Traaginen ja päivänsankari

Päivänsankari.

Valehtelisin jos väittäisin, että pidän juhlien järjestämisestä. Emännöintiäni häiritsee ajatus siitä, että vieraat tulevat meille meitä varten ja olen vastuussa heidän viihtymisestään. Ajatus lamaannuttaa niin, että alan käydä kierroksilla. Ennen juhlia operoin määrätietoisesti, joskin jatkuvalla ylilyöntipulssilla, mutta kun vieraat saapuvat, lanka alkaa katkeilla. Täytän kupin kahvilla ja hukkaan sen heti, otan uuden ja hukkaan senkin ja niin edelleen enkä silti tunne juoneeni yhtään kokonaista kuppia kahvia vaikka aivojen kofeiinipadot ovat auenneet ja sydän lyö kahtasataatuhatta. Päässä kohisee, lihakset nykivät, ajatus katkeaa, ote herpaantuu ja alan yli tai aliseurustella. Napsin hermostuneena tarjoilupöydästä syötävää laskuissa seoten ja luulen illalla voivani pahoin silkkaa syömättömyyttä. 

Miksi vieraat lähtevät, vastahan he tulivat? Ihmettelen ääneen ja epäröivänä he selittelevät, että ollaan me neljä tuntia jo oltu. Ai… no miksette jää yösi? Ettekö viihtyneet? Valehtelette.

Aika kuluu juhlassa nopeasti. Neljä tuntia päivystyksen jonossa ei ole juhlaa. 

Jos voisin, ottaisin lapsilleni ja itselleni ajan, joka matelee. 

Kuusi vuotta on silmänräpäys.

Hiusväri, sauna, leivinuuni, sämpylät, kakku = eräänlainen sankari 

Chicksit.

Silti.

Juhlien valmistelu paniikkeineen, hermoiluineen, onnistumisineen kaikkineen... Ja paras hetki on silloin, kun kuusi vaille kolme ryntää vaihtamaan jauhoisia ja kermavaahdosta tuhriintuneita vaatteita juhlavaatteisiin.   

Kakkupohjan vispaus käsin ja paisto leivinuunissa oli minun kaltaiselle taivaanrannan maalarille teko, joka sinetöi kakuntekijän traagisen sankarin maineeni. 

Kakusta sanottua:

– Ons tää ruisleipää?

– Jännä, tällainen rapsakka pohja…

– Hyvää toi toi toi…täyte.

– Saisinko uuden lusikan, kun tää edellinen katkes.

Maltti on valttia

 

Hevonen on vieläkin pihassa, jotta viimevuoden viisi päivää on nyt ylitetty. Laitumesta taitaa olla puolet tallottu ja vain murto-osa syöty, mutta välit lampaiden kanssa on lämmenneet ja karsina navetassa otettu kodiksi. Ihmisten puuhien seurailu ja tutummaksi käynyt ympäristö luo turvallisuuden tunnetta niin, että pää pysyy jo pidempiä aikoja maassa heinää rouskutellen. Sateet ja kylmä ilma näyttäisi olevan takanapäin ja paarman täytteinen ilma tässä. Maailmassa on muuten rapeat 2500 paarmalajia joista vain 37 meillä Suomessa, joten paarmaköyhä maahan tässä ollaan. Sillä välin, kun naispaarmat imevät nisäkkäistä verta, miehet hyppäävät kukasta kukkaan ja ryyppäävät mettä. 

Wikipediasta napatuista otteista saa hevos- eli nautapaarmasta todella veijarimaisen kuvan: 

Suuret silmät kattavat 360 astetta, joten sitä on todella hankala hävittää ja löytää uhrinsa usean aistinsa avulla ja viiltää uhriaan tikarimaisilla suuosillaan ja valuttaa viiltokohtaan sylkeä, joka estää verta hyytymästä paarman aterioidessa ja vielä purema on yleensä varsin kivulias. 

Semmonen pikku paarmuli.

Kuvissa näkyy muuten puomi, jota Keimolle laitumella nököttävästä puhelinpylväästä ideoin. Sen hän toteutti kuullessaan minun kiukkuavan turhautuneena valjastuspuuhissa kiukkuiselle hevoselle ja muistettuaan jälleen, että niin, vaimon ideoinneista on tekemisen vapaaehtoisuus ja tekijän oikeudet toteutusaikatauluun kaukana. 

Tajusin onneksi jälkikäteen kehua puomia erittäin paljon asiallisemmaksi kuin minun käytös oli sekä kuunnella vaiti ja näyränä miten hevosta ja varsinkaan suivaantuvaa ja ymmärtämätöntä yksilöä pitää ja ei pidä kohdella.

Löysin ratsastusreissulla metsätiereitin, jota jokainen hevosihminen osaa arvostaa. Hyvä pohja, mäkiä ja pitkiä suoria, näköaloja eikä rakennuksia tai autoja missään ja kaikki tämä melkein suoraan kotiovelta. 

Tänään oli kuoriutunut kaksi tipua kolmesta haudotusta. Nämä menevät syksyllä jatkosijoituspaikkaan ellei joku vanhemmista päätä päättää päiviään kesän aikana. 

Lopuksi katse kasvimaalle, jonne ei ole sateella paljon tehnyt mieli kahlata. 

Kurkut menivät ja tomaatit kituuttavat vasta pieniä kukkia ja samaa kituutustaan tekevät käynnöspavut. Lantusta ei näkynyt jälkeäkään. Sattui niin, että kun olin useita viikkoja säilönyt kaikki esille ilmestyvät taimet (eli rikkaruohot), enkä useista etsinnöistä huolimatta löytänyt tietokoneen syvyyksistä yhtään järkevää kuvaa lantun taimesta, päädyin eliminoimaan kaiken vihertävän koko saralta. Ei siis tänäkään vuonna lanttua. Tilalle kylvin pensaspapua. Purjo on tuottanut minulle toistamiseen pettymyksen. Se on liian hento. Vaatisi enemmän huomiota, jota minulta ei sille liikene enempää. Joku raja. Ensi vuonna en laita sitä ollenkaan. 

Parasta tulosta näyttää tulevan jälleen punajuuresta, joista osa on jo nostokunnossa sekä porkkanasta ja runsaasti kukkivasta sokeriherneestä. Kivasti ovat nousseet myös mustajuuri ja juuripersilja. Palsternakkaa tulee jonkin verran, siitä olen iloinen. Ja erittäin yllättävää, että esikasvattamani ruusukaali voi vielä hyvin. Pitäisiköhän sitä tukea, kun lehdet meinaavat napsahdella poikki?

Autuaita ovat puupäät, sillä he eivät huku *

Viikko sitten toimme lampaita, emä kahden karitsan kanssa sekä viime vuoden karitsa. Ne kotiutuivat välittömästi.

Siitä lähtien olen tunnustellut omia tunnelmia otolliseen hetkeen ratsastaa Iivari Vehkosuolle. On tehnyt mieli vielä tapailla talliporukkaa ja nauttia harrastuksen sosiaalisista puolista, antaa Iivarin laiduntaa kavereiden kanssa, nypläillä kouluratsastuksen parissa kentällä ja kiehauttaa pikakahvit tallin lämmössä sadepäivinä. 

Eilen, sunnuntaina tuli yht äkkiä tunne, että tänään tai ei koskaan. Tihkusateinen ilta lupasi kyllä koleaa meininkiä kypärän lipasta tippuvine vesipisaroineen ja vähitellen läpi kastuvine ratsastushousuineen, mutta myös ötökkä- ja maantieosuuden moottoripyörävapaata ratsastusta. Lisäksi tuli tunne, että alkoi olla talliporukallakin mitta täynnä minun tyhjänpäiväisiä juttujani. 

 Lähdin liikkeelle vasta kahdeksalta ja 14 kilometrin matkaan sain kulumaan puolitoista tuntia. Ei osaa yksin oikein fiilistellä itse matkaa, kun vähän hermostuttaa ja on malttamaton, mutta puolesta välistä osasin jo vähän rentoutua ja höpistä kaikenlaista ääneen. Iivari kääteli päätä minun suuntaan vihjaillen etäisyyden kotitallilta jatkuvasti kasvavan. Ehdotteli sekä vasemmalle että oikealle kääntyvien tienhaarojen kohdalla, että tästä kotiin. Minä sille, että et taida olla ihan lajiisi parhaita suuntavaistoilijoita. Se oli selvästi edellisvuotta vähemmän tosissaan ja enemmän pilkettä silmäkulmassa.

Helfie (= hevonen ja minä selfie)

Pöpin hommat lisääntyy

Ystäviä?

Saanko käydä matalaan majaanne?

Iivari alkoi heti ahmia pellolta timoteita puna-apilalla höystettynä. Se kertoi ilmeellään, että kyllä minä jutun juonen tiedän. Käveli kerran tuttuun haikailunurkkaan ja hirnahti tavan vuoksi. Lampaat tuijottelivat silmät suurena hämmästyksestä. Iivari oli selvästi ilahtunut seurasta, mutta pettynyt seuralaisten arkuudesta. 

Oma levottomuus on toisella kerralla esikoisreissua vähäisempää.
En ole tuijottamassa kehdon vieressä ihan jokaista sisään ja uloshengitystä. 

Pellot on niitetty vuokraajan toimesta. Aion mennä nyt nostelemaan märkiä heiniä seipäälle, jos osa vaikka pelastuisi hukkumakuolemalta.

*Otsikolla ja tekstillä ei ole mitään tekemistä toistensa kanssa

Kokko ja pahat henget

Juhannus Kuomiokoskella – Tarina orjuudesta

Lapset ja miehet kertovat

Tessa L. (toim.)

Mä kohta karkaan täältä. Sillee, ettei ne huomais. Ei jaksais tehdä niit tehtävii ja palveluksii eikä muutakaan. Mä haluaisin nukkua ja leikkiä. 

-Tuppe 5v.

Tää tiskaaminen on niin rankkaa, kun äidit vaan syö ja syö. Sitten ne vaan pilettää. Kohta mä tungen tän tiskiharjan jonkun hanuriin.

Mansku 4v.

Ihailen naisia. Tiskaamalla näytän, että mä välitän. Kyllä mut vielä huomataan. Sinä päivänä saan katsoa telkkaria jonkun olan yli.

Mat 62v.

No mä pesen tässä perunoita, katselen taivasta ja unelmoin. Joskus mustakin tulee nainen. Sitten kun musta tulee nainen, joku kakskytviisvuotias, niin sitten mä alistan ainakin kaikki ja pääsen pesulle.  

Kasse 9v.

Siis että miehet palvelevat naisia? Ihan väärin.  Jos mä pääsen orjuudesta, niin mä haluaisin omistaa oman grillin jossa paistan kerralla ainakin kilon sisäfilettä.  

Willie 36v.

Kauankohan ruuassa vielä kestää. Alkaa lonkka puutua ja päätä särkeä, kun joutuu miettimään.

Mrs. Tiana 35v.

Ota anna oikealta, tarjoa vasemmalta! 

Mrs. Tellu 38v.

Mitä ihmettä ne valittaa. On lämpöä ja villasukat annettu ja kaikkee.

Mrs. Camomilla 63v.

Saatiin oma juhannuspöytä. Sanovat meitä apinoiks. Syödään mielikuvitusruokaa. 

Tuppe, Kasse ja Mansku

Mä vaan nopeesti kokeilin, miltä tuntuu istua salin puolella. 

Mat

Tää on sellaista hiljaista protestointia. Rauha vaan.

Keimo 39v

Me vielä noustaan. Niinku Feeniks.

Keimo

Tyttäreni, katso kuinka tuli valaisee.

Mrs. Camomilla

Mutta äiti, tuli on liian kuumaa. Se polttaa kasvojani.

Mrs. Tellu

Akat tulessa. Vapaus!

Mat ja muut ex-orjat

C-kortilla kirjastovirkailijakouluun

Muistan, kun lapsena odotimme kesälomalla kodin lähellä tienhaarassa kirjastoauton saapumista. Ajatuksena oli saada mahdollisimman monta ennenlukematonta Enid Plytonin SOS- tai Viisikko-sarjaa tai Merja Jalon Nummelan ponitalli -kirjoja. Ja paljon muita. Jonotuspaikkan sai paikallesaapumisjärjestyksessä ja siinä pysyttiin orjallisesti minkä vuoksi oli saavuttava aikaisin paikalle, jos halusi mitään luettavaa. Toisaalta, jos antoi ahnaampien lukijoiden rauhassa haalia saaliinsa, saattoi loppukesän valita verkkaisesti mitä halusi.  

Me vietimme eilen tyttöjen iltaa. Kävimme ensin hampurilaisilla Köyhän miehen Veturissa, joksi me matkailukeskus Pukaron Paronia kutsumme. Sen jälkeen siivosimme saunan, laitoimme sen tulille, teimme vihdan, hyppäsimme pyörän selkään ja ajoimme kirjastoautolle. Auto käy tiistaisin parittomina viikkoina ihan tässä lähellä ja tätä päivää on odotettu kesäloman alusta asti. 

Auto olikin jo tienhaarassa meitä odottamassa. Tässä pysäkillä käy kuskin mukaan vain yksi lainaaja. Kun ilmoitimme, että tadaa, tästä eteenpäin myös me, saimmekin kuulla, että auto jää lomalle elokuuhun saakka. Höh. Kesäasukkaat taatusti lisäisivät auton käyttöä ympäri Iitin. Kuskeja kuulemma löytyisi lomittamaan, muttei sellaisia jotka hallitsisi kirjat. 

Parempi kerran kuin ei ollenkaan.

Sateisen ja tuulisen päivän päätteeksi saunoimme pitkästi ja joimme päälle kiukaalla lämmitetyt iltateet.

Tanko pystyyn

Talon vanha, ei ehkä alkuperäinen, mutta aikava lipputanko, joutui Seija-myrskyn kaltoin kohtelemaksi viime joulukuussa 12. tai 13. päivänä. Sen jälkeen piha ei ole ollut entisensä. 

Uusi pitkä ja hoikka lipputankopuu löytyi pihan pitkäksi venhtäneen kuusiaidan rivistöstä. Puu kaadettiin, karsittiin ja kuorittiin ja annettiin virua suoristushoidossa pari kuukautta lappeellaan. Eilen, sunnuntaina, tuli aika nostaa salko seisomaan (vaikka miten päin tämän kirjoittaa, niin…). Se saa seistä siinä vuoden verran ennen maalaamista. Olen etsiskellyt viireistä tietoa, sillä haluaisin tehdä Vehkosuolle oman viirin, mutten tiedä onko se sallittua. Niin sanottuja isännän viirejä ei löytämieni tietojen perusteella sido samanlaiset säännöt kuin Suomen lippua ja liputusta. 

Lipputangon pitäisi näkyä talon harjan yli TAI lipun pitää liehua kerrostalon kolmannen kerroksen korkeudella. 

Eikö kellarikerros lasketa kerrokseksi?

Nosto 1.
Hiiop, ja… ei helkatti, mittavirhe. Tyvi liian pitkä, ei mahdu kääntämään. Tanko alas (ja kukat!).



Moottorisahaamista.
Lapsi (nro. 3) juoksee pakoon.

Nosto 2. 

Lapsi (nro. 2) katsoo epäillen, kun iskä punnertaa. No voi himskatti, miten muka se ei vieläkään mahdu (me muut emme ylläty). Tanko alas (ja kukkia).

Lisää moottorisahaamista.
Tuli jollekin mieleen, että pultti voisi olla valmiina. Mutta joku samperi on sen kadottanut. Onneksi lapsi (nro 3) löytää ja tilanne rauhoittuu.

Nosto 3. 

Nonni. Tanko pystyssä (ja kukat kenollaan).

 

Lapsi (nro 2)  hakkaa pulttia.

On se (tanko) pitkä (vai korkea?).