Kymppivuotias

Kasse täytti kymmenen vuotta tiistaina 24. päivä. Juhlimme sukulaisten ja tuttavien kesken jo edeltävänä perjantaina. Tiistaina oli vuorossa kaverisynttärit viime vuodesta tutulla kaavalla: Viisi kutsuttua ystävää mukaan tallille, jossa hevosen hoitoa ja maneesissa liinan päässä ratsastusta sekä katsomossa olijoille herkkuja syötäväksi. 

Vaikka Kepe on jo 13 vuotta, kokemukseni lapsen henkisestä kasvusta ovat vasta kymmenen vuotiaan tasolla, viisastun käsi kädessä Kassen kanssa. Tämä kymmenvuotias elää juuri nyt melko helppoa vaihetta. Hän on herännyt tietoiseksi omasta ulkonäöstään ja parhaillaan nauttii siitä aika itsevarmoin ottein. Samalla kun hän koettelee meitä vanhempia nokkeluudellaan (nokkavuudellaan), hänen silmistään voi vielä nähdä tirkistävän pienen epävarman tytön. Horjahduksien jälkeen itselle nauraminen on helpompaa kuin aiemmin. Kunpa suvaitsevaisuus itseä ja muita kohtaan säilyisi. 

Virallisena synttäripäivänä kävimme hankkimassa uudet ja ensimmäiset ratsastushousut. Matkalla ostoksille pysähdyimme huoltoasemalle, jossa Kasse kävi ostamassa minulle kahvin pahvimukiin. Jännitti huotsikalla hengailevat isot tytöt, mutta siitä huolimatta tehtävä onnistui hienosti ja keikasta tuli lisää itsevarmuutta. Kasse totesi, että hiihtolomaviikosta on tullut muutenkin uusien asioiden viikko; opettelimme syömään puikoilla nuudeleita kotioloissa, sai käydä siskon kanssa ihan kaksistaan luistelemassa ja korkata kevään pyöräilyt kauppareissulla. 

Kasse oppii nopeasti seuraamalla ypärillä tapahtuvia asioita, mutta unohtaa samalla huolehtia omista asioista. Hän on toiminnan ihminen ja on aina ensimmäisenä paikalla "hätäilemässä" aistiessaan vähäistäkin tilannehäiriötä. Monesti ärsyynnyn ja reagoin torjuvasti, vaikka tiedän hänen haluavan vain auttaa ja osallistua. Opettelemme molemmin puolin tällaisten tilanteiden hallintaa. Haluaisin oppia häneltä myönteistä asennetta, hyväuskoisuutta ja lyhytvihaisuutta. 

Hämmästelimme yhdessä sitä, että täysi-ikäisyyteen on enää kahdeksan vuotta. Sitten saa ajaa esimerkiksi autolla, kirjoittaa halutessaan ylioppilaaksi, ostaa kekkulikaljaa ("no en osta", "no sehän nähdään") ja miettiä ammattihaaveen, eläinlääkärin, pääsykokeita. Ja ellei täytä sataa vuotta, tästä ikuisuuteen ikäluku pysyy kaksinumeroisena. 

Masa viritti pyynnöstäni minun kitaran ja pienen painostuksen jälkeen suostui vetämään tremoloa meille.

Kepe vaikuttui Masan taidoista.

10-vuotias toivoi aamupalan vuoteeseen. Sängyn yläpuolelle kattoon oli teipattu lappu, jossa luki "synttärit", että aamulla muistaa pysyä sängyssä. Lahjakortissa luvataan ostosreissu ratsastushousuja varten sekä hampurilaiset.

Heppasynttärijuhlijoita

Kakspäällä

Miksi juuri tämä talo?

Suvi Omppula-blogista haastoi minut kertomaan (syyskuussa 2014) siitä, miten päädyimme tähän taloon. Suvi oli itse lukenut Tuuma-lehdestä Joni Rouskun kirjoittaman artikkelin, joka pohjautui Rouskun tekemään graduun "Olen aina halunnut asua täällä." Suomalainen vanha puutalo asumisunelmien kohteena, lohduttajana ja minuuden peilinä 1967 - 2013. (Rousku, J. 2014). Gradu on luettavissa täällä. Gradussa käytetään lähdemateriaalina Avotakka -sisustuslehden kotiesittelyjä vuosilta 1967 - 2013. Koska Avotakan kodeiksi on valikoitu pääosin luovilla aloilla työskentelevien keskiluokan ja ylemmän luokan asuinsijoja, perheemme voidaan katsoa jäävän kohderyhmän ulkopuolelle. Lisäksi tutkimuksen kohteena olivat vanhat puutalot, ei kivi tai betonitalot, kuten meidän, mutta luulen kuitenkin idealismin olevan vanhan talon ostajalla ja maalle haluavilla saman suuntainen.

Tutkimuksen tiivistelmän luettuani, totesin, että kohderyhmän maallemuuttoon oli saattanut johtaa leveoton ja hektinen asuinympäristö taikka henkisesti vaativa ja stressaava työ. Maallemuutto ja vanhan talon remontoiminen on palvellut ihmisten kotiseutukaipuuta (sopeutumattomuutta kaupunkiin), itsensä toteuttamista, minuuden ja luovuuden etsintää ja vastapainon hakemista paineistettuun ja kiireelliseen työhön (Rousku, 2014). Meidän tapauksessa kyse oli aluksi aivan muusta.

Vaikka blogini on perustettu ensisijaisesti Vehkosuohon liittyviä asioita varten, kerron lyhyesti ensin kotikodin hankinnasta, koska sekin on vanha talo. Silloin (vuonna 1997) etsimme pientä taloa ensiasunnoksi, jonne voisimme suurine koirinemme ja taakse jääneine kerrostalokokemuksinemme muuttaa. Ensisijaisena toiveena oli "korpi", jossa naapurit olisivat kaukana ja eritoten me kaukana häiritsemästä naapureita. Sijantitoive oli töiden, tuttavien ja sukulaisten vuoksi Lahti-Kouvola -välillä. Muutamia taloja ehdimme vilkaista kunnes saimme vinkin pienestä mummonmökistä. Muistan vieläkin, kun ajoimme anoppini kanssa talon ohi, hän painoi kaasua todettuaan talon olevan "niin pieni" ja minä venytin ihastuksissani kaulaa nähdäkseni enemmän. Tietenkin halusin päästä katsomaan taloa tarkemmin. Silloin jo parikymppisenä erikoismaalariksi valmistuneena osasin arvostaa vanhoja peiliovia, kuusiruutuisia ikkunoita, pystyuunia ja keittiön puuliettä. Romahtanut välipohja tai 90-luvun muovimatot eivät päätöstä heilauttaneet. Pääasia, että taloon pystyi muuttamaan heti. Periaatteista tärkein, eli naapureiden etäinen sijainti, kumoutui mennen tullen. Vaikka päädyimmekin lasten synnyttyä laajentamaan taloa ja asettumaan asumaan ihan tosissamme, emme lakanneet haaveilemasta hiljaisuudesta ympärillämme. Toisaalta olemme todenneet keskeisen sijainnin olevan erittäin kätevää asioinnin, työn, koulujen ja harrastusten kannalta.

(Jos kotikodin vaiheet kiinnostaa, sivupalkin hakusanoista kannattaa klikata koti.)

Haave vanhasta talosta, kesäasunnosta, keskellä metsää alkoi elää, kun hankin oman hevosen. Pelkkä haaveilu olisi riittänyt vielä moneksi vuodeksi, mutta toteutuikin nopeammin kuin oli tarkoitus. Höpisin aina silloin tällöin ääneen Keimolle, että "joku paikka metsän keskellä, mutta kuitenkin lähellä kotikotia, jotta voisimme matkustaa kaikkina vapaa-aikoina liikenteen ja ihmisten melusta pois, laho ja ränsistynyt, alkeelliset olosuhteet, villiintynyt piha ja äärettömän halpa hinta". Kesällä 2012 tapahtui ensimmäinen askel kohti todellisuutta, kun olin ratsastuslenkillä tehnyt havaintoja parista tyhjillään olevasta talosta ja johdattelin Keimon "vahingossa" autoajelulle samoille suunnille. Tämän jälkeen Keimo alkoi kuunnella, siis oikeasti kuunnella ja tajuta, mistä puhuin. Tietenkään ne kaksi taloa ei ollut myynnissä, koska suurin osa maaseudulla autioina olevista taloista ei vaan ole myytävänä koska niitä ei ole tarve myydä, kun omistajalla ei ole pikkurahan tarvetta, talon alla oleva maa on arvokasta tai talo on jäänyt perikunnalle roikkumaan tunne- tai muusta ratkasemattomasta syystä. 

Seuraava siirto oli "vähän katsella" netistä välityksessä olevia taloja. Siinä saattaa käydä niin, että joku herättää kiinnostuksen eikä jätä enää rauhaan. Niin kävi Vehkosuon kanssa. Pyyntihinta oli aivan liikaa meille ja talo, pellot ja metsä isompia, kuin villeimmissä haaveissamme olimme toivoneet omistavamme. Katsomaan lähdimme kuitenkin siltä istumalta. Melkein kaikki näkemämme oli meitä varten. Otti päähän. Muutama levoton päivä, keskustelua, asian pyörittelyä (onko järkee vai ei), pankkiin soittelua, epäröintiä ja itsensä vakuuttelua, kunnes teimme toiveikkaan tarjouksen. Tarjous ei tietenkään mennyt läpi ja myyjä halusi odottaa seuraavaa virallista näyttöä ennen uusia siirtoja. Ostopäätöksen tehtyämme paineensietokyky oli surkeaa; tiuskimme ja riitelimme turhautuneina kun näyttöä edeltävinä päivinä asia ei tuntunut edistyvän mihinkään eikä sen eteen voinut tehdä mitään. Metsän ja pellon rajojen katselu erilaisista karttaohjelmista oli ainoita konkreettisia asioita mitä kykenimme tekemään. Itse näyttöpäivänä teki mieli hinkua ja kinuta kaikille läsnäoleville ääneen "mutku mä haluan!" (taisin sen tehdäkin). Taas uusi tarjous ja niin kauhea paniikki ja jännitys, että Keimoltakin meni yöunet ja se on jo vakavaa. Itse taisin nukkua kerrankin pelkästä lamaannuksesta.

Mutta miksi juuri Vehkosuo. Vanhaa olemme saaneet remontoida, hakata halkoja ja sytyttää tulta uuneihin, kuunnella lattioiden narinaa, istua vetoisissa huoneissa villasukat jalassa, tehdä lumitöitä ja kerätä marjoja marjapensaista. Vastaus lienee tie, joka vie keskelle metsää, omaan rauhaan. Perillä on talo, piha, navetta, pellot ja metsä – ne kaikki meille ja eläimillemme käyttövalmiina ja mahdollisuuksina. Historia, siihen liittyvät tarinat, edeltäjiemme selviytyminen keskellä metsää ympäri vuoden ja pitkän talven kylmässä ja pimeässä. Pelkistetty asuminen on kiehtovaa ja antaa perspektiiviä, pistää oman itsensäkin koetukselle ja vie asian ytimeen antaen kuitenkin armoa olemalla valinta ja vaihtoehto. Kyllä sitä voi sanoa lohduttajaksi ja minuuden peiliksikin. Perhetasolla Vehkosuo on kuin hiili, johon kaikki haluamme puhaltaa. Se on meidän oma yhteinen juttu ja mitä sitten siellä ikinä teemmekään, teemme omaksi iloksi.

Kiitos Omppulaan tästä muistelumatkasta. Tuli tietenkin järjetön hinku päästä taas Vehkosuolle. Kohta se taas koittaa. Jos innostuit aiheesta ja sinulla on omia muistoja, lukisin mielelläni niistä. Kommenttilaatikossa on tilaa tarinoille!

Ja jos olet Facebookissa, liity seuraamaan Pelastetaan vanhat talot -ryhmää. Mielenkiintoinen.

Olgan pullakirjan kohotettuja kohtia

Ystävänpäivä on mielestäni ollut aina melkoisen turha päivä. Saatan olla välinpitämätön moukka, mutta mieluummin sitten sitä, kuin teeskentelijä. Arvostan suuresti niitä ihmisiä, jotka ahkerasti antavat erityiskohtelua lähimmäisilleen kaiken muun huomioinnin lisäksi ystävänpäivänäkin. Minulta se ei suju luontevasti. 

Sain kuitenkin ystävänpäivään liittyvän idean. Koska aikomuksenani on ollut kirjoittaa Olgan uudesta pullakirjasta jotenkin muuten, kuin markkinointimielessä, kerron pullataikinaa vaivaavasta Olgasta ystävän näkökulmasta. 

Kuulin idean pullakirjasta jokseenkin vuosi sitten. Kävelimme yhdessä hakemaan hevosia tarhasta ja siinä yhteydessä tuli puheeksi ihan ohimennen, että uudelle kirjalle olisi tilaus. "Mä olen ajatellut pullakirjaa." Ja kuten kaikki vastaavat isommatkin uutiset, ne tulevat siinä työn lomassa sivuhuomautuksina (suurin osa tässä vuoden sisällä pullataikinaa vaivatessa). Esimerkiksi talikon varressa: "Mä epäilen että mä olen raskaana" (=Torsti). Puiden kantohommissa: "Soitti Yle Puheelta, että ne haluais mut sinne sellaista keskusteluohjelmaa vetämään". Aamutallia tehdessä ja silmälaseja putsatessa ja puhelimeen vastatessa: "Soitti postimies portilta, että siellä odottais paketti, yks mekko sinne Jussi-gaalaan, on kuulemma kova Salkkarifani". Joten tulevaa pullakirjaa tai muuta vastaavaa tapahtumaa yhtään väheksymättä jatkoimme suvereenisti muihin "tärkeimpiin aiheisiin" kuten miten mikäkin hevonen oli toiminut ratsastaessa.

Sitten huumori. Sitä on ja sitä revitään, jos ei sitä ole. Tähän välihuomautus, että tämä pullakirja on mielestäni tervetullut vastapallo vähähiilarisille ja vehnättömille suuntauksille. Vehnäpullien syönti toki paisuttaa vatsaa, se on tehnyt sitä aina, mutta kaasusta pääsee eroon piereskelemällä. Ennenmuinoin se oli vaan paljon helpompaa pellolla tai metsässä kuin nykyisissä avotoimistoissa istuma-asennossa. Siksi välipala pitää olla ruuansulatusta edistävä. 

En ole muuten kuullut Olgan piereskelevän, joku kohtuus ystävyyden rajoissakin, mutta olen kuullut hänen lähiomaisensa kertomana, että sitä tapahtuu. Säännöllisesti. Mitä kirjan nimeen ja huumoriin tulee,  i-, u- ja y-kirjainten vierekkäinen sijainti QWERTY-järjestelmässä, on antanut kuulemma tekstiviestittelijöille monta herkullista, enemmän ja vähemmän aiheeseen liittyvää huumorin siivittämää työnimeä  p*ll*kirjasta. 

Itsehän en ole auttanut kyseisen kirjan työstämistä millään tavalla enkä koe ansainneeni kirjan lopputeksiten kiitoksia. Aiemman kirjan (Emäntänä Olga) keitoksista osasin edes esittää koostumukseen liittyviä huomioita, mutta pullien kanssa on ollut toisin. Voin kuitenkin ylpeästi todeta, että olen syönyt paljon erilaisia versioita ja hyvällä ruokahalulla. Tosin useamman erän söin tallihommista nääntyneenä pelkästään nälkääni, joten luotettavaa makuarviota minulta ei ole voinut odottaa. Tarkemmin ajateltuna olen ollut se, joka on luonut uskoa tulevaan nielemällä huononakin pullapäivänä uretaanille maistuvan erän hymyssä suin. Nyt siis tiedämme, mistä kirjan kiitokset "avusta ja rohkaisusta" johtuu. 

Kirjasta ja kaikesta muustakin Olgan tekemisistä saa sellaisen kuvan, että mikään ei ole vaikeaa. Hän sanoo, että "pullapäivä voi olla joka päivä". Miten jollain voi olla taikina AINA nousemassa? Missä välissä? Helppohan se on sanoa, kun on tehnyt taikinan jotain miljoona kertaa käsillä, jotka muistuttavat taikinakonetta (paitsi on isommat ja enemmän vääntövoimaa). Olga jatkaa edelleen, että "hauskaa ja terapeuttista". Monelle ennemminkin tuskaa ja traumatisoivaa tai pullatermein: vaivaannuttavaa ja tunteita nostattavaa. On pakko silti tunnustaa, että hypätessäni epämukavuusalueelle lupauduttuani avustamaan kirjajulkkareiden leivontatalkoissa, onnistumisen kautta kiinnostuin vähän salaa pullasta. Okei, Olga teki sen taikinan. Mutta uskokaa pois, ei niiden Olgankaan taikinoiden tie ole aina niin kuopaton, kuten ei tämänkään. Se valmistui aamutunteina hevosten hoidon ohessa, matkusti Iitistä Helsinkiin paisuen auton takapenkillä kulhossa, muokkaantui ja paistui Itä-Helsingissä, matkusti jälleen autossa Tammen tiloihin päästäkseen viimein ihmisten makunystyröitä ilahduttamaan. 

Tiedättekö miksi Olgan tekemisistä saa niin pystyvän kuvan? Hän osaa oikoa oikeissa kohdissa, pysyy jatkuvasti liikkeellä, luottaa muihin tielläliikkujiin ja tajuaa tarvittaessa pyytää hinausapua. Niin sillä tiellä pysyy ja määränpäässä odottaa valmis pulla ja pullakirja.  

Tämä oli parasta mihin pystyin. Hyvää ystävänpäivää Olga.

Ja hankkikaa kirja, sen sisältö on pelkkää pullaa.

Huono kuvalaatu, koska hermostutti se pullan leipominen (tärisi käsi).

   

Loistokanan tiput

Zombie-Prinsessa hautoi kolmannen kerran tiput meille. Se on ahkera hautoja, rauhallinen, vaatimaton ja kiltti myös lasten tungetteleville käsille. Loistokana.

On se kana vaan mahtava eläin. Ihan täydellisesti suunniteltu ja ihminenkin siitä paljon hyötyy vähällä vaivalla. Syö ruuantähteet ja tuottaa lannoitetta sekä munia, kompakteja ravintopaketteja. Joskus niitä sitten hautomaan joku emonen. Tipualkiolla kaikki tarpeellinen kuoren alla kätevästi saatavilla, vain lämpöä ja munan asennon vaihtoa tarvitsee se. Parikymmentä päivää kanan kökötystä, siellä tasalämpöisinä, munat hellävaroen aseteltuna "pannumyssyn" alle kunnes alkaa pieni nokka kuoren kimppuun. Pienestä reiästä voi nähdä munan sisällä ruipelon tipun ja kuulla piipitystä. Jos ei jaksa tuntikausia vieressä ihmetellä, kokee aina saman ihmetyksen, kun seuraavan kerran raottaa kanaemon siipeä. Pienet kanalapset ne siellä, pörröisinä ja täysin valmiina maailmaan. Tsirp tsirp. 

Instassa pikku video.

P.S. Eilen olin Olgan Pullakirjan julkkareissa. Niistä lisää lähipäivinä. 

Seitsemän kymysystä ja seitsemän vatsausta

Kiitos 7 kysymyksen haasteesta Tuitiina. 

1. Lempikirjasi ja/tai elokuvasi miksi juuri se/ne?

Valitsemani kirja ja elokuva eivät ole missään nimessä parhaita tai ainoita mielekkäitä, mutta ovat olleet suunnan kääntäviä elämässäni. 

Lempikirja on André Brink – Tuokio tuulessa. Luin kirjan 1994 tai -96. Olin muuttanut omaan yksiöön Lahteen, opiskelin erikoismaalariksi ja näin harvoin Keimoa, joka oli armeijassa. Koska hiljakseen elämääni hiipineen nmt-puhelimien käyttö oli, varsinkin köyhälle opiskelijalle, kallista eikä akku kestänyt minuuttiakaan, kävelin kerran viikossa iso landseer-koira narun päässä puhelinkioskille soittamaan kolikoilla kasarmille ja kuuntelin jännittyneenä avonaisen puhelimen kautta, oliko lähestyvät askeleet jääkäri Leppälän. Puhelun jälkeen oli kolkkoa ja tyhjää kävellä takaisin yksiöön joka ei tuntunut vielä kodilta. Tuohon aikaan luin Brinkin Tuokio tuulessa -kirjan (kiitos Tanja H:n suosituksen) ja sydän puristui kasaan rinnassa järkytyksestä ja yksinäisyydestä. Maailma oli aika iso paikka ja Lahti kaukana. 

Lempielokuva on Kieslowskin Kolme väriä -trilogian Kolme väriä: Valkoinen. Muutettuani Lahteen sain mahdollisuuden tutustua elokuviin, joita ei oman kylän R-kioskilla vuokrattu. Vesijärvenkadun videovuokraamo vuokrasi vhs-kasetteja 24 markan sijaan 9 markalla. Olin suurkaupungin mahdollisuuksien äärellä! Pystyin ottamaan rahallisen riskin sijoittamalla elokuviin, joiden kanteen Iltalehden tähditys ei yltänyt. Opin, että elokuvien loppu ei ollut aina onnellinen tai se saattoi jäädä auki. Niitä piti miettiä. 

  

2. Tärkein esine jokaisessa päivässäsi (jos unohdetaan kännykkä)?

Se voisi olla hammasharja, vaikka olisin salaa iloinen jos ei vaan voisi pestä. Kahvinkeitin on ihan kiva. Mukikin sitten, jos saan kahvia. Tulitikuilla saa tulen uuniin ja vähän lämmintä. Autolla menen, mutta en mene, jos sitä ei ole tai varsinkaan avaimia. Pankkikortti on liian selvä. Kaukosäädin, en myönnä. Silmälaseilla näen en näe näen. Tulee tenkkapoo, jos ei ole vaippaa Kepelle. Peitto tai on kylmä nukkua. No kengät tai on sukat likaiset tai märät. Voisin ratsastaa ilman kypärääkin, mutta periaatteesta en, joten KYPÄRÄ.

3. Oletko illan virkku ja aamun torkku, vai toisinpäin ja onko näin ollut aina?

Luulin pitkään olevani aamun virkku vaikka olen jaksanut valvoa iltaisinkin kunnes eräänä päivänä (tätä kirjoittaessa) tajusin, että olen sosiaalinen virkku. En millään malta nukkua jos jotain tapahtuu. Silloin, kun lapset vauvoina nukkuivat ja valvoivat rytmittä, otin tavaksi nukkua vähemmän, ettei mitään jännää mennyt ohi. En ollut silloin illan enkä aamun virkku vaan zombie hela dagen. 

4. Saako sinut suuttumaan ja jos saa lepytkö helposti?

Lupausten pettäminen ja huomiotta jättäminen saa suuttumaan ja luottamusta ei ole kovin helppo saada takaisin vaikkei se välttämättä näy arjessa. Olen silti helppo ja 

saatan itsekin tehdä aloitteen lepytelläkseni. Pidän kuitenkin paljon ihmisistä, tyhmistäkin.

5. Minne haluaisit matkustaa seuraavaksi ja miksi juuri sinne?

Jos kaupunkiloma, niin Bryssel. Haluaisin matkustaa joskus ilman päämäärää. 

6. Paras muisto lapsuudestasi?

Jotain tarinaa vaan jää kertomaan parhaana ja se minun tarina on se, kun menimme äidin kanssa mummin ja ukin mökille päiväreissulle ja söimme kalakeittoa termospullosta. Voisi olla sekin, kun olin jotain kaksivuotias ja risteilimme Åhvenanmaalle ja nukuin tyytyväisenä ravintolan pöydän alla kun vanhempani pitivät hauskaa, mutta en sitä en itse muista.  

7. Mites peukalo, vihertääkö se vai onko se keskellä kämmentä?

 Ohjeiden noudattaminen, aikataulut ja asioiden järkeistäminen on ongelma. Vaikeuksia on siemenhankintojen, esikasvatusten, istutusten, kasvualustojen, sääolosuhteiden, säännöllisen kastelun, kitkemisen, sadonkorjuun, lajivuorottelun, lannoittamisen, tuholaisten torjumisen hallinnan kanssa. Muuten homma hanskassa. 

  Seuraavat seitsemän blogia ovat ehdolla seitsemän kysymyksen vastaajiksi: 

Väsynytsaha

Tiina

Harmaan torpan emäntä

Nonna

Enne

Jonna

Anrinko

Ja kysymykset ovat:

1. Kengän kokosi?

2. Asuuko Kouvolassa oravia?

3. Kuinka monta ihmistä on (liikaa tai liian vähän) maailmassa?

4. Miksi hevoset tykkäävät porkkanasta?

5. Kuinka pitkät ovat aikuiselle sopivat päiväunet?

6. Miksi pakettiauto on pakettiauto?

7. Mitä ruokaa meillä on tänään?

Kysymyksen asettelussa auttoivat Keimo ja Tuppe.

P.S. Omppula tai Punainen Pihlaja tai Joku!? Olen saanut haasteen kaltaisen pyynnön (ehkä syksyllä), jossa kehotettiin kertomaan Vehkosuon hankintaan johtavista syistä tai jotain sen suuntaista. Voisin nyt vastata, mutten löydä kysymyksiä. Hjäääälp.

Samalla tavalla kuin jokaisena aamuna

Kepe unisena aamupuurolla tänään klo 6.45.

Julkaisin viime vuonna Kertun 12-vuotis syntymäpäivänä yhden Etelä-Suomen Sanomiin kirjoittamani kolumnin ja teen sen taas. Tässä kolumnissa kirjoitan aamuista, jotka olivat silloin (kolme vuotta sitten) olleet pitkään Kertun osalta samanlaisia ja samanlaisia ne hyvin pitkään ovat vieläkin joskin aikataulut ovat muuttuneet. Mukaan on tulleet myös mielen heilahdukset, joskus pitkään jatkuva ahdistus. Ehkä sitä normaalia murkkuikää. Kerttu täyttää tänään 13 vuotta. Hyvää synttäriä rakas esikoiseni.


Samalla tavalla kuin jokaisena aamuna

On tavallinen arkiaamu. Mies on jo lähtenyt töihin, kun herään seitsemältä ja könyän alakertaan, käyn vessassa ja keitän kahvia. Seitsemänvuotias tytär nousee sängystä suu mutrulla ja aloittaa mäen haluu mennä eskariin -vuodatuksen. Halaan ja saan luotua hänelle tsemppimieltä. Nyt hoipertelee kolmevuotias rappuset alakertaan, hän on viettänyt levottoman yön välissämme sängyssä. ”Saako katsoa Pikku Kakkosta?”, hän sopertaa, kömpii sohvalle ja alkaa inistä, että on kylmä. Kehotan häntä hakemaan sukat ja aamutakin, mutta vaatimus laukaisee kyvyttömyyden tilan. Haen alistuneena hänelle lisää vaatetta.

Taiteilen aamupalaksi tytöille ja itselleni leivät, jogurttia ja mehua. Arvuuttelen kummalle tänään kurkkua eikä paprikaa, iso vai pieni lusikka. D-vitamiinin muistan asettaa lasin viereen, eilen siitä tuli sanomista. Haen sanomalehden postilaatikosta ja palaan sisälle, kaadan kuppiin kahvia, pyydän tytöt telkkarin äärestä aamupalalle ja istun itsekin syömään.

Lapset mutustelevat aamupalaa hitaasti ja turinoivat omiaan tauotta. Lehden lukeminen ja kysymyksiin vastailu vaatii molempien aivopuoliskojen yhtäaikaista käyttöä. Vilkuilen kelloa nostellen samalla pyynnöstä kurkkuja ja lusikan lattialta. Nousen laittamaan mikropuuron tulille, kun kello on varttia vaille kahdeksan. Istahdan vielä juomaan kahvin loppuun. ”Lue Viivi ja Waakker”, kolmevuotias vaatii.

Viisi vaille kahdeksan sekoitan puuroon mehukeittoa, voinokareen ja täytän mehulasin, otan vaipan ja kiipeän yläkertaan tyttöjen huoneeseen. Kymmenenvuotias esikoinen odottaa hereillä sängyssä. Moikkaan häntä ja valitsen puhtaat vaatteet valmiiksi. Avustan hänet sängystä tuolille, riisun yöpaidan, vaihdan vaipan ja puen hänet samalla tavalla, kuin jokaisena aamuna. Kun olemme valmiit, avustan tytön kaikessa rauhassa alakertaan.

Istumme keittiöön, jossa syötän puuron hajamielisenä. Samalla tavalla kuin jokaisena aamuna ojennan mehulasin ja pillin ja tyttö juo tyytyväisenä kaiken. Pyyhin suun, poistan ruokalapun ja sanon, että tänään on koulupäivä. Nousemme pöydästä ja huomautan samalla pienemmille tytöille, että pitäisi olla jo syöty ja pukemassa.

Siirrymme eteiseen. Ohjaan tytön istumaan penkille, puen hänelle kengät, takin ja hatun. Taksi peruutta jo pihaan, kun nappaan repun ja tungen omat kengät jalkaan. Talutan hänet taksille ja päivittelen kuskille kylmää ilmaa samalla, kun hän asettelee tyttöä auton penkille. Kello on kymmentä yli kahdeksan. Varttitunnissa huomenta ja hei hei.

Kehitysvammaisella tytölläni ei ole samanlaista tahtoa ja toiveita, kuin tavallisella lapsella. Aamut ovat hänen kanssaan helppoja, kun ne ovat samanlaisia. Silti olo on kevyempi hetken, kun taksi on startannut pihasta. Tallustelen takaisin sisälle ja astun eteiseen, jossa tytöt riehuvat nakuina. He pitävät huolen siitä, että aamut ovat myös vilinää, melskettä, yllätyksiä ja muutosta.

Kepe noin kuusivuotiaana

Norjalaispaitaa ja uuden kaupan perustamista

Ommellaan Harrin kanssa nappeja. 

Neulomista ja muuta langan pyörittelyä on liikkellä. Se aika vuodesta, kun puhdetöille on tilausta. Ei ehkä perinteisessä merkityksessä, mutta telkkarin edessä ei malta olla tumput suorina, tulee huono omatunto ja alkaa persus puutua. Puutuu se muutenkin, mutta paremmasta syystä näin ollen eikä vain omasta laiskuudesta. 

Sain valmiiksi villatakin, jonka aloitin en eilen enkä toissapäivänä, mutta jonain niistä edeltävistä. Oikeasti se on ollut valmis jo kauan, mutta en ole saanut hankittua siihen napeja enkä irto-omista kuin muutaman kauluspaidasta pudonneen kalmankeltaisen mininapin. Villatakki jäi aivan käyttämättä. Päätin kuitenkin, että yhtään uutta en osta ennenkuin vanhaan on napit pistelty. Pitkään menikin ihan mukavasti pipojen parissa, mutta keväästä haaveilun myötä jouduin törmäilemään pinterestissä norkoillessani norjalaisten, islantilaisten ja kalastajien, kaarrokkeisiin ja kirjaviin villapaitoihin enkä voinut enää vastustaa kiusausta. Otin sanoman vastaan, kuten Juice Leskinen unen nähtyään, ja tein norjalaisen villapaidan. Minulle ei tosin kukaan soittanut unessa ja ilmoittanut, että Junnu Vainiolta jäi "norjalainen villapaita" kesken, mutta katson jatkavani perinnettä (puikot ne on kapelimestarillakin).

Hätä ei lue lakia, siksi nyysin kotona olevista takeista ja housuista varanappeja ja ompelin ne riemunkirjavaan villatakkiin saaden vieläkin kirjavamman tuloksen ja näinollen kontrolliminä antoi luvan pistää uutta silmukkaa puikkoon. Nopeasti valmistui norjalaisislantilainen kalastajaneulekin How I Met Your Motherin parissa. Pitäisi vielä raaskia käyttää. 

Sitten erittäin hyvä vinkki, jonka sain siskoltani. Nimittäin online kauppapohja Tictail, joka on (tietenkin) ruotsalainen. Siirsin Jumpperi-pipokaupan Wix:ltä Tictailiin hetken siihen tutustuttuani. Alustan mallit löytyvät helposti ja tietojen sekä tuotteiden lisääminen hoituu simppelisti ja vaatii paljon vähemmän säätöä kuin Wix (muokattavuus ei kylläkään ole helppouden myötä monipuolista). Tictail mainostaa olevansa ilmainen, enkä ainakaan vielä ole piilotettuihin taksoihin törmännyt. Tictailiin perustettuun kauppaan saa veloituksen korttiostona ja/tai PayPalin-tilin kautta. Halutessaan voi ostaa mm. oman domainin osoitetta varten sekä kaupan ulkonäköön liittyviä lisäominaisuuksia. 

Perustamiseen ei tarvita nörtin nörttiä, hiukan englannin kielen (tai ruotsin) taitoa kylläkin. Kiitos Birk, Karl, Kaj ja Siavash, uusi Jumpperi-kauppa löytyy nyt täältä.

Oli eilen ja sitten tulee huomenna

Näyttää olevan järjestäen niin, että tässä vaiheessa vuotta alkaa ajatukset tehdä matkoja Vehkosuolle. Yleensä "tripeillä" näen tuttuihin paikkoihin sidonnaisia välähdyksiä menneiltä kesiltä tai kuvitteellisia hetkiä tulevasta. Tähän vuodenaikaan liittyy yleisesti sekin, että välähdykset alkavat olla vain miellyttäviä. Vastaavanlaisen tunteen kokee, kun istuu kahvikuppi kädessä ja lukee jotain mielenkiintoista lehdestä, minun tapauksessa vaikkapa hevosista tai sisustuksesta, ja kuvittelee mielessään ratsastavansa seuraavalla kerralla ihan uusissa sfääreissä tai näkee itsensä pensseli kädessä toteuttamassa hykerryttävän kodikkaita remontteja ja rakentavansa lastauslavoista boheemisti söpön pihakaluston. Se tunne alkaa oikeasti jo ennen sitä lehden lukemista, kun visioi itsensä lukemassa sitä lehteä, kahvikupin ja seesteisen hetken ympäröimänä. Se tunne on kenties alkanut jo kaupan lehtihyllyn luona. Mutta onko tai oliko se unelmoitu hetki sitten sellainen?

Ei, se oli jotain muuta. Erittäin harvoin saa kiinni siitä tunteesta kun se on tässä ja nyt. Tämän ikäisenä on kuitenkin jo oppinut, että tätä hetkeä kannattaisi elää, koska aika entinen oli parasta aikaa eikä se koskaan palaa. Kaikesta iän tuomasta viisaudesta huolimatta itse hetki, the moment, voi tuntua laimealta ja myöhemmin vasta valokuva-albumissa ihanalta-aivanmahtavalta.

Tulevaa kesää tässä romantisoidessani olenkin alkanut miettiä huolissani, että pidänkö enemmän asioiden fiilistelystä ja tosihetken tullessa olen tunneköyhä. Riittääkö jos osaan ottaa odotuksesta kaiken irti ja saan myöhemmin mielessäni palata takaisin menneisiin? Ja koenko kuvitellessani kaiken niin tunnerikkaasti, että oikea elämä on etukäteen kuoletettu? Kai kuvittelemisen taidosta on hyötyä viimeistään sitten, kun ruumis ei enää jaksa, kun pään sisällä voi matka jatkua. Onko siis oikea elämä läsnäoloa ja läsnäolon puute kuvitteellista elämää? 

Läsnäolemista ja nimenomaan tässä hetkessä tietoisena olemista pidetään hyveenä. Eläimethän ovat läsnäolemisen taitureita, oikeita tilanteen tasalla olemisen veijareita. Läsnäolija kokee ja elämöi, tuo itsensä peliin ja ottaa toiset huomioon. Jatkuva läsnäoleminen käy kunnon päälle ja siksi on usein mentävä omiin ajatuksiin. Aina välillä haaveilen (koska olen ihminen) että olisin eläin ja olisin jatkuvasti nyt:ssä. Sen sijaan olen pitkälti mennyttä ja tulevaa. Vaikka ihmisenä oleminen on ajoittain raskasta, se on myös siistiä, koska ei joka sekunti lakkaa olemasta ja voi ymmärtää todellisen ja epätodellisen (ellei satu olemaan psykoosissa).

Jos totta puhutaan, eläimetkin muistelee mennyttä: "Hei, joku liikkuu pihalla, ihminen, pitää haukkua, kumara, ehkä Pera, tuijottaa, haisee koneöljylle, nousee karvat pystyyn, huonot fibat, pitää purra!". Tai ennustaa tulevaa: "Heinävintin ovi aukeaa, hörisen, jihaa, syömistä." Ja yleistää: "Tässä tien mutkassa mä olen tehnyt jotain...hmmm...oho jalat lähti viemään koppoti koppoti koppoti, olen laukannut". Ja muistella taas menneitä: "Kivi, hui, hyppään sivuun koska takana susi" *

* kerran oli marjanpoimija

P.S. Myöhemmin menin taas tallille inspiroituneena ja hyppäsin hevosen selkään suurin odotuksin. Mutta ei mennyt kauaakaan, kun huomasin ratsastamisen olevan edelleen vaikeaa, sisältäen kaikenlaisia lieveilmiöitä pilaamassa hetkessä olemista. Kyllästyin ja poistuin hetkestä kuvitelmiin, jossa on ilta, laitan kynttilät palamaan ja istun kodikkaasti sohvan nurkkaan neule, teekuppi ja viinilasi kädessä sekä pientä naposteltavaa siinä pöydällä ja katson telkkarista mielettömän hyvää sarjaa maailman mukavimman miehen seurassa, joka sattuu olemaan aviomies ja hieroo mielellään väsyneitä jalkojani.

P.P.S. Myöhemmin illalla kun keittiö oli siivottu, astianpesukone tyhjennetty, pyykit laitettu kuivumaan, lapset hoidettu ja usutettu nukkumaan, tein leivän kantapalasta (ilman päällisiä, kun en ehtinyt/viitsinyt käydä kaupassa) ja istuin sohvan nurkkaan. Koska maailman mukavin mies ja aviomies katsoi Wheeler Dealeria, mikä ei kiinnosta minua enkä voinut neuloa, koska en nähnyt laskea silmukoita, kun oli liian pimeää kynttilöiden takia, otin läppärin ja katsoin kaikenlaisia kasvimaan kuvia ja mietin miten ihanaa on, kun kohta on taas kevät ja kesä ja Vehkosuo.

P.P.S.S. Kun on kesä, on paarmat ja kuuma ja hyttyset ja kuitenkin kohta syksy.

Jälkiedit: Ei ollut Wheeler Dealer (sanomista tuli), vaan Fast And Loud tai America Chopper tai Street Outlaws. 

Alla kuvia huomisesta ja eilisestä (Pinterestistä)

"Ajattelu on loppujen lopuksi vain inhimillistä ajattelua, joka on sidoksissa ihmisen intellektuaalisiin rakenteisiin, eikä se kykene saavuttamaan asioiden perimmäistä luonnetta eikä tavoita asioita sellaisina kuin ne itsessään ovat." (Edmund Husserl)


 

Vehkosuon kesämuistoja – Kassen kynästä

Kuva: Tuuve (6 vuotta)

Eka kerta kun menimme Vehkosuolle viime keväänä niin muistelin edellistä kesää. Muistin että kuinka ihanaa oli silloin, aurinko paistoi ja linnun laulua kuului koko ajan. Ajattelin myös sitä kun olimme ostamassa Vehkosuota, silloin Vehkosuo oli puiden ja ruohon peitossa. Samalla ajattelin kuinka ihana se on nyt. 

Kevään alussa Vehkosuolla ei ollut kovin mukavaa. Vettä satoi koko ajan eikä ulos voinut ollenkaan mennä. Piti viettää aikaa sisällä tai sateen keskellä. Mutta onneksi kahden viikon päästä sade alkoi jo laantua. Silloin kun sade lakkasi näin Vehkosuon oikean muodon se oli aurinkoinen paikka eikä sateinen harmaa mökki jossa on pihalla kaksi ruusupensasta ja savupiippu. Kun oli toukokuu niin uskalsimme tuoda kanatkin Vehkosuolle. Kanat olivat ikionnellisia kun pääsivät syömään ruohoa ja olemaan ihan vapaasti. Kun oli kesäkuu käytiin uimassa monta kertaa, vieraitakin tuli. Kun oli heinäkuu Tuuven syntymäpäivät oli tulossa. Tuuve toivoi ruskeaa keppihevosta jolla oli valkoinen harja. Se keppihevonen oli hieno minkä Tuuve sai, juuri samanlainen jonka Tuuve toivoi. Kun Iivari tuli Vehkosuolle ensin se oli vähän hermostunut kun näki että laitumella oli joku muukin pieni musta lammas. Mutta elokuussa oli Terttu-lammas ja Ivari parhaita kavereita ne söivät jopa samasta heinäkasasta. Mutta kun syksy oli siirtymässä talveen Terttu sairastui ja kuoli edes eläinlääkäri ei tiennyt mikä Tertulla oli. Terttu katseli vain ylös päin ja puhkui. Mutta onneksi Terttu sai elää onnellisena elämänsä loppuun asti. 

No mutta surullisista asioista siirrytään iloisiin asioihin. Vaikka että mitä minä olen tehnyt muuta kuin ollut eläinten ja Tuuven kanssa. No olen ollut pyöräilemässä ja tehnyt kaikkea mitä ikinä voi tehdä olen jopa ollut moottoripyörän selässä. Äiti oli tänä vuonna kasvattanut hienon kasvimaan. Ruusukaalit ovat puolenmetrin korkuisia ja porkkanat tulitikkuaskin paksuisia. Syksyn loppupuolella meidän omenapuun oksa meni katki. Se oli ollut siinä jo ainakin 50 vuotta. Kun kävimme talvella käymään Vehkosuolla omenapuusta oli toinenkin oksa katkennut. Olin kerran viimekesän aikana löytänyt Tuuven kanssa jonkun eläimen pääkallon se oli kananpään kokoinen se oli aika vanha. Myös löysimme linnunmunan se oli harmaavalkonen se oli aika iso. Kerran minä löysin ketunpääkallon. Ajattelin juuri samalla kettua ja sitten sen pääkallo tuli siihen eteen. Äiti remontoi meidän huonetta ja kyllä iskäkin remontoi. Äiti maalasi meidän huoneen seinät ja tapetoi. Iskä teki kerrossängyn meidän huoneeseen. Kerrossängyssä oli yhteensä neljä sänkyä kaksi alhaalla ja kaksi ylhäällä. Kerran kesällä tipuin kerrossängystä suoraan poskelleen, seuraavana päivänä piti lähteä lääkäriin. Lääkärissä ei ollut oikeen kivaa. Lääkäri puristeli vaan poskea. Poski oli turvonnu ihan kauheesti. Lääkäri sano että mitään ei ole murtunut. Kahden kuukauden päästä poskessa oli vain pieni mustelma. Äitin ja iskän huone on minun mielestä hieno kaiken kruunaa hieno sänky. Mutta kävimme kerran hakemassa yhdet hienot vanhat sängynpäädyt. Toisissa oli apila ja toississa hienoja kuvioita. Minä halusin ne jossa on ne apilan kuvat. Iskä teki meille viimekesänä majan valmiiksi. Majan nimi on Haukansilmä, ja sen salasana on salama. Ajattelimme tehä siitä toimiston missä tutkitaan kaikkia eläinten jälkiä ja muita sellaisia juttuja esim: linnunmunankuoria, jälkiä ja myös kaikkea mitä ne syö. Nyt Haukansilmä on vaan pelkkä leikkimaja mutta seuraavana kesänä siitä muuttuu eläintoimisto.

Tänään ikävöin Vehkosuota todella paljon. Mutta on kotonakin ihan kivaa kun koulu on alkanut niin on myös nyt vähän tekemistä ja on Tuuvestakin myös seuraa. Vehkosuolla sen takia kivaa koska siellä voi olla vapaasti eikä tarvi kuunnella autojen ääniä. Kun tulimme kotiin Vehkosuolta niin eka yö oli kotona katastrofi. Ihan kuin olisimme Helsingissä moottoritien lähellä. Mutta onneksi siitä selvittiin. Toinenkin yö oli vähän vaikea, viikon päästä aloin tottua meteliin. Mutta joka yö ajattelin Vehkosuon hiljaisuutta. Talvella Vehkosuolle ei oikeen voi mennä koska Vehkosuontietä ei kukaan auraa niin sinne on vähän vaikeeta mennä puolenmetrin lumikinoksessa. Joulukuusi me kyllä jouluksi haettiin mutta ei me sen kummemmin käyty siellä. Vuosi sitten talvella me käytiin Vehkosuolla monta kertaa retkellä talvella eväät mukaan niin jaksaa kyllä mennä. 

-Kasse (9 vuotta)

Kirja-arvonta 3

Kirjan voitti arvontageneraattorin arpomana Facebook-tykkääjä Satu Jacobsen. Onnea!

Olen miettinyt, mitä tehdä kirjoille, jotka jäävät lukemisen jälkeen kirjahyllyyn tönöttämään.

Pidän kirjoista, mutta kaikkien niiden loputon säilyttäminen ei ole järkevää.

Niinpä olen päättänyt pistää kirjat kiertämään ja arpoa tämän blogin kautta silloin tällöin yhden kirjan (maksan myös postimaksun).

Toivon, että arvontaan osallistuvat eivät ole arvottavaa kirjaa lukeneet ja haluaisivat sen mielellään lukea. 

Olkaa hyvä! 

Kolmas arvottava kirja on Vanhan rouvan lokikirja, Kyllikki Villa (Pokkari, Like, 2008). 

Arvontaan osallistut JOKO jättämällä kommentin blogin kommenttilaatikkoon nimellä tai nimimerkillä 

TAI tykkäämällä Vehkosuon Facebook-sivun kirja-arvontalinkistä.
Osallistua voi 21.1.  keskiviikkoiltaan asti. 

Jotta pysyn laskuissa, en vastaa tällä kertaa kommentteihin. 

Kiitos.

Nuorikon jaksollinen järjestelmä

Herättelen edelleen itseäni koomasta, johon vajosin joulukuun alussa. Viretila on ollut hieman alhainen pelkästään jo päässä pitkään pyörineen liman vuoksi. Mutta jälleen tänään totesin, että tarvitsen arkea ja rutiineita sekavan ja limaisen pään järjestämiseksi. Ei niin, että olisin kärsinyt joulun pyhistä ja normaalirutiineista poikkeamisesta. Enpä.

Rehellisesti sanoen kärsin pelkästä oleilusta. Jo yhden ainoan venyneen ("hitaan") heräämisen ja aamiaisen aikana tuskaannun, väsyn, nuudun, puudun, ärsyynnyn, hikeennyn, menetän voimia, masennun ja lamaannun, valun tuolille selkä kierona, takapuoli puutuneena, silmät vetistäen, hartiat lyhistyen ja tunnen nielaisseeni leivän sijasta kiven. Reagoin takakireästi väistellen ympärillä särähtelevään äätelyyn, joka hetki sitten kuulosti vielä lempeältä puheelta. Lopulta, kun kaikki ovat siirtyneet poid pöydästä minun närkästyneen katseeni alla tai ajamana, saan kerättyä eriparisen elimistön kasaan järjestelläkseni keittiötä jähmein jäsenin. Tähän vaiheeseen päästyäni alan jälleen hahmottaa sekä kehon ulkoisen että pään sisäisen rungon. Taidan pitää kaavoista. En niihin kangistujista. Paitsi itse saan olla.

Mikä minua vaivaa!

Hotellissakin on pakko vähän järjestellä tavaroita ryhmiin "sillai rennosti". On katsokaas sitten helpompaa olla (ihan rentona), kun on likapyykit lajiteltu ja aamulla kukin löytää omat vaatteensa siitä niin tuosta vain rennosti. Tuli vaan hotelli mieleen, kun vein Keimon ja lapset Helsinkiin lauantaina yllätykseksi. Keimo täytti neljäkymmentä. Vein hänet Kööpenhaminaan lokakuussa samasta syystä, mutta annapa lahja förskottina. Siinä käy näin, että taas pitää antaa. Huomio: Olemme jälleen eri-ikäisiä siihen asti kunnnes olemme samanikäisiä. Olen hänen nuorikko nyt.

Jos tekisin nyt sellaisen treffi-ilmoituksen jonnekin deittipalveluun, vaikkapa eliittikumppanit piste fihin (alle neljäkymppisiin), kuvailisin itseni rennoksi ja spontaaniksi. Ja rehelliseksi.

Vielä vinkki kivasta ja laadukkaasti toteutetusta ohjelmasta. Kiehtova maailma: Todellista hevosvoimaa (Heavy Horsepower). Hevospiirissä tämä on jo varmasti nähty

P.S. Parempi tietokone edelleen remontissa. Kuvia ei ole tai niiden laatu on nyt väistämättä pelkkää ...kaa eli kak...

Gordonin dilemma

Sain niin kivan joululahjan Keimolta, että. Ehdin pyöritellä pötköä jonkin aikaa käsissäni ihmetellen, mikä se oikein on. Kaulin vaiko rullalaite. Päissä luki Keimolandia 2014. Mutta kun sain avaimen ja kiersin päädyn mutterit auki, alkoi valjeta. Puukolikoita 21 kappaletta, joilla voi "ostaa" jonkun palvelun. Kolikoista löytyy esimerkiksi hierontaa, saunan lämmitystä, autokyyditystä tyttöjen illasta, pyykin ripustusta, ravintolaillallista lastenhoitoineen... Olen pelkästään lahjan ajatuksesta niin iloinen, ettei ole väliksi, vaikkei kolikoiden lupaukset edes toteutuisi.

Sain paljon muutakin käytännöllistä, kuten Kouvolan Sanomien puolivuotisen tilauksen, ratsastussukkia, työhanskoja, Airamin 2 litran pumpputermarin, Kassen hierontalahjakortin, äidin tekemät villasukat, kolme kirjaa (Granta, Antti Holman Järjestäjä ja Sisustusbloggaajan kotona), luontaistuotteita, kukko- sekä koirasisustustyynyt, hevosen harjan, pitkikset ja siskolta vihdoinkin PAAVO JA VUOKKO -mukin (instassa minä ja Paavo ja Vuokko -muki). 

Sitten sain uuden puhelimen, mikä olikin sitten ihan liikaa. Keimo sen minulle osti, koska hänen mielestään minun vanha Nokia 710 on historiikkisarjalainen. Kauppa tehtiin kuitenkin rahat takaisin sopimuksella, koska Keimo tuntee minut ja että miten kerran ahdistuin esimerkiksi äidiltä joululahjaksi saamastaan Gordon Ramsayn Titan Plus Bamix-tehosekoittimesta. Se tietysti itsessään olisi ollut huippulahja, laadukas ja elinikäinen takuu ja niin edelleen, MUTTA! Olin juuri itse ostanut ihan käypäsen Braunin tehosekoittimen ja tämä aiheutti kahden tehosekoittimen loukun. Ahdisti, kun äiti oli laittanut kauheasti rahaa "turhaan". Tunnustin tämän äidille ja ehdotin, että ehkä vaihdetaan johonkin, mutta äiti käski minun pitää sekoittimen ja lopettaa turha murehtiminen. Lopulta ratkaisin ongelman jemmaamalla uuden Gordon Ramsayn laatikossaan kaappiin Aliaksen ja Afrikantähden väliin. Pois silmistä, pois mielestä. Vuodet kuluivat ja Gordonin kohtalosta tuli jo vitsi. Äitikin sai siitä kuulla. Mietittiin, että jonain päivänä, kun lapsen lapset sekoittimen sieltä kaivavat, Gordonista on tullut never heard. Niin ei Ramsaylle kuitenkaan ehtinyt käydä, sillä Braun otti ja hajosi ja Gordon sai astua paraatipaikalle ja on sieltä tuleva survomaan ruokiani lopun ikäni. 

Nyt on kuitenkin eri ääni kellossa, koska minulla on 30 päivää aikaa palauttaa puhelin, vaihtaa se tai saada rahat takaisin. Päätöksen teko ei ole kuitenkaan ihan helppo. Tiedän, että vanha on vanha, mutta kuitenkin monelta osalta hyväksi todettu ja ehjä ja Afrikantähden vieressä uuden puhelimen arvo ei ehkä Ramsayn lailla nousisi tai edes pysyisi samana. Joulupyhien hupia onkin ollut Keimon jatkuva ja eri tavoin, eri tilanteissa esittämä kysymys: "Joko olet päättänyt?". Vaikkapa eilen, kun katsoimme elokuvaa ja minä kysyin kumman naisen Keimo ottaisi, Keimo valitsi toisen ja kysyi sitten, että kumman ite. Johon minä hölmistyneenä, että ai naisen? Ja Keimo (jälleen), että eiku puhelimen.

Joujou-lua!

 

"Tänään on vuoden pimein päivä", huusin ilosta raivoten sen huomattuani. Optimistisuudella ei ole joinakin hetkinä mitään rajaa. Huomisen valolisä on vain lumetta, mutta tiedämme miten mieli voi parantaa. Aina parempi mennä valoa kohti kuin pois (tunnelin päästä en tiedä). 

En lähettänyt tänäkään vuonna kortteja. Ei periaatetta vastaan tai puolesta. Podin vähemmän huonoa omaatuntoa kuin viime vuonna, saattaa tulla paha tapa. Toivon sydämeni pohjasta, että mahdollisimman moni sukulainen ja tuttu lukee meidän kuulumisiamme täältä blogista ja pysyy tätä kautta meidän elämässämme mukana ja saa lukemisesta yhtä paljon iloa, kuin minä saamistani korteista. Kannustan edelleen tuttuja ja tuntemattomia jättämään viestiä kommenttilaatikkoon. Olen niistä jokaisesta kauhean onnellinen. Viestin jättäminen ei ole siltikään mikään velvoite, kirjoitan puhtaasti omasta halusta eikä blogin lukemisesta tarvitse antaa vastapalveluksia. 

Vietämme tämänkin joulun kotona. Jouluvalmisteluihin kuuluu tavallinen siivous, lakanoiden, pyyhkeiden ja tyynynpäällisten vaihto, ruokakaupassa käynti, joulukuusen koristelu ja laatikoiden valmistus aaton aattona sekä saunan pesu. Aattona katsomme perinteisesti Lumiukon televisiosta, syömme riisipuuron ja juomme kahvit vanhempieni ja siskon perheen seurassa meillä kotona, käymme saunassa oman perheen voimin hämärässä, saunatontun kolinoita kuunnellen, valmistamme ruuan (pöytään kuuluu erityisesti kaloja, lanttu ja perunalaatikko, rosolli ja lämmin brie-juusto), odottelemme joulupukkia joululauluja laulellen, jaamme lahjat ja availemme niitä kaikessa rauhassa ja muutamana vuonna olemme vielä myöhään illalla saaneet Olgan ja Tuukan kylään yökahville jolloin olemme vaihtaneet keskenämme lahjat.

Vehkosuolta haimme kuusen, jota olemme katselleet läpi kesän sillä silmällä kellarin kupeessa. Riistakamerassa ei ollut viestiä, mutta kaikki kivet oli siirtyneet peiton alle. Jälkien paljastamiseen jätetty jauho oli syöty melkein kokonaan, kuten arvelimme ja jälkeen oli jätetty kasa papanoita. Olen sitä mieltä, että tämä keissi suljetaan nyt ja todetaan ainoiden todisteiden perusteella hiirten tekosiksi. Nostan hattua mokomille pienille kärsivällisille olennoille. Ihmisiin mittasuhteutettuna he aloittivat Kiinan muurin ensimmäisen kilometrin rakentamisen viisi kertaa alusta alkaen eikä siihen mennyt lähellekään kolmeasataa vuotta eikä miljoonaakaan hiirtä.

Vaikka kuinka toivon, kaikilla ei ole hyvä joulu eikä onnellinen uusivuosi. Se on väärin, mutta sanotaan, että toivossa on hyvä elää.