vuorossa. Nyt meni lapio katkimäsäksi.

Lempikahvipaikka, josta voi tarkkailla jatkossa perunan kukkimista.

Marjapensaiden uusi savikoti (taustalla korjattua riukuaitaa!).

Ghetto. Slummi. Hökkeli.

Meidän ulkokanatarha sortui taas katolta tulleen lumen alla ja jälleen se aiottiin korjata kerralla hyvin, kunnolla ja kestäväksi. Ja miten kävi? (No kun metsästä saa paljon halvemmalla. Ei ehkä hyvää, kunnollista ja kestävää, mutta kertakesäkäyttöistä.) 

Keimo korjasi kanalan, teki puitakin taas, lanasi tietä uudella perälevyllä, mutta sen lisäksi ajeli myös motocrossia pellolla. Muka ei jännitä ensi lauantain kisoja. 

Nuffield ja sen kaveri. (Minä olen menossa korjaamaan aitaa!)

Silloin kun toissaviikonloppuna oli lämmin sunnuntai, lapset kävivät keräämässä sammalta. Väärää sammalta, sanoin minä ja sitten korjasin (liian myöhään), että anteeksi huono ohjeistus, mutta siinä vaiheessa teini meni sisälle lukemaan Aku Ankkoja kiukkuisena. Toisen hakureissun suoritti Keimo nuorimmaisen kanssa ja toi samalla vähän tuohtakin tullessaan. Sammaleilla on tarkoitus tilkitä kasvihuoneen hirren rakosia. Vähän myöhemmin pehmitin teinin tekemään kanssani tikkupullataikinaa. Paistelimme sitten siinä verkkaisesti pullat sämpylöiksi ja söimme edellisen päivän kastikkeen kera. Pannussa kahvivedet valmiina. Semmoinen hyvä hetki. 

Kyllä nyt vähän jännittää. Jos kaikki menee putkeen, Pöpillä loppuu keskiviikkona singlekoiran ajat. Palaan asiaan!

Alussa oli Vehkosuo V

Kevät toi tullessaan uutta videomateriaalia:
Alussa oli Vehkosuo V, olkaa hyvät.

Pääsiäispäiväkirja

25.3. perjantai

Ensimmäistä kertaa tänä vuonna Vehkosuolle. Kävin tallihommissa aamulla aikaisin. Kotiin tullessani pakkaukset olivat jo niin pitkällä että puuttui enää pieni lähtöriita. Tällä kertaa siitä, että mielestäni ei ollut mitään järkeä mennä kahdella autolla. Keskustelun kehityskaari oli tätä luokkaa:

– Miks?

– No ei me lähdetä sinne yhdellä autolla, sitte ollaan jumissa siellä tolla painavalla autolla.

– Ai siellä e-rä-maas-sa, älä nyt viitti, sano nyt joku oikea syy.

– No siks.

– No miks etkä vastaa siks. Sano joku oikea syy. 

– Kun nyt vaan mennään.

– Ei todellakaan mennä!

– Mennään kahdella piste.

– Ei käy.

Mentiin kahdella. Syy: tulkinnallinen. 

Mutta luottoauraaja oli hoitanut hyvin homman, vaikka varoitusaika oli lyhyt. Talo oli kolea, sen nyt arvasikin. Ensimmäiset tunnit ovat jotenkin nihkeitä, että tuleeko tästä mitään. Varsinkin Kepen lämpimänä pitäminen on kinkkistä. Hihojen kuolaaminen on nyt pallon pyörittelyä tärkeämpi juttu, minkä vuoksi kädet meinaavat kylmettyä herkemmin. Ei auta, kun lisätä untuvatakkia ja villapaitaa päälle ja usuttaa kaminan viereen lämpöä odottelemaan. 

Keittiön hella ja ruokahuoneen kamina vetivät yllätykseksi hyvin. Aloituslämpötila oli keittiössä +6°C. Jääkaappitavaroilla ei ollut kiirettä. Olimme aikaisin liikkellä, joten ennen nukkumaan menoa oli useita tärkeitä lämmitystunteja käytettävissä. Ruokakomeron hiirivahingot olivat vähäiset, alan ilmeisesti oppia. Ainoastaan yksi Italianpata-ainespussi oli nakerrettu, papanoita tietenkin ympäriinsä ja jääkaapin pohjalla pissaläikkiä. 

Koodailtiin pihaa ja metsää päällisin puolin. Yksi puu oli kaatunut liiterin takaa. Kuusen tyvilahoa tai alkavaa sellaista on löydetty joistakin kaatuneista puista, kuten tästäkin. Navetan katolta tippuneet lumet ovat rikkoneet kanatarhan taas totaalisesti. Ihan kauheaa tappiota siitä ei tullut, sellainen risukasa muutenkin. Hirven jälkiä ja papanoita oli ihan lähellä taloakin. Lähistön hakkuut ovat saattaneet muutta niiden liikkumis- ja oleskelualueita. Joku hirvi oli eksynyt laitumen sisälle, tullessaan ja mennessään rikkonut useita tolppia sekä riukuaidan pätkän. Kevväämmällä korjataan sitten. 

Huomasin, että jätin punaviinipullon kotiin. Sitä alkaa tehdä enemmän mieli kun tekisi oikeasti. Kysyin naapurin varastoja, mutta tarjolla oli vain kirkasta. Ehkä liikaa tähän hätään.

Lapset mankuivat saunaan mukaan. Ei hennottu kieltää, vaikka saunominen muuttuu siten hulluiksi päiviksi. Viimeisiä löylyjä ottaessani tajusin, että nyt voi vähän huokaista. 

Sisällä leivinuunissa oli jo pitsalle sopivaa kuumuutta. Hengitykset vielä huuruten, söimme hyvällä ruokahalulla. Kaikkia nukutti, vaikka auringon laskusta ei ollut vielä kuin hetki. Sänkyyn ja pimeyteen oli helppo vajota.

26.3. lauantai

Keimo pätki kaatuneen puun ja kaatoi muutaman polttopuita varten. Polttopuuvarastot ovat huvenneet vähiin. Tällaisia teholämmitysviikonloppuja ei voi olla enää montaa. Lähdevesikaivo oli yllättäen jäässä, kun eilen haimme vettä. Näin ei ole ollut kertaakaan. Naapurin pellon keskellä on onneksi lähteen lähde. Sieltä saa vettä "hätätapauksissa", eikä matka ole pidempi kuin omalle kaivolle.Vähän hankalakulkuisempi vain.

Tänään piti olla risunpolttopäivä, mutta on vielä liian kosteaa ja osa peratun ojan oksista on vielä lumen peitossa. Niin ei sitten. Kävin tallilla ja tulin sieltä ruokaa tekemään (kainalossa Olgalta saatu punkku). Ruuan päälle juotiin kahvit. Kahvihetkien merkitys korostuu, kun on paljon ulkona. Vaikka murukahvia sitten vain. Aamuisin kyllä juomme pressosta paremmat kahvit.

Toinen talon vieressä olevista sadevesisaaveista on ilmeisesti halki. Pohja jään pullistama. Tyhjensin ne kertaalleen myöhään syksyllä, mutta jätin tyhmyyksissäni täyttymään, kun satoi vaan ja satoi.  Saunan hanasaavissa oli kuitenkin jo paljon sulaa vettä pesuvedeksi. Ja kaivokin on taas täyttynyt.

Lapset touhusivat keppareiden kanssa aamusta iltaan. Kisoja, ilta- ja aamutallia, traileriin lastausta ja laitumelle vientiä. Tein pienen kisavideon instaan. 

Kävimme illemmalla vielä Artjärven kaupassa, kiukkukaupassa siis. Sen nimen se sai, kun siellä kerran tuli lapselle tolkuton kiukku. 

Keittiön lämpötila saatiin iltaan mennessä jo +16°C:een. 

Saunoimme kahdestaan ja joimme pohjasta pullistuneet tölkkioluet.

Hiljainen eläinkansa

27.3. sunnuntai

Meidän perheen perinteen mukaan kukko munii koriin tai hattuun jonnekkin piiloon pääsiäispäivänä sunnuntaina. Lapset tietenkin heräävät aikaisin pesää etsimään, mutta melkein aina tässä kohtaa tilanne kriisiytyy, koska a) ei ensin malteta etsiä b) etsinnöistä huolimatta ei pesää löydy. Näiden vaiheiden välillä unemme on jo useasti keskeytetty. Tällä kertaa kriisin aiheutti kuitenkin c) hiiri, joka oli syönyt lähes kaksi kinderiä, kokonaisen suklaamunapussin ja paljon pieniä hedelmämunia. Minä sovittelin tilannetta unenpöpperössä ensin rauhallisesti ja sitten jo vähän voimakkaammilla sanoilla, mutta ken Keimon unta häiritsee... "SE ON SITTEN VIIMEINEN KERTA KUN MIKÄÄN KUKKO MITÄÄN MINNEKKÄÄN MUNII!" 

Olihan se vähän surkeaa, mutta yllättävän toipuvia ovat nuo lapsukaiset. 

Tänään näkyi aurinko ja lumi suli kohisten. Kyllä se vaan aina piristää ja sitten ihmetyttää, miten hulluja me olemme, kun jaksamme näitä synkkiä ja kylmiä talvia.

Keimo vaihtoi keskeneräiseksi jääneen kasvihuoneen ikkunoihin ehjiä ruutuja ja teki puuttuvaan rakoon pikkuikkunan. Päätykolmioista puuttuu vielä lasit. Menin häiriköimään häntä punaviinilasillinen kourassa. Ehkä vähän fiilistelin.

Illalla teimme päivällisretken Pukarolle Köyhän miehen Veturiin (no niin). Ja saunoimme kahdestaan.

 

28.3. maanantai

Lähdön päivä. On hieno ilma jo aamusta. Käyn Pöpin kanssa pellolla kävelemässä, kun vielä hanki kantaa. Ehdin vielä aamupalan jälkeen kävellä Tupen kanssa lähteelle hakemaan lisää juomavettä ennenkuin aurinko lämmittää hangen upottavan pehmeäksi.

Pöpillä ei oikein ole tekemistä, kun kanat ovat vielä kotikodissa. Se käy naapurin pellolle ajetussa lantakasassa piehtaroimassa ja oksentaa syömänsä aarteet myöhemmin pihalle. Evan poissaolo näkyy siinä. Se on arempi ja vaisumpi. Masentuneen oloinen. Odotamme uutta koiraa Viipurin koirista, mutta tarhalla olevan lievän sairastelun vuoksi odotusaika on nyt pidentynyt. Kunpa Pöpi vain ottaisi ainoana koirana olemisesta ilon irti. Mutta ei se oikein osaa, kun on aina omistanut koirakaverin. Ja mitä enemmän me yritämme sitä huomioida, sen epäilevämmäksi se muuttuu.

Viikonlopusta jäi mukava tunne. Että on kiva tulla uudestaan. Sitä alkaa epäillä kaiken järkevyyttä, mutta jälleennäkeminen vahvisti positiivisia ajatuksia. Tekemättömien töiden taakka keveni ajatuksissa ja lopulta olikin jo intoa tehdä suunnitelmia tulevalle kesälle. 

 

E niin kuin uutta elämää

Nyt on aika kirjoittaa vaihteeksi jotain elämästä.  

Tarkoitus oli tehdä hieno viljelykaavio, mutta sen ehdin vielä myöhemmin. 

Sen sijaan mainitsen tässä yhteydessä ne kasvit, jotka jo kylvin. Tänä keväänä kylvölaatikkona toimii käytetyt karkkilaatikot, joita sai ilmaisiksi kaupasta ottaa. Muovi ei ole lempimateriaalini, mutta kierrätettynä paremmin perusteltua ja onhan se melko käytännöllinenkin. Yhteen laatikkoon mahtuu neljä maitotölkkiä tai viisi jugurttipurkkia. Kansi saa olla alkutaimivaiheen kevyesti päällä. Valoisin paikka on keittiön ikkunan edessä, mutta lämpötila on melko viileä vielä, joten laatikot ajavat minikasvihuoneen viran oivasti.

Maaliskuun 11. päivä kylvettiin:

* neljä eri tomaattilajiketta

* kasvihuonekurkku

* amppelimansikka (lasten projekti)

* ruusukaali (taas, vaikka lupasin itselleni, että pidän taukoa)

* chilipaprika

* kesäpäivänhattu 

* basilika

Toinen asia:

Ylläolevassa kuvassa oleva kirja Minun yrttini, Historia, viljely ruokaohjeet – Annemarta Borgen (Otava, 2016. Norjankielinen alkuteos Urtehagen på Knatten, 1977). Yrteistä on jos minkälaista kirjaa, mutta suurin osa on tietokirjamaisesti koottuja, joskin hyvin kattavia teoksia ja hyödyllisiä siinä mielessä. Tässä kirjassa sen sijaan on sympaattisesti sekaisin tarinoita Annemartan itseopitusta viljelystä, yrttien jatkokäsittelystä, niihin liittyvistä muistoista, käytännön ohjeista, historiasta, kansanperinteestä ja jokaista yrttiä hyödyntävistä, hyviksi koetuista resepteistä. Sellainen kirja, jota tekee mieli alleviivata ja lisätä merkintöjä sivuun. Kiitos siskolle tästä kevätlahjasta.

Vastaavanlaisia innostusta herättäviä kirjoja ovat minulle olleet:

 Scott ja Helen Nearing: Hyvä tapa elää, WSOY, 1974

Asunta-Johnston, Maija: Punapukuisen naisen talo, WSOY, 2000

  

Jos tiedät vastaavista kirjoista, jossa kirjailijan omakohtaisten kokemusten pohjalta on kuvailtu maalla asumista, eläinten hoitoa, talon remontointia, puutarhan hoitoa, alkeellisia oloja, naapurustoa ja paikallista kulttuuria ja käytännön keksintöjä, olisin iloinen vinkeistä. Tiedän, että Asunta-Johnston on kirjoittanut kolme muutakin lukemisen arvoista kirjaa, jotka toivon saavani käsiini.   

Pöpille on kovasti mietitty jo uutta kaveria. Toivottavasti asiat edistyvät sillä saralla piakkoin.

Vielä kerran, Eva!

Eva 3.11.2000 – 7.3.2016 

Kiitos kaikille lohduttavista sanoista. Eva ehti meidän ja monen elämässä olla pitkään mukana ja nähdä niin paljon. Ansaitsi varmasti ne kaikki lautasilta, uuninpelleiltä, grilleistä, karkkipusseista, voirasioista, keksilaatikoista, ruokakasseista, eväslaatikoista, roskiksista, ruokapöydiltä ja ruokakaupoista (niin, sieltäkin!) varastetut ruuat. Oveluutesi ja sinnikkyytesi opetti meidät olemaan varuillamme ja suojaamaan lautasemme varmasti koko lopun elämän. 

Muistoksi tekstejä ja kuvia Vehkosuon blogista vuodelta 2012 alkaen. 

21.9.2012

11.10.2012

Pihapöydällä kummittelee kurpitsa. Kuvassa oleva hattu on nyt ahneen Eva-lagoton mahassa. Sillä on jostain syystä kurpitsan(kin)himo. Röyh! 

19.11. 2012

21.12.2012

Eva, kaksitoista vuotta, lagotto romagnolo.

Eva tuli lentäen Italiasta. Täynnä hyväntahtoisuutta ja ystävällisyyttä. Paheena ikuinen ahneus. Missä ruoka, siellä Eva. Eräitäkin muistoja hotkitusta pizzapellilisestä tai grillistä napatusta kokonaisesta maissintähkästä. 

Sain kerran puhelun: "Onko teiltä kadonnut koira, tällainen ruskea kiharakarvainen?" "On meillä sellainen." "Niin, täällä kaupan vihannesosastolla..."

Eva on jäänne ajasta ennen lapsia. Eläisipä Eva ikuisesti.

16.4.2013

Olen katsellut jo jonkin aikaa perässäni kulkevaa moppikasaa, enkä ole aina ollut varma milloin se kävelee etuperin ja milloin takaperin. Tänään tartuin saksiin ja etsin Evan raajat, hännän ja pään. Ilmeisesti irtonaisen olon omaten se ulos päästyään aitoi välittömästi naapurin pihalle ja sieltä pyörätielle Pöpi perässään. 

Siellä ne vieri vieressä asettuivat selkä köyryssä kakkaamaan. 

Evalla on välillä sen verran pilkettä silmäkulmassa, että piha-aidan ulkopuolella se saattaa ryhtyä hippaleikkiin, joten sen vääntäessä torttua pientareelle, katsoin tilaisuuteni tulleen. Nappasin pannasta kiinni ja jäin odottamaan toimituksen loppumista, jotta saattaisin kantaa sen takaisin pihalle. Ei ole vanhuksen supistajalihakset aina timmeimmillään, siksi hommassa vierähti tovi jos toinen. 

Ensin minä olin kumartuneena siinä lähellä ja sitten lopulta kyykyssä ihan vieretysten. 

Autoja, pyöräilijöitä ja kävelijöita kulki ohi, eikä Evan takapuolesta roikkuva tavara liikkunut (tuokaa sakset!). Minä kyykin pannasta pidellen vieressä, komensin Pöpiä pysymään paikalla ja toivoin voivani teleportoida itseni muualle. Kasse huolestui ja huusi ovelta, että tuu jo äiti. Huusin takaisin joo joo kohta (jos en kuole häpeään). 

Tämäkään kakka ei jäänyt pientaretta rumistamaan, vaan raahasin sen vastuuntuntoisesti pihallemme, 

joskin se seurasi oma-aloitteisesti Evaa, joka puolestaan seurasi vastentahtoisesti minua.

4.6.2013

22.4.2014

Aurinko ja teepaitakeli, varjossa vielä vilu. Lintuorkesteri on hukannut kapelimestarin, kuivuneesta heinikosta kurkistelevat lumikellot ja piipusta pöllähtää savun tuoksu. Maa-artisokkasaaliista päivällinen, posliiniastian kalkatus ulkoilmassa ja kahvileipää pikakahvilla. Vieraiden auto kyntää tien ja on perillä rapainen. 

 Kasvimaan koko tuplaantuu, kun vaan kaivaa ja kääntää. Moottorisahausta ja klapiniskua taustalla. Ihmetellään aikaista kevättä. Villasukissa hiki, täytyy olla kuuma, jos pipokin on liikaa. Saunassa lämpöä illalla, kynttilät syttyvät aina vain myöhemmin, kohta saa nukahtaa valoon. Alan muistaa, kuinka kuuma tulee aamuista, kun aurinko paistaa ikkunasta keittiöön ja liesi hohkaa lämpöä. Voi on hetkessä sula. 

Lapset virkkuina pesäjahdissa. Eva-koira ahmii viimeiset aarteet, pettymys painuu muistiin varmimmin. Lapsilla kestolika, suklaata suupielissä. Kepe pompottaa palloa auringonlämmössä.

Maanantaiaamuna kilpailun tuntua ja vatsassa puruja. Matkalla tallille mies näkee lintuja, saa minut ajattelemaan muuta. Tallilla minua varten kahvia termarissa. Lopulta hevonen puunattuna trailerissa ja hetki huokaisten lastauslaiturilla istuen voittajana. Ilman ystäviä tämä ei olisi tätä. 

10.3.2015

Kausi avattu, viikonloppu Vehkosuolla koettu. Luottoauraaja kävi raapaisemassa tien etukäteen lumesta auki. Emme silti perjantaina tienneet, kuinka tietä pitkin pääsemme perille, mutta ei matka niin pitkä päätieltä ole, ettei sitä jalkaisin olisi hätätapauksessa talsinut. Alku näytti tien osalta niin hyvältä, että toiveikkaana kaasutimme eteenpäin. Leudon kelin vuoksi tien pohja oli kuitenkin muuttunut sohjoksi ja upottavaksi, jotta jumiinhan sitä jäätiin. Ulostauduimme autosta tilannetta miettimään ja vapautimme samalla koirat (pihaan oli enää muutama sata metriä), jotteivat ne päätä meidän tilannetta tuumaillessa nautiskella autossa viikonloppueväitämme. Yllättäen toinen niistä, Eva (14 vuotta), lähtikin korvat lerpattaen painamaan tietä pitkin väärään suuntaan, pois päin Vehkosuolta. Ei päätään kääntänyt eikä vauhtiaan hiljentänyt, kun sen perään ihmeissäni huusin. Olin kuulevinani sen huutavan mennessään "EI IKINÄ ENÄÄ TÄNNE!" Mietin sen lepattavia korvia ja hengenhätäistä juoksua seuratessani, että mistä moinen trauma. Viimeisen näköhavainnon kaikottua jäimme mykistyneenä tuijottamaan horisonttiin. Kului kymmenen hidasta ja hiljaista sekuntia, joiden aikana näimme kukin omanlaisemme vision eläkeläiskoiran epäonnistuneesta kotiinpaluusta. Sitten tapahtui seuraavaa: Ensin näkyi pomppiva piste, sitten suureneva karvapallo joka sai lepattavat korvat. Sieltä se palasi laukaten yhtä vimmattua vauhtia, tuli perseen alla, pitkin tietä, koko pitkän matkan, meidän luokse, meistä ohi, pihalle. Matkallaan huutaen: jeeeeEEEEeeeeee!!! Heh, naurahdimme huojentuneina; Evalla olikin vaan hanskahepuli! (Evalla on tapana oikein kunnolla ilahtua kerran tai kaksi vuodessa ja varastaa joltain esim. hanska, riepotella sitä sekopäisenä niin kauan, kunnes joku muu pilaa ilon innostumalla myös.)

14.6.2015

7.12.2015

...Eva-koira on jälleen hyvissä ja iloisissa voimissa nisäkasvainleikkaushaavoista selvinneenä (ei myöskään eksynyt kuurouttaan ja sokeuttaan).